Oli jo synkkä myöhäissyksy. Vettä ropisi ikkunaan niin, ettei välillä erottanut onko aamu vai ilta, ja tuo tasainen sade kuuluu tähän tarinaan vieläkin. Tämä juttu koskee entistä naapuriamme, tai oikeastaan naapurin rouvaa hänen nimensä oli Sirkku. Hän oli jo viidenkymmenen paremmalla puolen, työskenteli kassalla R-kioskilla tuossa Munkkivuoren ostarilla, aina öisin silloin kun muu Helsinki hiljeni. Hänen miehensä, Kalevi, oli insinööri VR:llä, pohjimmiltaan ihan perusmukava, mutta sellainen, joka oli aina elänyt tarkkaa ja tuttua reittiä. Kaikki meni, no, miten nyt Suomessa menee, kunnes Kalevin äiti, Lempi, sairasti.
Lempi-mummo, jo 85 ja eleli yksinään pienessä kylämäisessä Lopen kunnassa. Sattui lievä aivoinfarkti, eikä enää ollut vaihtoehtoja: yksin pärjääminen ei tullut kyseeseen. Kalevi päätti nopeasti: äiti muuttaa meille. Hänen siskonsa, Marja, joka asui Kampissa, vain huokaisi helpotuksesta: Ihan huippua Kalevi, että hoidat! Meillä on niin pieni kaksio ja mieheni ei kyllä ymmärtäisi.
Niin Lempi muutti Sirkun ja Kalevin luo. Ja siitä lähti vanha elämä raiteiltaan.
Kaikki jäi Sirkun kontolle. Päivisin, kun olisi pitänyt päästä nukkumaan yövuoron jälkeen, hän ruokki, puki, vaihtoi vaippoja ja ulkoilutti anoppia viileissä syysilloissa. Kalevi tuli töistä, nyökkäsi ovelta: No, mites äiti? ja katosi sitten telkkarin ääreen.
Näin monesti, kun Sirkku laahusti yöllä kotiin, posket harmaana ja silmien alla tummat pussit. Yhtenä aamuna autoin kantamaan painavat ruokakassit ja vaippapaketit.
Kiitos, Antero, Sirkku mutisi jotenkin tyhjällä äänellä.
Sirkku, pitäiskö sun nyt miettiä vähän itseäsikin. Et sä tätä yksin voi hoitaa, sanoin.
Hän hymyili väsyneesti. No, kuka sitä miettii? Kaikilla omat kiireensä. Kalevikin on ihan loppu töistä. Ja Marja hän pyörii täällä vain jouluna, jakamassa ohjeita.”
Sirkku koitti puhua Kalevin kanssa järkeä. Yritti ihan rauhallisesti.
Kalevi, mä en enää jaksa. Mun keho ei kestä. Voitaisiinko ottaa hoitaja, edes pariksi tunniksi päivässä? Tai miettiä asumispalvelua? Jossa ammattilaiset pitää Lempistä huolta.
Vastaus tuli kuin reaktiot vanhan ajan sukujuhlissa. Kalevin silmät laajenivat, kun jos olisin käskenyt heittää oman äidin kadulle.
“Sä ehdotat, että laitetaan äiti palvelutaloon? Et ole tosissas? Etkö ajattele mitä ihmiset ja varsinkin Marja sanoo?”
Tietenkin Marjakin kuuli asiasta ja oli saman tien ovella. Ei auttamaan. Vaan saarnaamaan.
Sirkku, kyllä nyt pitäisi hävetä! Että laittaa vanhus laitokseen. Koko suku jo laitaisi varmaan mustalle listalle. Sä ajattelet vaan itteäs!
Sirkku vain tuijotti pöytää. Ei jaksanut enää väitellä. Mitä voisi sanoa ihmiselle, joka tulee kerran kuussa halaamaan äitiään ja antamaan elämänviisauksia?
Siitäpä arki jatkui. Öisin töissä, päivisin uuvuttava anopin hoito. Kalevi ei huomannut mitään muuta kuin että äiti on puhdas ja ruokittu. Tuntui, että hänen maailmassaan tämä oli naisen elämänlanka.
Se kriisin hetki tuli sitten karusti. Sirkku yritti siirtää Lempi-mummoa sängystä tuoliin ja selkään iski polttava kipu. Hän ei kaatunut, vaan valui hiljaa alas lattialle. Lempi katsoi vierestä tyhjällä katseella.
Kalevi tuli kotiin eikä tiennyt miten pestä, syöttää tai antaa lääkettä. Ei yhtään mitään. Hänen varma maailmansa hajosi niin kuin lauantaisauna ilman kiuasta.
Terkkari sanoi: selkä on rikki, totaalilepoa pari viikkoa. Ei kantamista, ei mitään rasitusta.
Mutta mulla on sairas anoppi kotona… Sirkku yritti.
Jos et lepää nyt, olet seuraavaksi leikkauspöydällä. Siitä on pitkä matka takaisin, hoitaja totesikin.
Kotona oli täysi kaaos. Kalevi pyöri ympyrää, yritti selviytyä. Lopulta soitti siskolle.
“Marja, täällä on täysi sekasorto! Sirkku makaa eikä pysty mihinkään voitko ottaa äidin luo hetkeksi?”
Puhelimessa tuli selityksiä: No tiedäthän, meillä on pieni koti, mieheni enhän mä tiedä miten tällaista hoidetaan. Usko pois, sä kyllä selviät, sä oot aina ollut käytännöllinen.
Kalevi istui keittiön tuolilla päätä käsiin painaen. Silloin hän ensimmäistä kertaa katsoi kaikkea ei ulkoisena “ongelmana”, vaan ihan todellisena kriisinä, keskellä jonka olivat hänen vaimonsa ja äitinsä.
Sirkku makasi omassa huoneessa. Kipua ei voinut paeta, mutta ajatukset selkenivät. Hän kuuli miehensä askeleet eteisessä, Lempin hiljaisen muminaan. Kun Kalevi toi hänelle keittoa, hän katsoi mieheen rauhallisesti. Ei vihaa, ei kiukkua vain päättäväisyyttä, jota en ollut Sirkussa nähnyt.
Kalevi, mä en enää hoida sun äitiä. En huomenna, en kahden viikon päästä. En enää koskaan.
Kalevi avasi suunsa, mutta Sirkku nosti kätensä ja jatkoi:
Kuuntele nyt. Kaksi vaihtoehtoa. Ensimmäinen: yhdessä järjestetään apua. Etsitään hyvä asumispalvelu tai palkataan hoitaja kotiin. Käydään katsomassa paikkoja. Yhdessä.
Toinen? Kalevi kysyi hiljaa.
Toinen: mä haen avioeroa ja muutan pois. Jää sinne yksin, äitisi ja ‘murehtivan’ siskosi kanssa. Valitse.
Hän nojautui tyynylle ja sulki silmänsä. Enempää ei tarvinnut sanoa.
Kalevi meni keittiöön. Istui pitkään hiljaa. Mietti kuluneita kuukausia: Sirkun väsyneitä kasvoja, loputonta hiljaista surua, sisarensa tekosyitä ja omaa pelkoaan. Hän käveli yöllistä keittiötä ympäri, kunnes tiesi mitä tehdä. Ei valintaa äidin ja vaimon välillä, vaan sen eron, kumpi on ulkokultainen “onnellinen perhe” ja kumpi rehellinen, kaikkien kannalta helpottava ratkaisu.
Aamulla Kalevi sanoi Sirkulle:
Etsitään hyvä paikka Lempille. Ja palkataan hoitaja, kunnes löytyy sopiva. Voin olla töistä lomalla, hoidan puhelut, käydään yhdessä katsomassa.
Sirkku nyökkäsi. Ei tarvinnut sanoa enempää.
Nyt Lempi asuu viihtyisässä yksityisessä vanhustenhoitokodissa Espoon kupeessa. Oma huone, tutut hoitajat, lääkärit aina lähellä. Kalevi ja Sirkku käyvät joka sunnuntai kylässä, tuovat pullaa ja juttelevat. He näkevät, että Lempi voi hyvin ja ennen kaikkea, näkevät toisensa taas puolisona eivätkä vankina.
Yhtenä päivänä, kun autoin Sirkun kotiovelle kauppakassin kanssa, kysyin:
No, Sirkku, joko rupeaa helpottamaan?
Hän hymyili kepeästi sellaisella hymyllä, jonka olin unohtanut hänen osaavan.
Joo, Antero, pikkuhiljaa. Opin yhden asian. Joskus parasta myötätuntoa on se, ettei kuluta itseään loppuun asti, vaan uskaltaa löytää ratkaisu, jossa kaikki selviävät. Ja pitää siitä kiinni.
Juuri sitä tämä tarina on oivallusta, että oma hyvinvointi ei ole itsekkyyttä vaan pohja, mille kaikki muu elämä rakentuu. Ilman sitä uhrautuminen on sekä turhaa että tuhoavaa.
