“Sä laitat ne lapset siihen varasänkyyn. Ne on nuoria, niiden luut on notkeita. Mutta Ristolle pitää olla kunnon sänky, sillä on selkä”, sanoi Inka portilla meidän lomamökille eikä edes sanonut moi.
“Älä katso tolleen, Lar. Äiti sanoi, että mökki on iso.”
Laskin kädet ohjauspyörälle ja katselin tuulilasin läpi.
Me oltiin miehen ja lasten kanssa tultu lomalle järven rantaan. Rauhallinen paikka, puumökki neljälle, jonka olin maksanut jo kaksi kuukautta sitten. Kauan odotettu lepo, revitty työkalentereista.
Ja nyt tuolla portilla seisoi puolittainen sirkus.
Inka, mun Pasin sisko, lepäsi voitonriemuisesti järkyttävän matkalaukun päällä. Sen vieressä vaihteli jalalta toiselle sen mies Risto, varustautunut hiilipussilla ja halpamakkarapaketilla. Vähän kauempana, kuin kenraali paraatissa, kohosi mun anoppi, Riitta.
Tämän komeuden kruununa olivat Inkan lapset, jotka jo pieksivät toisiaan keltaisella limupullolla, joka voisi syövyttää ruosteen.
Kuten Nero Wolfe sanoi, jos luulet että sua yritetään huijata, sua on jo huijattu.
Me mentiin ulos autosta. Kun me Pasin kanssa otettiin laukkuja takakontista, Inka ehti jo mennä mun lapsille ja sanoa:
“Ette te oo enää pieniä, teille sopii varasänky, mutta Riston selkä ei kestä.”
“Kiva yllätys”, sanoin ihan rauhallisesti. “Ei me ketään odotettu.”
“Voi Lar, me ollaan perhettä!” Riitta astui eteen ja pisti päälle ‘viattoman mummeli’ -roolin. “Kun kuulin että te lähdette luontoon, soitin heti Inkan. Me vaan istuttaisiin tukalassa kaupungissa, kun te täällä hengitätte? Yhessä on kivempi!”
“Mökki on neljälle, Riitta”, vastasin rauhallisesti, mutta tunsin miten sisällä kylmä, laskelmoiva jousi kiristyi.
“Kaikki on jo päätetty”, Inka sanoi ehdottomasti, kuin mun maksettu mökki olisi ollut sen suunnitelmien luonnos. Oikoi rantahattuaan, joka oli kuin lautanen, ja lisäsi: “Äiti nukkuu makuuhuoneessa, se tarvitsee rauhaa. Me Riston kanssa ollaan sohvalla olohuoneessa. No te Pasin ja lasten kanssa asetutte jotenkin.”
Sukulaisten käytös muistutti heinäsirkkojen hyökkäystä: ne ei kysy, ne vaan tulevat ja syövät sun sadon.
Mökkipihan toimistosta tuli mukava nainen tabletin kanssa.
“Terve! Oletko Lari?” se hymyili mulle. “Varaus on sun nimissä. Ja tämä on varmaan yllätyksesi?”
Se katsoi Inkaan.
“Juu, me ollaan!” Inka nyökkäsi iloisesti. “Lar, mä hoidin vähän hommia, ettei sulle ois vaivaa. Varasin saunan kahdeksi illaksi, eikä me olla kuin vieraita. Ja muutin ruokalistaa. Sun grilli on hyvä, mutta mä lisäsin muikkuja ja kallista leikkelettä.”
“Inka soitti tänään ja tilasi saunan ja sapuskat”, nainen selitti kohteliaasti. “Mut varaus on sun nimissä, joten ilman sun vahvistusta ei tehdä mitään.”
Toisten piikkiin rehvastelu on nopein tapa päästä jauhoksi.
“Hieno aloite, Inka”, sanoin niin lempeästi, että Pasi vieressä jännittyi. Se tuntee ton hymyn, yleensä sen jälkeen joku menettää illuusiot.
“Jos vahvistatte, niin kolmen lisävieraan, varasänkyjen, saunan ja erikoistilauksen kanssa teille tulee 2800 euroa lisää”, nainen sanoi.
Inka kohautti olkapäitään ja katsoi mua odottavasti. Riitta risti kätensä rinnalle, odotti kiltisti.
Perhesuhteiden paradoksi: mitä kovemmin halataan, sitä syvemmälle sun lompakkoon kurkataan.
“Nainen”, sanoin ja käännyin hoitajaan, ääni kylmänä. “Vahvistan vaan mun varauksen. Se on kokonaan maksettu. Meitä on neljä.”
Hengähdin ja katsoin Inkan hämmentyneitä silmiä.
“Mutta nämä mahtavat ihmiset on oma seurue. Kirjoita heille oma lasku majoituksesta, muikuista, saunasta ja kalliista leikkeestä. Inkan nimiin.”
Kaikki hiljeni. Niin hiljaista, että kuuli tikan hakkaavan metsässä.
“Lar, mitä sää?” Inkan ääni särkyi. Hattu meni vinoon. “Meillä on vaan bensaan ja jätskiin rahaa! Me tultiin kylään!”
“Teillä ei ole lomaa, Inka. Teillä on kävely portille”, sanoin kovasti. “Kylään tullaan kutsulla. Ja pullan kanssa. Mut te tulitte toisten juhliin makkarapaketin ja 3000 euron ruokahalun kanssa.”
“Lari, häpee!” Riitta kiljui punoittaen. “Me ollaan perhettä! Sukua! Pasi, miksi oot hiljaa? Ne ajaa sun äitin ja siskon pihalle!”
Pasi astui eteen. Se ei huutanut, mutta sen äänessä oli terästä.
“Perhe, äiti, on ne jotka kunnioittaa toisten rajoja. Lari teki töitä puoli vuotta saadakseen tän loman meille ja lapsille. Te tulitte kutsutta, yrititte siirtää mun lapset varasängyille ja laittaa mun vaimon maksamaan teidän herkuista. Ei tää oo perhe. Tää on yritys kaapata meidän loma.”
“Me haluttiin yllättää! Pasi, sää oikein pyysit meitä tulemaan!” Inka yritti vääntää. Selityksiä tuli kuin höyheniä rikkinäisestä tyynystä.
“Risto”, Pasi katsoi lankoaan. “Se ‘pyysit tulemaan’ on oma matkailulaji. Sen nimi on ‘kutsui ittensä’.”
Riston naama venyi. Se katsoi hiilipussiaan, sitten vaimoaan.
“Mä en olis ehkä tullu”, Risto murahti. “Sää sanoit että Pasi ite kutsui ja kaikki on maksettu.”
Illuusio särkyi. Kynttilä sammui kaikkien nähden.
Risto kääntyi ja lähti autolleen, eikä edes yrittänyt auttaa vaimoaan jättimäisen matkalaukun kanssa.
Inkan lapset lopetti limupullolla tappelun eka kertaa ikinä, jäivät katsomaan äitiään.
Riitta, joka oli puhunut perheestä, kääntyi nopeasti autolle ja alkoi ihan innolla tutkia mäntyjä. Se ei selvästi aikonut maksaa mitään omasta eläkkeestään.
“Jos haluatte, vapaa mökki on”, nainen sanoi rauhallisesti Inkan selän taakse. “Täysi ennakkomaksu.”
Me käveltiin siistiä polkua meidän mökille.
Takanamme lähti moottori ukkosena. Hengitin syvään puhdasta metsän ilmaa.
Pasi halasi mua olkapäistä ja veti lähelleen.
“Tiedätkö”, se naurahti. “Aika hyväksi loma tästä tulee.”
“Juu”, hymyilin, kun lapset juoksi kiljuen järveen. “Tule, mies. Meitä odottaa ansaittu rauha.”
Ja aidan takana, syöden toisten juhlien pölyä, ajoi talo tiehensä, oppineena iäksi: tässä perheessä toisten mukavuutta ei enää makseta lasten sängyillä ja mun kortilla.
