18. maaliskuuta
Mikä ihmeen musiikkiopisto? äiti paiskasi keittiön pöydälle esitteen, jonka minä, Kaarina, olin tuonut koulusta. Ei tule kuuloonkaan. Älä edes ajattele.
Seisoin keittiön ovella reppu puristuneena tiukasti rintaa vasten. Kurkussa möykky, jota en saanut nieltyä alas.
Äiti, mutta minä haluaisin…
Haluaisit ja haluaisit, äiti matki minua. Et sinä vielä mitään ymmärrä. Sinusta tulee vielä kirjanpitäjä. Arvostettu ammatti, varma työ. Rahat riittävät aina.
Isä istui pöydän ääressä, pysyi hiljaa. Tiesin, että hänen vaikenemisensa tarkoitti hyväksyntää äidin sanoille niin kuin aina.
Isä, käännyin vielä hänen puoleensa, vaikka toivo alkoikin jo hiipua. Isä, sano edes jotakin. Sinähän itse olet sanonut, että minulla on lahjoja.
Isä nosti katseensa, vilkaisi äitiä, ja palasi sitten lautasensa ääreen.
Äiti on oikeassa, Kaarina. Musiikki ei ole mikään oikea ammatti. Se on vain huvittelua.
Kyyneleet valuivat silmiini, polttavina ja vihaisina. Pyyhin kasvoni koulupuvun hihalla, poskille jäi harmaat raidat.
No niin, taas se pillittää, äiti tiukensi ilmettään. Katso vaikka Anne-Maijaa, sinun serkkuasi. Hänestäkin tuli kirjanpitäjä. Ja mitä sitten? Oma asunto, kunnon mies elävät ihan ihmisiksi. Oletko sinä muka yhtään huonompi? Vai haluatko koko elämäsi soittaa kitaraa rappukäytävissä?
Anne-Maija. Aina Anne-Maija. Täti Marketan tytär, äidin lempilapsi ja ikuinen esimerkki. Anne-Maija sitä ja Anne-Maija tätä. Kaksikymmentäviisivuotiaana naimisissa, minä taas Kaarina en osannut edes tiskejä pestä äidin mielestä.
En minä halua olla Anne-Maija, kuiskasin. Minä haluan tehdä musiikkia.
Riittää, isä työnsi lautasen syrjään ja nousi raskaasti ylös. Asia on päätetty. Haet kauppakorkeaan, eikä siinä ole keskustelemista. Emme me täällä pahaa neuvottele.
Katsoin äitiä, joka oli aina tyytymättömän näköinen, ja isää, joka jo poistui olohuoneeseen keskustelun päättyneeksi merkittyään. He muodostivat yhtenäisen rintaman, jolle ei ollut vastavoimaa. Minulla ei ollut rahaa, eikä oikeutta päättää. Vain se unelma, joka tallottiin juuri keittiön muovimaton kanssa samaan roskikseen kolorisoidun esitteen avulla.
Nyökkäsin hiljaa. Keräsin esitteen lattialta, suoristin taittuneet sivut ja tiputin sen roskakoriin…
Viisi vuotta yliopistoa sumeni yhdeksi harmaaksi läiskäksi. Kuljin luennoilla, pänttäsin tilinpäätöksiä, suoritin tenttejä. En ymmärtänyt kunnolla mitään, eikä mikään herättänyt mielenkiintoa. Debet, kredit, taseet ne pyörivät päässäni kuin märkä harso, painaen alas.
Valmistujaisissa äiti suorastaan loisti. Otti minusta valokuvia yliopiston pylväiden edessä, soitti Marketalle ja kehuskeli.
Onko töitä jo tiedossa? kysyi täti puhelimessa, ja äiti hymyili voitonriemuisesti.
Kaikki sovittu. Hyvään firmaan otetaan töihin. Näet vielä, että meidän Kaarina menee vielä pitkälle.
Meidän Kaarina. Ihan kuin olisin ollut joku projekti.
Ensimmäinen työpäivä oli juuri sellainen, kuin pelkäsinkin. Kapea ikkunaton konttori, näyttöruutu, paperipinoja ja pahanmakuista pikakahvia. Työkaverit kaksi yli nelikymppistä naista keskustelivat ruoka-alennuksista ja jostain avioerosta.
Kahdeksan tuntia katselin numeroita taulukoissa. Ne muuttuivat sumeaksi massaksi. Päätä särki, itku oli lähellä.
Ensimmäinen palkka tuli tilille kahdeskymmeneskaheksas päivä. Katsoin summaa puhelimesta, laskin mielessäni. Riittää. Jos vuokraan huoneen kaupungin laidalta, säästän ruoassa, enkä osta mitään ylimääräistä kyllä sillä pärjää.
Illalla pakkasin tavarat vanhaan matkalaukkuun. Äiti astui huoneeseen juuri, kun vedin vetoketjun kiinni.
Mitä tämä nyt on?
Muutan pois.
Äiti tuijotti sekuntien ajan, ymmärtämättä. Sitten kasvot alkoivat punastua.
Minne sinä luulet lähteväsi? Järki päässäsi?
Tähän päädyin, nostin laukun. Oma päätös.
Entäs asunto? Entäs auto? äiti otti ovenpielestä kiinni kuin olisi horjahtanut. Mehän isäsi kanssa suunniteltiin kaikki! Säästät ensiasuntoon, otat lainan, sitten menet naimisiin…
Te suunnittelitte, kiersin hänen ohi eteiseen. Mutta tämä on minun elämäni. Ei teidän.
Isä ilmestyi paikalle.
Kaarina, älä hölmöile. Mihin sinä meet?
Jonnekin.
Avasin ulko-oven. Astuin kynnyksen yli ja ovi painui perässäni kiinni vedon mukana.
Matkalaukku kolisi portaita vasten. Jossain alempana haukkui koira, viidennestä kuului radiomusiikkia. Tavallinen ilta tavallisessa talossa.
Hengitin syvään ja suuntasin bussipysäkille. Taskussa oli palkka, laukussa vaatteet ja edessä täysin tyhjä, arvaamaton ja juuri minun oma elämäni…
Ensikuukaudet äiti soitteli joka ilta, viestit pursusivat uhkauksia ja aneluita vuorotellen. Isä soitti, kun palasin töistä pieneen vuokrakämppääni.
Tule nyt kotiin, hän sanoi käheästi. Riittää jo. Ollaanhan me sentään perhe.
Kuuntelin hänen ääntään ja pudistin päätä, vaikka tiesin ettei hän näkisi sitä.
En tule takaisin.
Et ole meille enää tytär, äiti jyrähti, vetäen puhelimen kädestä. Kuulitko? Unohda tie kotiin. Meillä ei ole tytärtä.
Yhteys katkesi. Jäin tuijottamaan puhelinta, sitten laskin sen ikkunalaudalle. Istuin pimeydessä pitkään, katsellen vieraiden katujen valoja. Ei kyyneleitä, ei kipua. Ainoastaan outoa, metallista tyhjyyttä, joka ajan kanssa hävisi.
Kymmenen vuotta kului nopeasti. Vaihdoin asuntoa kolme kertaa, työpaikkaa viidesti. Tuntikausia öisin nuotin ja äänitysohjelmien parissa, kun muu kaupunki nukkui. Otin pienimpiä tilauksia vastaan, tein mainosmusiikkia, lyhytelokuvia opiskelijoille, mitä vain. Vähitellen, askel askeleelta, pärjäsin.
Nyt nimeni oli kolmen kotimaisen elokuvan ja kahden tv-sarjan lopputeksteissä. Kotistudio täytti kokonaista huonetta tilavassa asunnossani, ja nimettömässä sormessa kimalteli vihkisormus ollut jo kolme kuukautta.
Janne tuli studioon, kun viimeistelin uutta kappaletta, ja laski kahvikupin pianon viereen.
Joku soittelee ovikelloa, hän sanoi, suukotti tukkaani.
Meille ei pitäisi kukaan tulla. Varmaan väärä osoite.
Ovikello soi kuitenkin uudelleen, yhä vaativammin, määrätietoisesti, kuin joku tiesi tarkkaan, että täällä ollaan.
Riisuin kuulokkeet ja kävelin ovipuhelimelle. Näytöllä kaksi vanhaa ihmistä nainen ylikasvaneessa takissa ja mies kuluneessa pusakassa. Tunnistin heidät heti, vaikka vuodet olivat muuttaneet heitä paljon. Äiti lysyssä, hiukset harmaantuneet, isä pyöristynyt.
Painauduin puhelimeen.
Mitä haluatte?
Kaarina, äiti kurottautui kameraan. Tyttö kulta, täällä me ollaan. Avaa, ole kiltti.
En liikahtanutkaan. Janne tuli viereen, laski kätensä olkapäälleni.
Onko nuo sun vanhemmat? hän kysyi hiljaa.
On.
Painoin taas nappia.
Miten te meidän osoitteen saitte?
Ystävien kautta, äiti kiirehti. Anne-Maija näki netissä hääkuvia, siellä mainittiin missä kaupunginosassa asutte…
Selvä.
Keskeytin hänet ja katsoin pitkään näyttöä. Siinä he siirtyilivät hermostuneesti, kymmenen vuoden hiljaisuus välissä. Vuosikymmen, jona kumpikaan ei ollut soitellut, kysynyt, olenko elossa. Nyt he seisoivat rappukäytävän alaovella, odottamassa, katsellen kameraa.
Mä käyn alakerrassa, sanoin Jannelle. Odota täällä.
Aulan oven luona pysähdyin. Hengitin syvään ja avasin oven, jääden itsepintaisesti ovenkarmiin nojaamaan.
Kaarina, äiti henkäisi. Oletpa sinä kaunistunut. Olemme niin iloisia puolestasi! Oli upeat häät, nähtiin kuvia, miehesikin kuulemma hyvästä perheestä…
Miksi tulitte?
Äiti häkeltyi, katsoi isään, joka hieroi niskaansa.
Kaarina, olemmehan me sinun vanhempiasi, isä alkoi. Menneitä mitä menneitä. Sinulla menee nyt hyvin, joten voisit vähän auttaa.
Auttaa?
Niin meillä olisi remppa tarpeen, kylpyhuone on ihan rikki. Ja loma olisi pitkästä aikaa kiva, jos pääsisimme vaikka ulkomaille. Sulla on nyt rahaa, kun on se hyvä mies…
Äiti nykäisi isää hihasta, mutisi tiukasti, mutta isä jatkoi.
Mitä pahaa siinä on? Sinä olet meidän tytär. On sinun velvollisuutesi auttaa.
Nojasin ovenpieleen, ristissä kädet. Suu värähti tahattomasti vino, kova hymy.
Velvollisuus, vai? toistin hitaasti. Kymmenen vuotta olin teille ei-kenenkään tytär, käskitte unohtaa kotioven. Mutta nyt, kun mulla menee hyvin, äkkiä muistuitte taas.
Me haluttiin, että ymmärrät virheesi, äiti alkoi hätäisesti. Että palaisit. Me vain yritimme parastasi…
“Parasta.” Nyökkäsin. Tiedättekö, juuri siksi onnistuin. En unohtanut omaa unelmaani. En teidän päätöksillänne ollut kirjanpitäjä tukalassa toimistossa. Valitsin oman tieni ja tässä tulos.
Osoitin taakseni, missä porraskäytävän valo siivilöityi asuntoihin.
Mitä te oikeasti haluatte? Rahaa remonttiin? Matkarahaa? Oikeasti? Kymmenen vuoden jälkeen olette täällä pyytämässä?
Kaarina, jätä jo menneet, isä mumisi. Miksi niihin palata?
En palaa. Totean vain tosiasian. Pyyhitte mut elämästänne, kun en suostunut teidän pelisääntöihin. Nyt kun elämäni on teidän toiveitanne parempi, palaatte takaisin. Ihanan kätevää teidän kannalta.
Äiti niiskautti, huulet värähtivät.
Me olemme kuitenkin vanhempiasi, Kaarina. Kasvatettiin sinut rakkaudella…
Haluatteko edelleen “parastani”? katkaisin ja äiti vaikeni taas. Sitten lähdette. Unohdatte minut. Unohdatte tämän osoitteen. Elätte, niin kuin teillä ei olisi tytärtä, niin kuin sanoitte kymmenen vuotta sitten.
Astuin askeleen taakse ja aloin sulkea ovea. Isä liikahti, muttei sanonut mitään, kun katsoin suoraan silmiin.
Kaarina…
Näkemiin.
Ovi sulkeutui hiljaa.
Päästin itseni kerrokseeni, asuntoon. Janne odotti eteisessä, huolestuneena.
Kaikki kunnossa?
On, huokaisin, nojauduin hänen rintaansa vasten, painoin otsan olkapäähän. Nyt on.
Hän sulki minut syliin, silitti selkääni, eikä kysynyt mitään.
Ajattelin, että nyt oikeasti olen parempi kuin Anne-Maija. Minulla on kaikki oma koti, mies ja ura, josta voin olla ylpeä. Mutta ei se siitä ollut kiinni, ei ollenkaan.
Oli mennyt kymmenen vuotta. Kaaduin, nousin, tein töitä kunnes silmissä musteni. Nyt olen onnellinen. Oikeasti, kokonaan, täpötäynnä iloa. Ja se riittää. Minulle ja vain minulle.
