Haikara, joka kerran lupautui kuljettaa minut vanhempieni kotiin, oli ihan uskomattoman kierosilmäinen tapaus. Putosin lastenkodin portaille, onneton räpyläkoipi. Ja siitä lähtien kaikki meni päin mäntyä.
Neljäänkymmeneen ikävuoteen mennessä kuitenkin kaivauduin ulos siitä kuopasta, johon kummallinen siivekäs minut heitti. Rakensin talon, löysin vaimon, hankin autoksi käytetyn Toyotan. Jäljelle jäi vain istuttaa puu ja kasvattaa lasta.
Lapsen kasvattamiseen Annikan kanssa kykenemme. Toista ei oltukaan edes harkittu.
Näitä istutuksia, kasvua ja kurjaa sateista aamua mietin kahvia keittäessäni. Tuuli hulmutti rauhassa vanhoja kalsareitani. Kalsareihin totuin jo paljon ennen kuin koko perheestä oli tietoakaan. On siinä elämän ironiaa.
Jotain rapsahti parvekkeen ikkunaan. Taas ne tenavat opettavat puluja kivillä? Teidän kohdalle ei haikaraakaan lähetetä, roistot.
Rapsahdus kuului uudestaan. Sitten vielä kerran. Kuka siellä? Kolmas kerros kuitenkin.
Raotin verhoa. Parvekkeella steppasi se sama kierosilmäinen haikara lapsuuden kuvitelmista.
Alahan mennä, otus, huusin säikähtäneenä. Voileipä teki voltin lattialle.
Anteeksi, Petteri, haikara sujautti päätään auki olevan oven rakoon, se on minun syytäni, myönnän, minun mokani. Nypi vaikka oikeasta siivestä, se on isompi.
Häivy, yritin työntää pitkää kaulaa takaisin parvekkeelle, kaksin käsin tarrauduin siihen.
Elä nyt hölmöile, Petteri, haikara rohisi, kuuntele ensin.
Ja vielä puhumaankin olet oppinut, mutisin, sidon sinut solmuun, senkin ilkimys.
Mä tulin pyytämään anteeksi.
Myöhässä olet, nokkanaama.
Ovesta kantautui vaatimatonta pärinää. Annika tuli kotiin.
Pois täältä, sanoin haikaralle ja tönäisin linnun kunnolla pihalle. Hävii kun palaan.
Lähdin automaattisesti ovelle.
Anteeksi, Petteri, haikara rääkäisi vielä ikkunasta, anteeksi! Nyt kaikki on korjattu.
Annika syöksyi asuntoon sateen kastelemana ja nauraen. Hiukset liimaantuivat poskille, silmät loistivat. Olikohan sekin tavannut lintua?
En ehtinyt edes suutani avata, kun hän paiskasi sateenvarjon nurkkaan, heittäytyi kaulaani.
Neljä! Neljä! kirkui hän koko huushollin täydeltä.
Mikä neljä? töllistelin hämilläni.
Meille tulee neloset! Neljä pientä nyyttiä!
Silloin yhdistin haikaran sanat meidän uutiseemme. Syöksyin salamana parvekkeelle. Kierosilmäinen haikara kohosi juuri siivilleen. Yritin napata sitä pyrstöstä.
Enpä ehtinyt.
Seis, kelmi! karjaisin perään. Seis, nokkanaama!
Nyt on hyvitetty! kantautui korkeuksista.
Käännyin ympäri. Takana seisoi Annika. Hän itki onnesta.
