Kuule, mun on pakko kertoa sulle tästä tarinasta, jonka kuulin se vois hyvin olla jostain suomalaisesta pikkukylästä, vaikka Lapista tai Savosta. Päähenkilönä on pieni ja ujo suomalainen tyttö, Selja. Isä, Juhani, ei millään uskonut että Selja olisi hänen oma lapsensa. Äiti, Tuulikki, oli S-marketissa töissä, ja juttu kulki kylällä että Tuulikki viihtyi välillä varastossa vähän liiankin hyvin muiden miesten kanssa. Juhani silmäili Seljaa ja mutisi: Ei meidän suvussa tuollaista pikkuruista oo ollut koskaan. Ja jotenkin sen kylmyys tartutti myös Tuulikkiin, eikä Seljasta tullut kummankaan vanhemman silmäterä.
Se, joka oikeasti rakasti Seljaa, oli ukki Armas. Armas asui pienessä mökissä järven rannalla, ihan metsän reunassa. Hän oli koko ikänsä ollut metsänhoitajana, tunsi jokaisen polun ja marjapaikan. Armas oli vähän sellainen, että siitä puhuttiin kylällä tähän tapaan se armas on omaa luokkaansa, tietää kummia ja aina sattuu sanomaan jotakin, mikä käy toteen. Mutta kun joka vaivaiseen lähdettiin hakemaan kuusenkerkkäjuomaa ja salavihkaa pyydettiin neuvoja milloin mistäkin.
Armas jäi jo nuorena leskeksi, sylissään lohdutuksena vain metsä ja rakas Selja. Kun Selja lähti kouluun, hän alkoi asua enemmän ukkinsa mökillä. Ukki opetti Seljalle missä kasvaa parhaat mustikat ja miten tehdään omenankukkateetä, kertoi juurien ja yrttien salaisuuksia. Selja oli luonnonlapsi, oppi oppinsa helposti, ja hetken päästä vastasi joka kysyjälle että minusta tulee isona sellainen, joka parantaa ihmisiä. Tuulikki vain tokaisi, ettei heillä ole antaa rahaa opiskeluun. Mutta Armas taputti Seljaa olkapäälle ja sanoi: Ei tässä sentään köyhyyteen kuolla, kyllä ukki auttaa ja jos oikein tiukkaa tulee, lehmä menee nurkan takaa kaupaksi.
Vuosia vieri ja Tuulikki kävi isänsä luona yhä harvemmin. Mutta kun Tuulikin poika, Aleksi, hävisi kaikki rahansa korttipelissä kaupungissa ja vielä jäi velkaa, Tuulikki pölähti myrskyn lailla ukkinsa ovesta sisään, rahaa vaatimaan. Armas istui rauhassa pöydän toisella puolella ja sanoi viileästi: Aina kun sopii, niin täällä ollaan, mutta kun ollut vuosia näkymättömissä. Ja kielsi auttamasta: En minä rupea Aleksin mokia korvailemaan, minun pitää turvata Seljan koulu. Tuulikki raivostui, paiskasi oven ja huusi ettei hänellä ole isää eikä tytärtä enää.
Kun Selja pääsi terveydenhoitajakouluun, äiti ja isä eivät antaneet euroakaan. Pääosin ukki maksoi ja Selja pärjäsi stipendillä, koska oli hyvä oppimaan. Viimeisen vuoden lopussa ukki sairastui. Hän aavisti että aika käy vähiin ja sanoi Seljalle, että oli testamentannut mökin hänelle. Hae töitä kaupungista, mutta älä unohda tätä paikkaa mökin sydän sykkii niin kauan kuin talossa tuoksuu elämä. Tule talvella lämmittämään uuni, älä jää kaupunkiin. Täällä sinutkin löytää onni. Siinä ukki taisi tietää jotain mitä muut eivät tienneet.
Ukki nukkui pois syksyllä. Selja sai paikan terveyskeskuksesta sairaanhoitajana. Vapailla kävi mökillä, teki tulet ja laittoi kaiken kuntoon. Armas oli varannut klapeja niin paljon, että niillä olisi lämmitetty naapurikin. Yhtenä viikonloppuna päätti lähteä mökille pois kaupunkiyksiön ahtaudesta. Myrsky alkoi yöllä, lunta tuli kuin viimeistä päivää. Aamulla Selja huomasi outoa ääntä ovella. Oven takana seisoi tuntematon nuori mies, toppatakki märkänä. Moi, auto jäi kiinni tuohon mökin eteen, en pääse irti. Löytyisikö lapiota? Selja vastasi, että lumikola on rappusilla, käy hakemassa, ja tarjosipa apuakin mies nauroi, että ei ole tarvetta hukata ketään lumikinokseen.
Mies kuitenkin jäi jumiin vielä toisen kerran, ja Selja pyysi häntä sisälle teelle. Ukkinsa ohjeiden mukaan hän lämmitti uunin ja keitti lämmintä yrttiteetä. Mies, joka esittäytyi Samiksi, jäi juttelemaan. Etkö pelkää asua yksin metsän vieressä? hän kyseli. Selja kertoi, että käy siellä vain viikonloppuisin, koska tekee töitä kaupungissa, ja mietti että jos bussi ei kulje, miten pääsee töihin. Sami mainitsi, että myös hänen täytyy päästä seuraavana päivänä takaisin kaupungin sairaalaan töihin, joten hän voisi hyvinkin kuljettaa Selja mukanaan.
Meni pari viikkoa, ja yhtenä päivänä kun Selja päätti kävellä työmatkansa, Sami odotti tien mutkassa hymyillen. Sun keittämällä teellä on varmasti jotain taikaa, koska piti päästä näkemään sinua uudestaan, hän vitsaili ja pyysi uudelle teekupposelle mökille.
Seljalla ja Samilla ei ollut isoja juhlia tai kirkkohetkiä Selja ei niihin halunnut. Heillä oli vaan aito rakkaus. Selja tiesi nyt, että kyllä suomalaiset miehetkin voivat kantaa naisiaan sylissä sekä arjessa että juhlassa. Kun lopulta syntyi heidän esikoisensa, sairaalan hoitajat ihmettelivät, miten niin sirosta äidistä tuli niin iso poika. Kysyivät mikä pojalle tulee nimeksi. Selja vastasi: Hänestä tulee Armas. Nimi vanhan kunnon miehen mukaan.Selja piti sylissään lastaan ja vilkaisi ikkunasta ulos. Lunta satoi hiljakseen, ja järven jää hohti hopeisena. Jossain kaukana metsässä kuului käen kukunta. Samassa tulipesässä räiskähti hirsi, ja Selja ajatteli: nyt on mökissä uusi sydänääni pieni poika, uusi alku, Armas. Samikin istui vieressään, selaili ukin vanhaa satukirjaa ja hyräili samaa huolettoman nuottia kuin ukki vuosia sitten.
Kun myöhemmin illalla Selja sulki mökin oven ja kantoi poikansa pakkasyöhön katsomaan tähtiä, hän tunsi lämpimän rauhan. Ei ollut väliä, kuka mitäkin suvusta puhui, ketkä käänsivät selkänsä. Vanhalla mökillä jatkui elämä, sillä iso rakkaus oli kasvanut pienistä teoista ja metsän tarinoista. Ja kerran, kun poika sitten oppisi kulkemaan omia polkujaan, Selja tiesi, että ukki kulkisi mukana tuulessa, teesavussa, klapien napsahduksessa.
Kiitos, Armas, Selja kuiskasi tähtiin. Ja kun linnut keväällä taas lauloivat vaaleanpunaisten omenankukkien alla, pieni Armas nauroi ukkinsa lailla kirkkaasti, uudesta maailmasta iloiten.
