Tiedätkö, ollaanpa ihan rehellisiä minä ja Mikko elettiin yhdessä kaksitoista vuotta. Ei meillä koskaan ollut asuntovelkaa, mutta auto kyllä löytyi, molemmilla vakituinen duuni ja poika viidennellä luokalla. Ulospäin vaikutettiin kunnon perheeltä, kaikin puolin siistejä, rauhallisia, ilman draamaa tai räjähtelyjä.
Mä uskoin vilpittömästi, että perheonni rakentuu pienistä asioista: lämpimäinen illallinen töiden jälkeen, silitetyt paidat, järjestys kaapeissa ja tietenkin ne perinteiset vierailut Mikon vanhempien luo viikonloppuisin. Ajattelin, että se, että olin miehelle varma tukipilari, on just se vaimon päätehtävä. Mutta Mikolla näytti olevan ihan omat ajatuksensa siitä, mikä häneltä puuttui.
Yhtenä iltana se tuli kotiin ihan kummallisena levoton olo, kieltäytyi ruoasta, pyöri vaan ympäriinsä ja siirteli tavaroita kuin etsisi jotakin. Lopulta istahti mua vastapäätä ja sanoi hajamielisesti, silmiin katsomatta:
Noora, mä oon ihan loppu. Talo, työ, pojan läksyt ja sun iltasarjat telkassa Kaikki toistuu. Oon kolkytysiän yheksän ja elän ku joku vanhus.
Jäin siihen tiskirätti kädessä, en tainnut saada sanaa suustani.
Miten niin? Onko joku pielessä?
Se on se, että tää on liian ennakoitavaa, se vastasi. Mä haluun vähän draivia, mutta samalla edes joskus olla vaan rauhassa. Mun pitää saada selville, kuka mä oikeasti oon tämän kaiken ulkopuolella. Haluan kokeilla miltä tuntuu elää yksin.
Eli sä haluut eron vai?
En mä eroa. Vaan tauon. Mä menen viikoksi tai pariksi Antin kämpille (Antti on siis sen vanha kaveri, joka oli just työmatkalla). Mä vaan oon herään koska huvittaa, keitän kahvit, syön pakastepizzan kun huvittaa ja pelaan pleikkaa vaikka aamuun saakka. Tarviin vähän aikaa. Älä painosta mua, pliis. Jos alat vääntää, mä kyllä lähden kokonaan.
Seuraavana päivänä se kasasi urheilukassiin tavaroita, halasi mua poskelle sellaisella muodollisella tavalla ja lupasi käydä viikonloppuisin moikkaamassa poikaa. Eka viikko meni kuin sumussa, mulle iski jatkuva ahdistus. Itkin öisin, kelasin meidän keskustelua kerta toisensa jälkeen ja mietin, mikä mussa oli vikana. Tuntui, että olin muuttunut tylsäksi, lihonutkin liikaa ja en enää kiinnostava.
Odotin sen soittoa ku kuuta nousevaa. Soitti se sillon tällön ja kuulosti yllättävän pirteältä jopa innostuneelta. Jutteli kuinka oli istunut baarissa kavereiden kanssa ja nukkunut pitkään lauantaiaamuna.
Ootko sä ok siellä? Hoida nyt ittees, mä en vielä tiedä koska palaan, se tokaisi silleen holhoavasti.
No sit alkoi toinen viikko ja pikkuhiljaa huomasin omituisia asioita. Pyykkikori ei enää täyttynyt samaan tahtiin, vaikka ennen pesin melkein joka ilta kun Mikko vaihtoi vaatteita vähän väliä. Ruoatkin riitti jääkaapissa pidempään isosta keittokattilallisesta riitti meille pojalle ja mulle jopa kolmelle päivälle. Ei tarvinnut enää keksiä jokailtaisia ruokalistoja.
Kämppä pysyi siistinä: ei enää sukia pitkin olkkaria, ei muruja sohvanreunalla eikä telkkari pauhaamassa täysillä kun teki mieli olla rauhassa. Iltaisin, kun vein pojan nukkumaan, laitoin itselleni teetä ja telkkariin just sitä mistä tykkään eikä kukaan kommentoinut mun kampausta tai vaatinut huomiota.
Ja siinä kolmannen viikon paikkeilla yhtäkkiä havahduin minä en kaipaakaan sitä. En yhtään. Ajatus sen paluusta ahdisti enemmän kuin sen poissaolo. Kun kuvittelin sen uudelleen löytymisen päättyvän siihen, että se tulee takaisin vallaten kaiken tilan vaatimuksilla ja valituksilla päivänkurimuksesta, tajusin, ettei se väsymys johtunut meidän avioliitosta. Että tyhjyys oli sen sisällä, eikä yksikään mun tarjoama arkinen helpotus tai mukavuus ollut paikkaannut sitä.
Perjantaina illalla soi puhelin.
Moikka, Noora! Arvaa vaan, aloin miettiä että voisin tulla käymään viikonloppuna. Olis niin kiva saada sun lohikeittoa! Mä meen sitten takas Antille, mutta viikonlopuksi tulisin mielellään.
Se halusi ottaa mut käyttöön mahdollisimman vaivattomana versiona, tulla ja mennä miten huvittaa; käydä syömässä kotiruokaa ja hakemassa huolenpitoa, kadota taas kun huvittaa ja olla vapaa.
Älä nyt tuu, Mikko, sanoin rauhassa. Ei tarvi.
Siis mitä?!
Just niin. Mä oon päättänyt jo.
Lauantaina nousin aikaisin, otin ison raitakassin ja pakkasin sen tavarat sinne talvitakit, kengät, työkaluja, kalavehkeet, jopa sen lempimukin. Kaikki nätisti. Vähän automaattiohjauksella, ilman itkupotkuja, rauhallisesti. Tilasin muuttofirman hakemaan ne ja lähetin kaiken Antin osoitteeseen. Kun kuljettaja soitti, että kassit oli jätetty oven eteen (Mikko ei ollut kotona), lähetin vaan lyhyen viestin:
Mikko, sä toivoit vapautta ja halusit asua yksin. Mä kunnioitan sun päätöstä. Sun tavarat on oven edessä Antin kämpällä. Ei tarvii tulla enää viikonloppuisin, eikä kuukaudenkään päästä. Mä tajusin, että tykkään hirveästi elämästäni yksin. Hyvästi.
Sen jälkeen Mikko pommitti viesteillä viikon verran, notkui rappukäytävässä, yritti jutella ja selitti, että olin ymmärtänyt ihan väärin, tää oli vaan vitsi, testi, tunnepuuska. Mä en kertaakaan avannut ovea.
Rakastin yhtäkkiä sitä rauhaa, joka vallitsi ilman jatkuvaa tunnemankelointia tai aikuisen miehen oikkuja. En enää halunnut olla kukaan kätevä vaimo.
Se, että se lähti miettimään ei ollut koskaan itsensä etsimistä, vaan keino testata minua saanko kyykytettyä vaimon pelkäämään yksinäisyyttä ja taivumaan milloin tahansa. Mutta Mikko ei tainnut tajuta, ettei se arki, mistä se muka tukehdui, ollut koskaan ihan tasapeliä se toimi niin hyvin, koska hoidin kaiken. Ja kun se lähti, mun elämä keveni kummasti.
En roikkunut epävarmassa tilassa en halunnut olla kenenkään varaosavaimo. Kun pakkasin sen tavarat, tein Mikon tauosta lopullisen ratkaisun. Avioliitto ei ole mikään huoneistohotelli, johon voi tulla ja mennä fiiliksen mukaan viikonlopuksi. Lopulta kun nappasin ohjat, lähdin siitä kaikesta omalla arvokkuudella, ilman riitoja ja itseni nöyryyttämistä.
Miten sä olisit toiminut, jos kumppani ehdottais että asutaan ihan erikseen tunnelman tarkistamista varten? Odottasitko vai panisitko samantien pisteen?
