Hei, hyvät naiset! Mitä täällä juorutaan? Antakaas tilaa, nyt kuuntelen uutisia. Eihän televisiosta tällaisia asioita kuulu eikä näy, sanoi Risto iloisesti hymyillen. Naiset nauroivat ja siirsivät tuolinsa.
Missä olet ollut? kysyi tätini. Kaupassa kävin. Sattui pieni kolari, ja sitten vaimoni jätti minut…
Vanhus huudahti: Onko mahdollista, poika? Lähti parhaan ystäväni luo. Sanoi, että en ole mies, kun en työskentele missään.
Tätini hämmästyi: Odotapas, eikös hänkin ole työtön? Mikä ero teillä nyt sitten on?
Risto pudisti päätään: En itsekkään ymmärrä.
Risto lähti, ja tätini totesi: Siinä ne miehet tulevat! Ei ole töitä, mutta yrittävät elää naisten siivellä. Ja Risto… Minkälainen mies hän olikaan! Oikein komea ja reipas. Kun vaimo ja lapsi lähtivät, hän muuttui kokonaan. Ja se ystävä? Hän oli ensimmäinen kylän talonomistaja! Ja Sari on erinomainen kokki! Hänen miehensäkin jätti, ja nyt hän elää vain lasten vuoksi. Mutta ei, hän juoksee miehestä mieheen. Odottaa jotakin heiltä. Mutta heiltä?
Ei, ei mitään aitaa rakentamaan tai seiniä kalkitsemaan… Kisailevat keskenään. Mitä kylässä nyt tapahtuu? Ennen miehet olivat ahkeria, nyt ei työtä eikä perhettä! Muut lähtevät pois kylästä. Tietysti, lähtevät uutta elämää etsimään.
Älä minulle puhu, sanoi vanha nainen, omat lapseni ovat lähteneet ympäri Suomea. Käyvät luonani ehkä kerran puolessa vuodessa. Näen lastenlapset vain valokuvista. Ennen asuttiin yhdessä vanhemmat, lapset… Kaikki olivat onnellisia. Laulua ja juttelua yöhön asti. Käytiin yhdessä heinänteossa, koko perhe ja naapurit. Tai kaivettiin kasvimaata, koko homma päivässä. Istuttiin illalla, seuraavana päivänä taas töihin. Nyt jokainen puurtaa omalla maatilallaan.
Sari kulki pihan läpi, kantoi raskaita säkkejä, ja kaksi lasta juoksi perässä. Oletteko muuttamassa jonnekin? kysyi hänen tätinsä. Sari huokaisi syvään.
Joo, Mikon luo. Miten muuten voisi? Hän sentään saa eläkettä. Entä Risto, mitä hän tekee? Ei mitään. Lasten täytyy saada kunnon elämää. Rahaa ei ole. Lasten tuista ei elä. Olisin muuten kysynyt aiemmin. Ehkä keväällä menen kaupunkiin ja ostan pienen talon ilman miehiä. Olen kyllästynyt siihen. Eivät mitään tee ilman käskyä, mutta syödä haluavat. Ei täällä kylässä ole minulle mitään. Vanhin menee kohta kouluun. Kuka hänet vie? Tyttäreni käy päiväkodissa. Minä etsin töitä. Harmittaa lähteä. Täällä synnyin ja kasvoin. Mutta pakko, pakko lähteä. No, menen. Mikko muuten etsisi minua koko kylästä. Hei hei, naiset, sanoi Sari, otti laukut ja lähti.
Uskon että hän oli oikeassa. Sari on nuori vielä, lapsia kasvatettava. Olisin tehnyt samoin hänen sijassaan. Entä minne menen itse? Tuntuu ikävältä jättää talo. Vainaan mieheni rakensi sen. Hän ajatteli, että lapset jäisivät asumaan. Kerran eksyin sienimetsään. Ennen ihmiset kulkivat polkuja, nyt kaiken peittää kasvillisuus. No, täällä elellään. Ainakin eläkkeestä riittää ruokaan. “Menen tästä”, sanoi tätini nousten pystyyn, “tila ei odota. Lehmän lypsäminen ja kanojen ruokinta ajattavat. Nähdään huomenna.”
Vanhus jäi yksin pitkäksi aikaa. Hän muisteli miten kasvatti lapsensa, miten elämä kului. Vuosia oli mennyt. Vain Jumala tietää, kuinka monta vielä edessä. Kun ilta hämärtyi, hän meni sisälle. Ei edes sytyttänyt valoja, vaan suuntasi suoraan vuoteeseen. Ei tarvinnut. Mummo ei ollut nähnyt mitään kolmeen vuoteen.
Sari ei koskaan lähtenyt kylästä. Hän jäi tänne. Ei uskaltanut muuttaa elämäänsä. Niin kauan kuin ihmisiä on, kylä elää. Monet suomalaiset kylät ovat jo tyhjentyneet jäljellä on vanhat talot ja hautausmaa, ihmiset käyvät kerran vuodessa muistamassa.
