Kuule, haluan kertoa sulle tämän tarinan, joka oikeastaan varmaan kertoo aika paljon siitä, millaista mun elämä on ollut. Mun isä jätti mut ja äidin, kun olin vaan 12-vuotias. Yhtenä päivänä häntä ei enää ollut, me jäätiin ihan tyhjän päälle Helsingin lähiössä ei kotia, ei tukea, ei mitään. Se ei oikein vaivautunut edes ilmoittamaan poliisille, et oltais eksyksissä, vaan katosi niin kuin ei oltais ikinä oltu olemassa.
Kun täytin viisitoista, alkoi taas uusi painajainen. Yhtäkkiä meidän ovelle ilmestyi nuori pariskunta ja väittivät, että isä olisi antanut niille meidän toisen huoneen. Mutsi meni kysymään isältä tästä, ja isä vaan tylysti tokaisi, että nuo ihmiset on ihan kuin hänen omat lapsensa. Ei paljon välittänyt siitä, missä mä asun. Äiti ei pystynyt elämään enää niin epävarmassa tilanteessa ja päätti sitten myydä asunnon. Joutui antamaan osan rahoista yhdelle tyypille, jota isä piti ihan omanaan. Jäljelle jääneillä euroilla äiti löysi meille netin kautta pienen kaksion Tampereelta.
Meillä oli silti velkaa jäljellä, joten jouduin lykkäämään koulua monella vuodella ja lähtemään aikaisin töihin, että äiti pysyi pinnalla. Lopulta äiti sairastui vakavasti ja menehtyi. Jäi mulle enää vuosi aikaa maksaa se asunto pois. Silloin kaikki tuntui kyllä aika synkältä.
Juuri pahimpaan hetkeen arvaa mitä isä pölähtää taas kehiin, yhtäkkiä oven takana, kun hänen uusi vaimonsa oli heittänyt ukon pihalle. Vanha ja sairas, eläke riittää hädintuskin ruokaan. Nyt mies oli melkein koditon ja kääntyi mun puoleen, et auttaisinko. Katsoin häntä silmiin ja kysyin suoraan: olitko sä oikeesti julma vai vaan todella tyhmä? Kahdenkymmenen vuoden jälkeen, ilman mitään yhteydenottoa, ilman huolenpitoa, kaiken sen jälkeen kun hän oli vienyt multa kodin ja mahdollisuuden kouluttautua, ja ajanut minut rahapulaan, odottiko muka, että ykskaks ottaisin hänet muka ilolla vastaan?
En vaan tuntenut armoa häntä kohtaan. Mietin mielessäni, että ehkä joku muu voisi säälitellä, mutta minä en enää pysty siihen. Hän teki kaikkensa tukeakseen jotakuta toista, jota piti lapsenaan, mutta mun hyvinvointi ei kiinnostanut yhtään. Sanoin sitten ääneen: jos kaipaat apua, etsi sitä siltä, jota pidät todellisena lapsenasi älä multa, jonka olet unohtanut vuosiksi. Pyysin isää unohtamaan mun nimen ja osoitteen, sillä hän ei ole ollut eikä koskaan tule olemaan oikea isä mulle.
