– Nainen, ottakaa pyyhe aurinkotuolistanne, jos olette lähdössä, täällä ei saa varata paikkoja aamusta alkaen, – täyteläinen nainen kukikkaassa pareossa seisoi Aino tiellä estäen pääsyn rannalta.
– Ihmisiä tulee, ei ole mihin mennä, ja teillä on kolme tuntia ollut vain yhdet varvastossut.
Aino veti sanattomasti patjan alta haalistuneen kankaan ja kääri sen tiukaksi rullaksi. Sormien välistä valui hienoa hiekkaa jättäen iholle harmaita tomujälkiä. Pienen lomakylän rantakatu, joka puristui kallioiden ja veden väliin, kuhisi puolenpäivän touhua.
Pelastustornin kaiutin rahisi kutsuen iltameriretkelle, ja juoma-altaalle oli muodostunut jono huutavia lapsia ja väsyneitä äitejä.
Aino käveli vierastalolle kapeaa asfalttipolkua pitkin ohittaen loputtomia teltoja, joissa myytiin uimarenkaita ja simpukoita. Shortsien taskussa puhelin soi – vuokraemäntä Helmi muistutti hakemaan pesulasta puhtaat vuodevaatteet.
Tämä loma, ostettu puolentoista vuoden säästetyillä euroilla, oli tarkoitus olla hiljaisuuden aikaa, mutta toi toistaiseksi vain kiirettä ja väsymystä vieraista ihmisistä.
Ostin matkan etelään, mutta kohtasin vanhan häpeän. Majatalon portilla, leviävän männyn alla, seisoi mies vaaleissa pellavahousuissa ja väljässä paidassa. Hän poltti tupakkaa, pudottaen tuhkaa hortensiapensaisiin, ja tarkasteli ohikulkijoita. Hiukset ohimoilla olivat harmaantuneet, otsassa syvät uurteet, mutta nuo säännölliset piirteet, tapa pitää leukaa ja tottumus pyöritellä hopeasormusta – Aino tunnisti heti. Kahdeksantoista vuotta sitten tämä mies oli jättänyt keittiön pöydälle lapun sähkölaskun kääntöpuolelle ja kadonnut kaupungista kaksi päivää ennen heidän häitään.
Pienessä huoneessa toisessa kerroksessa, jonka Aino oli vuokrannut kahdeksi viikoksi, tuoksui kuivatut yrtit ja halpa muovikalusteet. Vanha tuuletin matalalla yöpöydällä hurisi kierittäen kuumaa ilmaa. Tavarat olivat paikoillaan: taiteltu mekko tuolin selkänojalla, voidepurkki rivissä peilin edessä, auki jätetty dekkari sängyllä. Tämä arjen ennustettavuus antoi aina hallinnan tunteen elämästä, joka oli kerran pitänyt koota uudelleen kuin särkynyt keittokulho.
Illalla, kun helte hellitti ja viileä merituuli alkoi, verannan yhteistä puuovea koputettiin hiljaa. Aino, joka kaatoi lasiin vettä, pysähtyi. Laski käden pöydälle.
– Aino, se olen minä, avaa, – kuului oven takaa tuttu baritoni, joka oli muuttunut hieman käheämmäksi ja matalammaksi. – Sain isännöitsijältä tietää, missä huoneessa asut. Annoin hänelle pienen lahjan, niin hän kertoi.
Hän meni ovelle, työnsi heikon haan syrjään. Juhani seisoi kynnyksellä, kädessään punottu kori täynnä kypsiä mansikoita ja viinipullo. Viereisen huoneen nuori värjätty blondi tuli tupakalle yhteiselle terassille ja hidasti askeleitaan katsellen vierasta.
– No, terve, – Juhani astui yli kynnyksen, laski korin pöydän reunalle ja istui muovituoliin. – Niin monta vuotta on kulunut. Et ole juuri muuttunut, vain katse on tullut ankaraksi, ei pääse lähelle.
– Miksi tulit? – hän perääntyi ikkunaan, painautuen selkä ikkunalaudalle. Katse liukui hänen kasvoillaan huomaten ikääntymisen merkit: lievää täyteläisyyttä hartioissa, hiustenlähtöä päälaella, silmäpusseja.
– Pitää puhua, Aino. Niin paljon aikaa meni, olimme tyhmiä ja ylpeitä, – hän kumartui eteenpäin, laskien kämmenet polvilleen. – Olen muistanut kaikki nämä vuodet. Etsin sinua, totta puhuen. Mutta yhteiset tuttavat sanoivat, että muutit Lappiin, ja sinä olet täällä etelässä lomailemassa. Itse asetuin kylpylään kolmen talon päähän, satuin näkemään sinut rannalla väkijoukossa.
– Etsit? – hän naurahti, kasvot pysyivät rauhallisina. – Kahdeksantoista vuotta etsit, Juhani? Naapurimaakunnasta? Vai kolmen tunnin bussimatkan päästä?
– Oli ongelmia silloin, ymmärrätkö? – hän huokaisi levittäen käsiä. – Yritys oli vasta alussa, velkoja, kauppoja vakavien ihmisten kanssa. Minua puristettiin kovasti, Aino. Halusivat viedä yrityksen, uhkasivat. Miksi olisin vetänyt sinut mukaan? Lähdin sinun tähtesi, ettei sinulle tulisi vaaraa. Olin nuori ja tyhmä, luulin että se oli parempi. Halusin pelastaa sinut siltä painajaiselta.
Avonaisesta ikkunasta kuului kova lapsen itku – joku oli kaatunut potkupyörällä leikkikentällä. Ensimmäisen kerroksen keittiöstä kuului kattiloiden kolinaa ja veitsen kopinaa – emäntä valmisti illallista. Tavallinen lomatalon kiireinen elämä virtasi omalla radallaan, muuttaen miehen sanat tyhjäksi meluksi.
Aamuaurinko tunkeutui ohuiden verhojen läpi piirtäen linoleumille pitkiä keltaisia raitoja. Aino istui yhteisessä keittiössä odottaen emaloidun vedenkeittimen kiehumista. Toisen kerroksen naapurit, kaksi iäkästä naista Turusta, supisivat tiskialtaalla pestessään muovirasiaa.
– Kuule, Aino, sinun herrasmiehesi eilen kyseli Helmi, kuinka kauaksi olet tullut ja oletko yksin, – se, joka oli nuorempi, kirkkaalla jalkahoidolla, kääntyi häneen. – Vakava mies, se näkyy heti. Auto portilla – kallis, musta. Koko olemukseltaan kohtelias, toi Helmille suklaarasian. Älä nyt menetä onneasi, meidän iässämme sellaiset miehet eivät ole jokapäiväisiä.
– Eivät ole, – Aino toisti hiljaa katsoen kiehuvan veden poreita.
Juhani pysäytti hänet lähempänä puoltapäivää laiturilla, kun alkoi sataa pientä vettä, joka hetkessä ajoi ihmiset katosten ja kahviloiden suojiin. Hän ilmestyi viereen, piti yllä isoa mustaa sateenvarjoa ja otti Ainoa kyynärpäästä. Hän tuoksui tupakalta ja hajuvedeltä.
– Lähdetään tänä iltana syömään kunnon paikkaan, Aino? Täällä viiden kilometrin päässä on mainio ravintola suoraan kalliolla. Istutaan, muistellaan nuoruutta. Olen nyt vapaa mies, vaimosta erosin kolme vuotta sitten, lapsia ei ole. Kaikkea on: yritys Tampereella, kesämökki, iso asunto. Mutta sielua tästä kaikesta puuttuu. Minulta puuttuu sinä, se aito vilpittömyys.
Aino pysähtyi, irrotti kätensä. Kääntyi häneen päin. Katsoi tarkkaan hänen silmiinsä, yritti löytää edes varjoa siitä yhdeksäntoistavuotiaasta pojasta, jota oli kerran rakastanut, jonka vuoksi oli ollut valmis jättämään opintonsa ja muuttamaan. Mutta edessä seisoi vieras, yli-itsevarma nelikymppinen mies, joka yritti ostaa hänen suosiotaan ravintola-illallisella.
– Minulla on muita suunnitelmia illaksi, Juhani.
– Hei, mitä suunnitelmia täällä korvessa voi olla? – hän mutristi suutaan viittoen kädellään kohti lomakylän harmaita kerrostaloja. – Paljonko maksoit tästä lomasta? Senttejä. Minä annan sinulle enemmän yhdessä päivässä, muuta vaan kylpylään, siellä on vapaa sviitti. Ei tämä ole sinun tasoasi – tungeskella omakotitaloalueella, kolistella kattiloita yhteiskeittiössä. Sinä asuisit kuin kuningatar. Mitä olet hiljaa? Eikö meistä ole jäljellä mitään?
Heidän ohitseen kulki paikallinen kalakauppias kantaen raskasta kylmälaukkua. Hän vilkaisi Ainoa nopeasti, katseessa oli tavallista uteliaisuutta: oho, mikä prinsessa, tuollaisesta miehestä kääntää nenänsä.
Tieltä kuului äkillinen jarrujen vinkuna – bussinkuljettaja oli vähällä osua koiraan. Hetkeksi valtasi hiljaisuus, vain sateenropina katoksen kankaalla.
– Tiedätkö, Juhani, – Aino otti askeleen taaksepäin, astuen pienten pisaroiden alle. – Äitini makasi sairaalassa kaksi kuukautta sinun lähdettyäsi. Verenpaineen takia. Ja minun hääpukuni roikkui kaapissa kolme vuotta, en voinut edes heittää sitä pois, oli paha nähdä sitä. Luulin sinulle sattuneen onnettomuuden, etsin sinua tuttavien kautta. Ja sinä pelastit minua. Veloilta. Hiljaisessa Porvoossa, missä jokainen koira tunsi sinut.
– Miksi tonkia menneitä? – Juhani käänsi katseensa pyöritellen sormusta sormessaan. – Kuka meistä yhdeksäntoistavuotiaana ei tehnyt tyhmyyksiä? Oli juttuja, hoidin asioita miten pystyin, halusin selvitä hengissä. Mutta nyt voin korjata kaiken. Täytän minkä tahansa toiveesi, ymmärrätkö? Haluatko – mennään vaikka huomenna kaupunkiin, koruliikkeeseen?
Sade illalla yltyi rankkasateeksi ja ukkoseksi. Vesi läiski ikkunoihin vierastalossa tulvien kapean pihan ja muuttaen saviset polut mutavirroiksi. Lomalaiset istuivat huoneissaan, ikkunoista kuului televisioiden ääniä ja dominon kopinaa.
Aino istui sängyllä jalat koukussa. Sisällä oli rauhallista, kuin vanha haava olisi vihdoin parantunut. Ei ollut vihaa, ei halua purkaa kaunoja, ei vanhaa tuskaa, joka oli estänyt uusia suhteita. Jäljellä oli vain lievä hämmennys siitä, miten pahasti tämä mies oli myöhässä lupauksineen hienosta elämästä.
Kymmenen aikaan illalla puhelin soi uudelleen. Näytöllä tuntematon numero, mutta Aino tiesi kuka se oli.
– Mieti tarkkaan, Aino, – Juhani puhui kovaa huutaa sateen yli. – Olen täällä viikonloppuun asti. Huone 302, päärakennus. Tule, istutaan ilman tätä kaikkea tien mutaa. Lopeta niskoittelu, olemmehan läheisiä ihmisiä. Niin monta vuotta meni tyhmyyksien takia, miksi nyt tuhlata aikaa kaunalle?
– Hyvää yötä, Juhani, – hän sanoi tasaisella äänellä ja painoi punaista lopetuspainiketta.
Hän nousi, meni ikkunalle ja veti verhot tiukasti kiinni sulkien huoneen ulkona raivoavalta säätä. Elämä oli jo pitkään kulkenut toista uraa, ja tässä uudessa urassa ei ollut tilaa Juhanille.
Perjantaina sää kääntyi taas aurinkoiseksi. Taivas selkeni siniseksi, aurinko paahtoi aamusta asti saaden asfaltin huokumaan raskasta tuoksua. Rantakatu täyttyi jälleen ihmisistä kirkkaissa shortseissa ja ilmapatjoineen.
Juhani ei enää ilmestynyt majatalon portille. Helmi mainitsi aamulla ohimennen nähneensä mustan auton ajavan kohti valtatietä – vieras oli nähtävästi kirjautunut ulos etuajassa.
– Niin se sinun liikemies lähti, Aino, – emäntä pudotteli eteisen mattoa narulla. – Olet tyhmä tyttö, anna anteeksi vanhalle. Sellainen näkyvä mies, rahoissa. Olisit nyt voinut asua Tampereella, etkä istua omassa konttorissasi senteillä. Mitä sinulta puuttui? No, poika pakeni nuorena, pelkäsi vastuuta. Nyt olisi korvata tahtonut.
Aino ei vastannut, vain hymyili. Hän otti pyyhkeen, kirjan, ja lähti kohti merta, yrittäen pysytellä varjoisalla puolella katua.
Illalla, kun aurinko alkoi laskea horisonttiin värjäten veden pinkiksi, hän istui laiturin reunalla kaukana meluisista kahviloista ja leikkikentistä. Tuoksui suolaiselle vedelle, jodille ja myrskyn jälkeen rannalle heitetyille levälle. Aino otti torilta ostamansa viikunat, halkaisi hedelmän varovasti kahtia.
Alhaalla veden rajalla iäkäs mies kuluneessa panamahatussa puikotti kärsivällisesti matoa koukkuun, ja hänen noin seitsemänvuotias pojanpoikansa seurasi kohoa. Tavallinen yksinkertainen elämä virtasi omalla painollaan.
Aino otti kulauksen haaleaa kivennäisvettä ja katsoi sammuvaa auringonlaskua. Edessä oli vielä kokonainen lomaviikko. Hän tiesi, että vapaus on sitä, että osaa päästää irti siitä, mikä on jo mennyttä.
