**Maanantai, 28. lokakuuta**
Kuulin tänään naapurin Jussin. Olin tulossa töistä ja näin hänet viemässä roskia. Siinä mustassa pussissa näkyi selvästi jonkinlainen laatikko, ihan kissanhiekkalaatikko. Päätin kysyä.
— Kuule, naapuri, en ole nähnyt teidän kissaanne rappukäytävässä aikoihin. Miten sillä menee? Onko se kunnossa?
Jussi virnisti leveästi ja sanoi:
— Se on kadonnut muutama päivä sitten. Luojan kiitos!
— Miksi luojan kiitos? — kysyin, yrittäen pitää ääneni vakaana, vaikka sisälläni kiehui.
*****
Viimeiset kaksi viikkoa olin huomannut, että naapurit heittivät kissaansa rappukäytävään. Ihan vain niskasta kiinni ja ulos. Joskus Jussi, joskus hänen vaimonsa Leena. Ja kerran se kissa lensi aivan nenäni edestä.
— Olkaa varovaisempia! — sanoin Leenalle, mutta hän ei kuunnellut. Hän vain mulkaisi minua ja paiskasi oven kiinni niin että ikkunat tärisivät.
Aluksi ajattelin, että kissa sai vain käydä ulkona. Mutta sitten tajusin: se oli rangaistus. Jos se teki jotain väärin, se lensi rappuun.
Kissa istui tuntikausia neljännen kerroksen tasanteella, ruskean keinonahkaverhoillun oven edessä, odottamassa anteeksiantoa. Omistajat antoivat sen odottaa. Jos se naukui tai raapi ovea, Leena löi sitä luudalla.
Näin sen kerran itse. Olin nousemassa portaita ylös (hissi on ollut rikki puoli vuotta) ja neljännessä kerroksessa näin kissan. Se ei noteerannut minua, vaan naukui ja raapi ovea. Sitten ovi aukesi, ja Leena löi sitä luudalla. Ovi paiskautui kiinni.
— Sattuiko pahasti, kaveri? — kysyin kissalta. Se katsoi minua surullisesti, mutta kiitollisesti.
Kissa lensi rappuun pienimmästäkin virheestä. Kerran kuulin Leenan huutavan: “Sinä senkin! Kukkasen kaadoit! Jussi, heitä kissa ulos!” Minuutin päästä ovi raottui ja karvainen käsi työnsi kissan ulos.
Minä vain pudistin päätäni. En ymmärtänyt tällaista kasvatusta.
Silittelin kissaa ja jatkoin matkaani. Se jäi istumaan oven eteen, kasvoillaan maailman surullisin ilme.
Olin aika tunteeton, mutta tämä kuva jäi vaivaamaan. Mitä ihmettä? Miten joku voi kohdella elävää olentoa noin?
Ajan myötä kissa alkoi tuntea minut. Kun kävelin ohi, se alkoi kehrätä. Joskus pysähdyin rapsuttamaan sitä korvan takaa.
Eräänä päivänä päätin: jos nämä ihmiset heittävät kissan taas rappuun, teen jotain. En tiennyt mitä, mutta minun piti puuttua asiaan.
Se päivä tuli perjantaina. Olin vihainen töiden takia, matkalla kotiin, ja koko päivän oli satanut. Mieliala oli nollassa.
Kun nousin portaita, kuulin tutun “miau-u-u”. Kissa istui ovella, kuten aina. Rappukäytävä oli kylmä. Ei ollut toukokuu, niin kuin sanotaan.
Pysähdyin ja katsoin kissaa. Se alkoi kehrätä ja käveli luokseni.
Ja sitten — pam!
Kaikki ongelmani tuntuivat yhtäkkiä pieniltä. Kissalla oli ongelma. Sitä kohdeltiin kuin esinettä. Mikä voisi olla kamalampaa?
Kuuntelin hiljaisuutta oven takana. Ketään ei kiinnostanut tämä kissa.
Minusta tuntui, että minun piti opettaa naapureille läksy.
— Nyt riittää, — sanoin ääneen, itsekin yllättyneenä päättäväisyydestäni. — Tule mukaan.
Taivuin ja nostin kissan syliin. Se alkoi kehrätä kovempaa ja hieroi päätään märkää takkiani vasten.
Menimme seitsemänteen kerrokseen, missä asun. Päätin pitää kissan muutaman päivän.
“Anna heidän huolestua”, ajattelin. “Etsiä. Tajuta, ettei noin voi tehdä.”
Kotiin päästyäni kissa viihtyi yllättävän hyvin. Se nuuhki nurkat, hyppäsi sohvalle, pyöri ja käpertyi peitolle, katsoen minua kiitollisena.
Kun kissa lepäsi, juoksin lähimpään lemmikkikauppaan. Ostin parasta kissanruokaa, hiekkaa ja leluja.
Lauantaina kurkistelin useasti ovesta rappuun. Oli hiljaista. Kukaan ei etsinyt kissaa, ei kutsunut sitä nimeltä (en edes tiennyt sen nimeä), ei laittanut ilmoituksia.
Kukaan ei kaivannut sitä. Se oli outoa.
— Haluatko takaisin rappuun? — kysyin sunnuntaina. — En pidä sinua väkisin.
Kissa katsoi ovea, sitten minua, ja alkoi nuolla tassuaan. Sitten se tuli ja hieroi jalkaani. Vastaus oli selvä.
Sunnuntaina satoi. Kissa makasi sylissäni, kehräsi kuin traktori, ja asunnossa tuntui kotoisalta.
Maanantaina kukaan ei vieläkään etsinyt. Päätin pitää kissan.
Mutta joku vaivasi minua. Naapurit saattaisivat syyttää minua varkaudesta. Olinhan ottanut heidän omaisuutensa.
Mietin mahdollisia seurauksia. Poliisi. Selittelyt. Huono omatunto.
Koko maanantain olin töissä hermostunut, tarkistin puhelinta. Ei soittoja.
Illalla tapasin Jussin roskalaatikolla. Siinä mustassa pussissa oli jotain, mikä muistutti kissanhiekkalaatikkoa.
— Miksi luojan kiitos?
— Leena halusi viedä sen mökille ja jättää sinne. Sanoi että se on ärsyttävä, karvoja kaikkialla, huutaa öisin, kaataa maljakoita. Sitten se saisi pyydystää hiiriä, edes jotain hyötyä. Mutta minä en halunnut lähteä mökille. Se on kaukana ja siellä pitäisi tehdä töitä. Nyt kissa on kadonnut, eikä minun tarvitse lähteä. Join eilen kaksi litraa olutta. Juhlat.
— Eikö teitä harmita? Mitä jos sille on tapahtunut jotain?
— Mitä sitä suremaan? Se ei ole ihminen. Kuule, miksi sinä siitä kyselet? — Jussi siristi silmiään.
— Ei kai mitään, — vastasin ja lähdin nopeasti pois.
Sisälläni kiehui. Mökille lokakuun lopussa! Jättää se sinne kuolemaan. Ei minkäänlaista katumusta. Olivat jopa iloisia.
Kuvittelin kissan istumassa tyhjän mökin portailla, odottamassa. Odottamassa yhtä uskollisesti kuin rappukäytävässä.
Kun nousin asuntooni, kissa odotti minua uskollisesti ovella. Sydämeni lämpeni.
Yhtäkkiä tajusin: olin tehnyt oikein. Olin ottanut kissan näiltä tunteilta ihmisiltä.
Hymyilin, nostin kissan ja menimme keittiöön tekemään ruokaa. Sen jälkeen istuimme sohvalla katsomassa televisiota. Kissa makasi sylissäni, kääntyi ja kääntyi. Sitten se kääntyi selälleen ja paljasti vatsansa. Se teki sen ajattelematta. Se ei enää pelännyt.
**Opetus:**
Koti ei ole vain katto pään päällä ja ruokakuppi. Koti on paikka, jossa sinun ei tarvitse ansaita oikeutta olla. Paikka, jossa sinua rakastetaan ihan vain siksi, että olet olemassa. Ja joskus on tehtävä vaikeita päätöksiä, jotta joku sellaisen kodin saa.
