Läheisempää ei olekaan
Marja ja hänen tyttärensä Aino astuivat bussista maantien varrella, kylän laidalla. Harmaan lumen peittämien pilvien lomasta pilkisti aurinko, pakkanen nipisteli poskia, ja valkoisen hangen kirkkaus pakotti Ainon siristämään silmiään.
Äiti, miksi tuossa talossa ei asu kukaan? kysyi Aino, kun he kävelivät ohi kylän melkein ainoan hylätyn talon.
Siinä asui ennen vanha nainen. En koskaan nähnyt, että kenelläkään olisi ollut asiaa hänen luokseen. Hän oli kuollessaan jo satakaksi vuotta vanha.
Puulämmityksen hoiti itse, mutta kauppaan ja kaivolle joku naapureista kävi. Jättivät tavarat ja vedet rappuselle, ja kun tulivat seuraavana päivänä, raha tai tyhjä ämpäri oli poissa. Me tytötkin autettiin toisinaan.
Mutta eikö joku olisi voinut varastaa niitä rahoja tai ruokia? ihmetteli Aino.
Ei varastettu. Häntä pidettiin noitana ja vähän pelättiin. Kerran häntä ei näkynyt lainkaan, ruoat jäivät rappuselle. Silloin tajuttiin, että hän on poissa. Silti jonkin aikaa arasteltiin mennä sisään, mutta sitten kuitenkin mentiin ja hautajaiset pidettiin. Siitä lähtien talo on ollut tyhjänä.
Ihan oikea noita?
Se on niitä tarinoita. Oikeasti hän oli vain vanha nainen. Ei kukaan tiennyt hänen oikeaa ikäänsä. Yksi arveli kahtasataa, toinen kolmea. Sitten löytyi kirkonkirjoista syntymätieto. Satakaksi vuotta.
Aino hiljeni. Hylätty talo jäi taakse, muut talot näyttivät hyviltä ja hoidettuilta, pihoilla lumi oli siististi aurattu.
Ehkä kukaan ei uskalla asua tuossa talossa enää? Aino ei saanut mummoa pois mielestään.
Marja huomasi tutun hahmon talon pihalla.
Katsos, mummi tuli vastaan! Juokse äkkiä! hän kehotti ja kiihdytti itsekin askeliaan.
Mummi! Aino kiljaisi ja lähti juosten mummiaan kohti. Mummi avasi jo kätensä odottamaan pientä ja rakasta sylilasta.
Marja oli kasvanut näissä maisemissa ja tuli tänne aina mielellään. Hengityskin tuntui vapaammalta kuin kaupungissa.
Äiti! Marja painautui äitiänsä vasten, toinen käsi kietoutui tyttäreensä, toinen äitiinsä.
Arvasin teidän tulevan. Leivoin pullaa. Lauantaisin käyn aina pysäkillä, jos vaikka tulisitte. Miksi me tässä kylmässä seisottaisiin mennään sisään, sanoi Terttu, Marjan äiti.
Sisällä oli lämmin, tuoksui uunilta, pullalta ja joltakin sellaiselta, joka oli tarttunut talon seiniin ja huonekaluihin vuosikymmenten aikana. Kaikki oli niin kuin aina ennenkin. Marja katseli ympärilleen ja hymyili. Koti oli paras paikka.
Olittepa te kauan poissa. Olettehan nyt pitkään täällä? kysyi Terttu huolestuneena.
Vain tähän sunnuntaihin. Juhani jäi töihin, me tultiin kun ei enää malttanut odottaa. Uutena vuotena piti tulla, mutta ensin Aino sairastui ja sitten Juhani. Maanantaina on mentävä takaisin töihin.
Marja huomasi äidin vanhentuneen. Hän meni ja painoi tämän syliinsä. Isä oli kuollut pari vuotta sitten, vaikka oli nuorempi. Silloin äidin voimat alkoivat vähetä.
Eikä elämä maalla ollut koskaan ollut helppo.
Syömään! Matkalta varmasti nälkä. Terttu katosi keittiöön, jonka erotti tuvasta lämpöinen leivinuuni. Aino kulki perässä.
Terttu kattoi pöytää hitaasti ja huolella. Marja ja Aino olisivat voineet syödä kaiken yhdeltä istumalta, mutta maisteltuaan kumpikin uupui. Aino haukotteli ja nojasi mummia vasten.
Väsynyt reissusta, pieni marjani. Pianhan sinä menet minusta ohi, Terttu nauroi, ja vei Ainon entiseen Marjan nurkkaukseen, jonka ennen jakoi verho tai kaappi.
Annetaan hänen nukkua, Terttu sanoi palatessaan tupaan. Kerro nyt, miten teillä kaupungissa menee.
Kaikki hyvin, äiti. Arvaa mitä, asemalla näin Eijan viereisestä kylästä. Hän kutsui minua Lotaksi. Sanoin olevani Marja, Tertun tytär, mutta hän vain jatkoi Lotaksi. Olenko minä tosiaan niin paljon tädin näköinen? Onko sinulla kuvaa hänestä?
Olethan sinä katsonut sata kertaa. Terttu käänsi katsettaan.
Mutta haluan nähdä uudestaan.
Katsotaan nyt sitten, huokaisi Terttu, kunhan siivoan pöydän.
Hän nosti esiin kenkälaatikon täynnä vanhoja valokuvia, pääosin mustavalkoisia ja hieman kellastuneita. Värikuvia oli vain muutama.
Tuossa olet sinä pienenä. Tässä taas viidennellä luokalla. Aino muistuttaa sinua kovasti. Ja tämä Terttu kurtisti kulmiaan. Arvaatko kuka?
Minä! Mutta minulla ei ole tällaista kuvaa, Marja hymyili.
Lotta, sisaresi. Terttu korjasi hiljaa.
Kylläpä me olemme saman näköisiä.
Tässä hänen viimeinen kuvansa ylioppilasjuhlasta, Terttu ojensi kiiltävävärisen kuvan vaaleasta kauniista tytöstä. Oli kun nukke. Viimeisen päälle kaunis.
Marja tuijotti kuvaa pitkään.
Outoa, sinua en muistuta lainkaan, Marja vilkaisi äitiään.
Nyt kerron, on aika. Ei voi salata hautaan saakka. Terttu veti syvään henkeä.
Lotta on sinun oikea äitisi. Anteeksi, etten kertonut aikaisemmin. Kaiken tein sinun takiasi.
Äiti sai tietää odottavansa myöhään ja yritti olla päästämättä lasta syntymään, kantoi halkoja ja perunaa, saunoi. Lotta syntyi silti. Olin jo viisitoista, joten autoin pikkusiskon kanssa.
Nuoret muuttivat pois, minä en jättänyt äitiä ja Lottaa. Ei täällä ollut sulhasehdokkaita, ainakaan sellaisia joita huolin. Niin jäin yksin.
Lotta halusi pois, kaupungin vilinään. Parin vuoden päästä hän tuli takaisin mukanaan sinä, vastasyntyneenä. Hento, melkein pelottava nostaa syliin. Ja Lotta Ikään kuin olisi antanut kaiken kauneutensa sinulle.
Hän kuihtui ja muuttui. Ensin hiljaa, sitten levoton, nauraa ja itkee vuorotellen. Kahden päivän päästä hän karkasi, jätti sinut meille. Kiire kaupunkiin, huumeita hakemaan. Sen kuulimme vasta jälkeenpäin. Hän kuoli pian yliannostukseen. Minä kävin hautaamassa hänet. Äiti ei enää jaksanut lähteä.
Äiti ehdotti, että veisimme sinut lastenkotiin, mutta minä en antanut. Päätin, että kasvatat minulle seuraa, et muukalainen kuitenkaan. Kukaan ei kylällä tiennyt mitään. Lotta oli vain vilahtanut ja mennyt. Sairaalassa kirjattiin sinut minun nimeeni niin kuin olisin saanut sinut itse.
Pientä maksua vastaan, toki. Siksi sinusta tuli minun tyttäreni. Ja nimenkin vaihdoin silloin. Lotta antoi sinulle nimen Barbara. Ei se täällä kuulosta suomalaiselta. Kirjoitin Marja.
Vuoden päästä tuli miehesi, Jarmo. Sotilas. Komennukselta palatessaan ei tiennyt, että Lotta oli raskaana. Että oli sinä, ja mitä kaikkea oli tapahtunut. Armeijasta hänet vapautettiin vamman takia. Hän jäi meidän luo ja äitikin hyväksyi vaikka eivät Lotan kanssa naimisissa olleetkaan. Maalla elämä ilman miestä on raskasta. Lopulta menimme naimisiin. Hyvä mies.
Ei hänkään tiennyt Lotan ongelmista. Siksi olen ollut vaiti. Parempi niin, kuin että kuulit muilta. Totuus tulee kuitenkin aina esiin. Olet minulle kuin oma. Kai tiedät sanonnan: Äiti ei ole se, joka synnyttää, vaan se joka kasvattaa.
Marja istui sanattomana. Kaikki tämä oli pidetty häneltä piilossa vuosikausia!
Minä menen hetkeksi ulos, hän sanoi hiljaa, veti takin päälleen ja astui pakkaseen.
Miksi minun piti kertoa, murisi Terttu päätään pudistellen.
Äiti huumeissa, kuoli yliannostukseen. Syrjäytynyt sisko. Oliko Jarmo edes oikea isä? Mitä jos ei? Ajatukset sinkoilivat. Mutta miksi olen järkyttynyt? Eihän minun elämäni ollut huono, päinvastoin. Minulla oli äiti ja isä, jotka rakastivat minua kuten omaansa. Ei oleko sillä väliä kuka synnytti? Ei hän minua kasvattanut, lääkinnyt öisin
Marja käveli hämärässä, kylmässä. Ajatukset pyörivät päässä. Lopulta kylmyys voitti ja hän palasi sisään. Terttu istui yhä pöydän ääressä, kuten Marja oli jättänytkin.
Anteeksi. Sinä olet minun äitini. Rakastan sinua, Marja kuiskasi, halasi lujaa.
Anna anteeksi minullekin, että vaiensin.
Miksi istutte hämärässä? Aino kysyi kävellessään esiin nurkkauksesta. Voi miten äiti oli nuorena kaunis!
Terttu nappasi valokuvan lapsen kädestä ja laittoi kaikki tarkasti laatikkoon.
Eikö niitä saa katsella? mutristi Aino huultaan.
Katsellaan meitä. Kun vielä olemme täällä.
Yöllä Marja ei saanut unta. Terttukin huokaili ja kääntyi.
Marja nousi, meni äitinsä sängyn viereen.
Et nuku?
Terttu nosti peiton reunaa:
Lattia on kylmä, tule viereen.
Marja pujahti peiton alle, painautui äitiään vasten kuten lapsena.
Mietitkö vieläkin? Terttu kysyi.
En enää. Sinä olet ainoa äitini. Muita en tarvitse. Lotta hän oli sinun siskosi.
He juttelivat pitkään hiljaa. Lopulta Marja nousi ja palasi omaan sänkyynsä.
Nuku hyvin. Olet maailman paras äiti, hän kuiskasi, kääri peiton äidin kylkeen kuten tämä oli tehnyt hänelle aikoinaan ja nukahti pian.
Seuraavana aamuna he hyvästelivät pysäkillä.
Mummi, älä sure, tullaan pian taas! huikkasi Aino.
Marja halasi äitiään pitkään, hengitti tutun tuoksun.
Mene jo, tulee vilu
Bussi katosi horisonttiin, mutta Terttu jäi katsomaan tietä silmät kyyneleissä osin pakkasesta, osin kaihosta.
Niin minä, kolmekymmentäkolmevuotiaana, sain kuulla että oikea äitini oli kuollut minun ollessa vasta vauva, ja kasvattanut oli isosiskonsa.
Aluksi tuntui petetyltä, vuosikymmenien salailu sattui. Mutta kun mietin tarkemmin, ymmärsin: molemmat olivat sisaria, ja Terttu todellakin minun oikea äitini.
Läheisemmäksi ei voi tulla.
