— Kuule, naapuri, en oo teidän kissaa nähny rappukäytävässä vähään aikaan. Miten se porskuttaa? Elossa ja terveenä?
Naapuri, kuullessaan kissasta, yhtäkkiä virkosi ja levitti leveän hymyn kasvoilleen:
— Katosi jonnekin muutama päivä sitten. Ja luojan kiitos!
— Miksi luojan kiitos? — Juhani yritti kysyä niin, että ääni pysyisi vakaana. Vaikka sisällä häntä kiehui.
*****
Viimeiset kaksi viikkoa Juhani oli huomannut, että hänen naapurinsa alkoivat usein heittää kotikissaansa rappukäytävään. Niin, ihan oikeasti, ottivat sitä niskasta ja heittivät ulos.
Joskus sen teki kissan isäntä. Joskus emäntä.
Ja joskus…
…tämä onneton kissa lensi aivan Juhanin nenän edestä.
— Varovasti nyt! — Juhani huomautti naapurilleen. Mutta tämä ei suostunut edes kuuntelemaan.
Sen sijaan, että olisi pyytänyt anteeksi käytöstään, nainen mulkaisi häntä kulmiensa alta ja paiskasi oven kiinni.
Tai oikeammin — läimäytti sen kiinni niin voimalla, että rappukäytävässä kilisivät ikkunat, ja talon perustuksiin ilmestyi varmasti yksi, jopa pari hiusmurtumaa. Aluksi Juhani naiivisti luuli, että hänen erikoiset naapurinsa päästivät kissaansa vain ulkoilemaan tai totuttivat sitä itseulkoiluun.
Mutta hetken päästä hän tajusi, että se oli rangaistus jostain tempauksesta.
Eli toisin sanoen: teki jotain — painu rappuun.
Toisinaan kauhistunut, toisinaan hyvin surullinen kissa istui tuntikausia neljännen kerroksen porrastasanteella ruskealla tekonahalla päällystetyn oven edessä ja odotti, milloin se saisi anteeksi ja pääsisi takaisin sisään.
Ja isäntäväki tietenkin antoi anteeksi. Ja otti sen takaisin kotiin, mutta se ei tapahtunut heti.
Ja jos se alkoi naukua tai raapia ovea, se sai saman tien emännältä luudalla.
Juhani näki omin silmin, miten tämä kaikki tapahtui.
Hän oli silloin nousemassa portaita (hissi hänen rappukäytävässään ei ollut toiminut puoleen vuoteen) ja saavuttuaan neljänteen kerrokseen huomasi jo tutun kissan. Hän oli jopa aikeissa tervehtiä sitä, mutta…
…kissa ei sillä hetkellä välittänyt Juhanista pätkääkään.
Se naukui kovaan ääneen ja raapi ovea kynsillään.
Kissa halusi selvästi kotiin, mutta koska sitä ei sinne päästetty, se päätti tällä yksinkertaisella tavalla muistuttaa olemassaolostaan.
Asunnosta kuului askeleita, sitten ovi repesi auki, ja emäntä kuluneessa aamutakissa, sanomatta sanaakaan, läimäytti kissaa täysillä luudalla ja paiskasi oven heti kiinni.
Tämä tapahtui niin nopeasti, ettei Juhani ehtinyt sanoa mitään. Ja hänellä olisi ollut sanottavaa…
…hän olisi halunnut häpäistä tätä naista, joka kohteli lemmikkiään niin rumasti.
— Sattuiko pahasti, kaveri? — Juhani kysyi, kun lähestyi kissaa.
Kissa katsoi Juhania surullisin silmin, mutta sen katseessa oli myös kiitollisuutta — siitä, että joku edes kiinnitti siihen huomiota.
Kissa heitettiin rappukäytävään pienimmästäkin rikkeestä.
Kerran Juhani kuuli, kun naapuri huusi koko asunnon täydeltä: “Voi sinua senkin! Kaadoit taas maljakon! Matti, heitä kissa heti ulos. Oppiipahan, ettei pöydillä pompi!” — ja minuutin päästä ovi raottui, ja siitä työntyi esiin karvainen käsivarsi, joka piti lujasti kissaa niskasta kiinni.
Sitten sormet avautuivat, kissa putosi porrastasanteelle, ja ovi sulkeutui heti. Kissa nousi ja istui kasvot ovea kohti — odottamaan, milloin se saisi anteeksi ja pääsisi takaisin kotiin.
Juhani vain pudisti paheksuvasti päätään. Hän ei ymmärtänyt tällaisia kasvatusmenetelmiä.
Juhani silitti kissaa ja meni kotiinsa.
Ja kissa jatkoi istumistaan samalla paikalla, maailmankaikkeuden murheellinen ilme viiksikkäillä kasvoillaan.
Juhani ei ollut erityisen sentimentaalinen ihminen, mutta tämä kuva jäi häneen kuin tikku.
“Onko tämä nyt oikein, miten elävää olentoa kohdellaan?” — hän mietti. Jonkin ajan kuluttua Juhani hidasti aina mennessään ohi, ja kissa, tunnistaessaan hänet, alkoi hiljaa kehrätä — tervehtivästi ja hieman mielistelevästi.
Joskus Juhani kyykistyi sen viereen, rapsutti sitä korvan takaa, ja kissa, sulkien silmänsä, painoi päänsä sormia vasten ja sitten tökki kostealla nenällään Juhanin kämmentä.
Kissa oli lämmin, elävä ja hyvin luottavainen, ja siitä Juhanin olo tuli hyvin kurjaksi.
Hän ei vaan ymmärtänyt, miksi niin mukava kissa oli saanut noin sydämettömät omistajat. Miksi ihmeessä he olivat hankkineet eläimen, jos eivät rakasta ketään muuta kuin itseään? “Outoja ihmisiä, sanon minä.”
Ja kerran, taas kohdatessaan kissan rappukäytävässä, Juhani päätti lujasti: jos nämä ihmiset vielä kerran heittävät elukan rappuun, hän tekee jotain. Riittää jo tämä onnettoman eläimen kiusaaminen.
Hän ei tiennyt, mitä tarkalleen tekisi, mutta tunsi, että hänen täytyi ehdottomasti puuttua, tai muuten tämä ei koskaan loppuisi.
Päivä, jolloin Juhanin kärsivällisyys lopulta petti, koitti perjantaina, kun hän palasi kotiinsa erityisen vihaisena.
Töissä hän oli riidellyt kollegojen kanssa, liikenteessä ihmiset tönivät ja astuivat varpaille, ja ulkona oli satanut koko aamun pientä ärsyttävää tihkua. Kaiken kaikkiaan hänen mielialansa oli nollassa. Tai ehkä jopa sen alle.
Noustessaan portaita Juhani kuuli jo kolmannesta kerroksesta tutun valittavan “mau-uu”.
Kissa istui, kuten aina, uskollisesti ovellaan, mutta sitä ei päästetty sisään.
Ja rappukäytävässä oli muuten melko viileää. Ei ollut toukokuu, kuten sanonta kuuluu. Juhani pysähtyi porrastasanteelle ja tuijotti mietteliäänä kissaa, joka nähdessään hänet, kuten tavallista, alkoi kehrätä ja tulla vastaan.
Ja sitten — pam!
Ja kaikki tämän päivän ongelmat tuntuivat Juhanista yhtäkkiä olevan pelkkää pikkujuttua. Kissalla oli ongelmia.
Millaisia? Valtavia! Sitä kohdeltiin kuin esinettä. Kuin jotain lelua. Mikä voisi olla kamalampaa?
Juhani kuunteli hiljaisuutta tekonahkaisen oven takaa. Ketään ei kiinnostanut tämä kissa.
Ja hän halusi kovasti opettaa naapureilleen läksyn.
— Nyt riittää, — Juhani sanoi ääneen, itsekin hämmästyneenä päättäväisyydestään. — Tule mukaani.
Hän kumartui, nosti kissan syliinsä.
Se alkoi heti kehrätä kovempaa ja hieroi päätään hänen märkää takkiaan vasten jättäen karvaisia raitoja.
Ja sitten he menivät seitsemänteen kerrokseen, missä Juhani asui.
Hän otti kissan vain pariksi päiväksi.
“Katsovatpa pelästyvät, etsivät, huolestuvat. Ymmärtävät, ettei niin saa tehdä…” — Juhani ajatteli astuessaan asuntoon. Kissa sopeutui hänen luonaan yllättävän nopeasti. Nuuhki nurkat, loikkasi sohvalle, pyöri valiten paikkaa ja kiertyi kerälle vilttiin, katsoen kiitollisena pelastajaansa.
Ja kissan levätessä, Juhani, pienestä ärsyttävästä tihkusateesta ja väsymyksestä huolimatta, juoksi lähimpään lemmikkieläinkauppaan, osti kissalle parasta kissanruokaa, hiekkalaatikkovarusteita ja vielä lelujakin — siltä varalta, että karvainen kämppis tylsistyisi, kun hän itse ei olisi kotona.
Seuraavana päivänä, lauantaina, Juhani kävi useita kertoja ulko-oven luona, avasi sen ja kurkisti rappukäytävään.
Ja ihmetteli kovasti, kuinka hiljaista rappukäytävässä oli.
Kukaan ei kulkenut kerroksissa, kukaan ei kutsunut kissaa nimeltä (sitä paitsi, Juhani ei edes tiennyt, mikä sen nimi oli), eikä kukaan ollut kiinnittänyt ilmoituksia.
Näytti siltä, ettei kukaan etsinyt kadonnutta kissaa. Ja se oli outoa. Hyvin outoa…
Juhani palasi asuntoon, katsoi kissaa ja kohautti olkapäitään.
Ja se puolestaan venytteli laiskasti sohvalla eikä edes ajatellut pyytää päästä ulos.
— Kuule, haluatko takaisin rappuun? — Juhani kysyi sunnuntaina osoittaen ovea. — En pidä sinua väkisin. Mene, jos on pakko.
Kissa katsoi ovea, käänsi katseensa Juhaniin ja alkoi näyttävästi nuolla tassuaan.
Sitten se nousi, tuli ja hieroi itseään Juhanin jalkaa vasten.
Vastaus oli selvempi kuin mikään sana. Juhani sulki oven, virnisti ja otti kissan syliin.
He menivät keittiöön syömään aamiaista ja sitten olohuoneeseen katsomaan televisiota. Oli kuitenkin vapaapäivä. Kissa makasi hänen sylissään ja kehräsi kuin pieni traktori, ja asunnossa oli ensi kertaa pitkään aikaan todella kodikasta.
Sitten koitti maanantai. Ketään ei ollut etsinyt kissaa.
Ja Juhani päätti, ettei toistaiseksi palauta sitä omistajille.
Ainoa, mikä häntä vaivasi, oli se, että naapurit saattaisivat syyttää häntä varkaudesta.
Tosiasiassa hän oli varastanut toisen omaisuutta. Olkoonkin elävää, olkoonkin hyvissä aikeissa ja puhtaasti kasvatuksellisista syistä, mutta varastanut kuitenkin.
Juhani pyöritteli mielessään mahdollisia skenaarioita: naapurit soittaisivat poliisille, häntä syytettäisiin toisen omaisuuden varastamisesta, hän joutuisi selittämään, puolustelemaan itseään. Hänen motiivejaan ei ehkä ymmärrettäisi.
Tämä ajatus porasi hänen aivojaan eikä antanut rentoutua loppuun asti. Siksi koko päivän töissä ollessaan Juhani oli kuin tulisilla hiilillä ja tarkasti jatkuvasti puhelintaan — oliko joku soittanut. Mutta sinä päivänä ei ollut yhtään vastaamatonta puhelua.
Ja kun Juhani illalla palasi kotiin — hän näki naapurin, joka oli menossa viemään roskia.
Mustassa pussissa ei näkynyt mitään, mutta ääriviivoista päätteli, että sisällä oli jotain hyvin kissan hiekkalaatikkoa muistuttavaa.
Heilauttaen kättä naapurille, että tämä pysähtyisi, ja lähestyen Juhani kysyi ikään kuin ohimennen:
— Kuule, naapuri, en oo teidän kissaa nähny rappukäytävässä vähään aikaan. Miten se porskuttaa? Elossa ja terveenä?
— Miksi luojan kiitos? — Juhani yritti kysyä niin, että ääni pysyisi vakaana.
— No vaimo halus viedä sen mökille ja jättää sinne. Sanoi, että on kyllästyttävä, karvaa joka paikassa, mölyää öisin, kaataa maljakoita. Ja siellä se saisi pyydystää hiiriä. Edes jotain hyötyä siitä. Ja mua ei huvita lähteä mökille yhtään. Ensinnäkin, on pitkä matka. Ja toiseksi, vaimo kuitenkin laittaa tekemään siellä jotain. Mutta nyt kissa katosi itsekseen, eikä tarvitse lähteä mihinkään. Mä juhlin sitä eilen vaikka kahdella litralla olutta. Onhan se juhlan paikka.
— Eikö teitä sitten sure yhtään se kissa? Jos sille sattuu jotain?
— Mitä sitä suremaan? Ei se nyt ihminen ole. Kuule, miksi sä oikein siitä kyselet? — naapuri siristi silmiään hieman epäluuloisesti ja katsoi Juhania.
— Eipä kummempaa, ihan vain kysyin… — Juhani vastasi mietteliäästi, minkä jälkeen lähti nopeasti askelin kohti rappukäytävää hyvästelemättä.
Juhanin sisällä kiehui närkästyksestä.
“Mökille, vai niin…. Lokakuun lopussa. Viedä kissa sinne varmaan kuolemaan. Eikä tippaakaan katumusta. Jopa iloisia, että se ‘katosi itsekseen’ ja vapautti heidät matkustamisen ja käsien likaamisen vaivasta.”
Hän kuvitteli hetken mielessään tämän hyvän ja luottavaisen kissan istumassa tyhjän mökkitilan portailla (tai vaikka aidan alla) ja odottamassa, milloin joku tulisi sen takaisin.
Odottamassa yhtä uskollisesti ja omistautuneesti kuin se oli tehnyt rappukäytävän oven edessä. Hänen naapureilleen kissa oli esine, joka välillä ilahduttaa, välillä häiritsee, ja jos se häiritsee liian usein, se viedään kynnyksen yli.
Ensin rappuun pariksi tunniksi, sitten mökille ikuisesti.
Kun Juhani nousi seitsemänteen kerrokseen ja astui asuntoon, ja näki, että kissa odotti uskollisesti ja omistautuneesti häntä oven takana, hänen mielensä lämpeni heti.
Ja vielä hän yhtäkkiä tajusi, että oli tehnyt aivan oikein…
Oikein, kun varasti kissan näiltä sydämettömiltä ihmisiltä, jotka aikoivat viedä sen myöhään syksyllä mökille ja jättää sinne.
Juhani hymyili, otti kissan syliinsä, ja he menivät keittiöön valmistamaan illallista.
Ja illallisen jälkeen — he makasivat sohvalla ja katselivat televisiota.
Tai tarkemmin — Juhani katseli, ja kissa oli vain lähellä. Välillä se kääntyi toiselle kyljelle, välillä toiselle. Ja sitten kissa liikahti taas, mutta tällä kertaa se kääntyi selälleen ja luottavaisesti paljasti vatsansa — alttiimman kohtansa. Se teki sen miettimättä. Koska se ei enää pelännyt.
Koska todellinen koti ei ole vain katto pään päällä eikä vain kuppi kissanruokaa.
Todellinen koti on se paikka, missä sinun ei tarvitse ansaita oikeutta olla.
Ja missä sinua rakastetaan. Ihan vain. Siitä, että olet olemassa.
