Hei kuule, mun on vaan pakko kertoa sulle, mitä viime viikonloppuna tapahtui meidän mökillä Päijänteen rannalla. Sä varmaan tiedät, että isoisäni asuu siellä melkein yksinään, ei oikeastaan enää kukaan tule käymään joskus ennen oli tupa täynnä, autot pihassa, grillattiin makkaraa ja naurettiin myöhään yöhön. Mutta sitten mummo lähti ajasta ikuisuuteen, isäni muutti Helsinkiin eikä nykyään paljonkaan soittele. Niin tuli mökistä tosi hiljainen ja tyhjä, vaikka järvi on siinä aivan vieressä ja metsä ympärillä.
Isoisä on kuitenkin jo tottunut siihen rauhaan. Herää aamuisin aikaisin, nappaa päälleen vanhan villapaidan ja lähtee istumaan terassille, missä hän kuuntelee, kuinka tuuli humisee männynlatvoissa. Yleensä korkeintaan hirvi tai parvi jäniksiä vilahtaa näkyville kauempana, mutta mitään villiä ei koskaan tule pihaan asti.
Mutta arvaa mitä yhtenä aamuvarhaisena, juuri kun oli vielä hämärää, isoisä heräsi outoon ääneen. Hän luuli ensin, että tuuli vain rysäytti oksan ovea vasten, mutta sitten kuului sellainen painava tömähdys terassilta, vähän kuin joku oikeasti nojaisi oveen.
No, eihän isoisä uskaltanut olla kurkistamatta, joten veti päällensä vanhan harmaan takin ja raotti varovasti ulko-ovea ja melkein jähmettyi paikoilleen.
Iso kontioemo seisoi kynnyksellä, ja höyry nousi sen turkista aamupakkanen puremana. Mutta se ei ollut edes se oudoin juttu.
Nimittäin, sillä oli pieni karhunpentu suussansa.
Se ei murissut eikä näyttänyt hampaita, karhuemo vaan katsoi suoraan silmiin. Sen katseesta paistoi huoli, ei viha.
Isoisän sydän hakkasi varmasti tuhatta ja sataa kuka nyt ei olisi pistänyt ovea kiinni ja juossut sisälle piiloon! Mutta isoisä pysyi paikallaan, jotain oli siinä katseessa, ihan kun karhu olisi pyytänyt apua.
Niinpä isoisä meni varovasti lähemmäs, ja karhuemo laski pennun varovasti lumeen.
Siinä vaiheessa kaikki loksahti kohdalleen miksi eläin oli tullut ihmisen luo.
Pentu ei liikkunut juuri ollenkaan.
Kun isoisä kumartui tarkastelemaan, huomasi hän, että pennun tassussa oli ohut rautalanka tiukalla. Vanha metsästäjien ansa. Se oli pureutunut ihan syvälle ihoon, eikä pieni pentu enää edes jaksanut hengittää kunnolla.
Isoisä avasi varovasti ansan ja vapautti pennun jalan. Sitten hän nosti karhunpennun sylinsä ja kantoi sen sisälle mökkiin. Siellä hän laittoi pennun lähelle takkaa, peitti sen vanhalla villahuivilla ja hieroi rauhallisesti, jotta se saisi takaisin lämpöä.
Karhuemo ei liikkunut minnekään, vaan istui koko ajan terassilla.
Kohta pieni pentu liikahti, avasi silmänsä ja katsoi isoisää. Isoisä nosti pennun syliinsä ja vei sen takaisin ulos.
Karhuemo tuli varovasti lähemmäksi, otti poikasensa hellävaroen suuhunsa ja uskomatonta kyllä kosketti kevyesti isoisän kättä kuonollaan.
Sitten se kääntyi ja tallusti hiljaa takaisin metsään.
Seuraavana päivänä isoisä löysi metsästä vielä useita samanlaisia rautalanka-ansoja. Hän purki ne kaikki pois.
Tuon jälkeen isoisä alkoi taas kulkea metsässä joka päivä ihan niin kuin silloin kun kaikki olivat vielä elossa ja arki oli toisenlaista.
