Ilman kutsua
Veikko Petteri piteli muovipussia, jossa oli lääkkeitä, kun rappukäytävässä naapuri, täti Hilkka, pysäytti hänet postilaatikoilla kuin sumuisen aamu-unen varjossa.
Veikko Petteri, onneksi olkoon. Tyttäresi… hän takelteli, etsien unesta suuntaa, meni naimisiin. Eilen. Näin netissä, minun siskon tytön sivulla.
Sana “onneksi olkoon” tuntui Veikosta oudolta uniselta äänteeltä, kuin joku olisi viitannut johonkin kaukaiseen, joka ei koske häntä. Hän nyökkäsi hitaasti, ikään kuin puhe olisi ollut jostakin tuntemattomasta.
Mikä häät? hän kysyi, ääni kuului kaukaa, rauhallisena kuin vesi jäällä.
Hilkka puri huultaan. No, kuulemma kävivät maistraatissa. Valkoinen mekko. Kuvia otettu, ja luulin että tiesit jo.
Veikko Petteri nousi asuntoonsa, jätti lääkepussin keittiön pöydälle ja vain seisoi, vielä takki päällä. Mielessä humisi kuin laskentataulukon virhe: kutsu puuttui. Hän ei ollut odottanut mitään juhlia, ehkä edes puhelua. Ainakaan viestiä.
Hän kaivoi kännykkänsä unenomaisin sormin, haki tyttärensä Sivun. Kuvat olivat hillittyjä, lähes virallisia, kuin raportti juhlasta joka unohtui. Tyttö vaaleassa, poika tummassa, lyhyesti alla: “Me.” Kommenteissa vain: “Onnea”, “Hyvää yhteistä matkaa”. Hänen nimeään ei missään.
Veikko Petteri riisui takin, ripusti sen tuolille. Rintaan nousi kipeä, häpeällinen viha, ei suru: hänet oli unohdettu, pyyhitty pois. Ei edes kysytty.
Hän soitti tyttärelleen. Tyhjä uni venyi tuuttauksen, kuin ääni liikkuisi veden alla. Vastauksena kuului vaimea “haloo”.
Miten tämä nyt on? hän kysyi. Menit naimisiin?
Tauko. Hiljaisuus humisi, ennen kuin tyttö vastasi kyllä, isä. Eilen.
Et sanonut minulle mitään.
Tiesin että sanoisit juuri noin.
Juuri noin? Veikko Petteri nousi ja kulki keittiössä, varjot liukuivat oven pielessä. Tiedätkö miltä tämä tuntuu?
En halua puhua tästä puhelimessa.
Miten sitten? Missä edes olet?
Tyttö sanoi osoitteen. Hän ei tuntenut sitä, ja hiljaisuus tuntui toiselta iskuun.
Tulen sinne, hän sanoi.
Älä tule
Minun täytyy.
Hän sulki puhelimen, katsoi sitä kädessään kuin olisi pitänyt todistetta. Kaikki huusi järjestystä takaisin hänen maailmassaan perhe oli järjestys: mitään tärkeää ei peitetä. Koko elämänsä hän oli pitänyt tuosta kiinni kuin seinäkellosta unessa.
Hän pakkasi nopeasti, melkein automaattisesti. Laittoi laukkuun omenoita, jotka osti torilta aamulla, ennen apteekkia, ja kirjekuoren, jonka sisällä oli euroja säästöistä vanhassa piparipurkissa. En tiennyt miksi rahat. Ehkä ettei tarvitsisi saapua tyhjin käsin, että roolin voisi säilyttää edes hetken.
Pendolinossa hän istui ikkunapaikalla. Ohi liukuivat varastorakennukset, haaleat koivut, sumuiset pellot, ja taivas oli harmaa. Katseessa näkyi jotain muuta, vanhaa.
Hän muisteli, kun tytär toi kotiin kömpelön pojan kymppiluokalla tyttö hymyili vähän liian leveästi, kuin puolustukseksi. Veikko Petteri ei huutanut silloin. Hän sanoi vain: “Ensin koulu, sitten hömpötykset”. Poika hävisi eteisestä, tytär paiskasi oven perässään kiinni. Tunnin päästä hän koputti oveen, mutta tyttö sanoi: “Ei tarvitse.” Hänen mielestään se oli oikein vain pitää perhe koossa, niin kuin Suomessa on tapana.
Sitten tuli koulun päättäjäisilta. Hän oli noutamassa, näki tyttärensä seisovan kavereiden ja uuden pojan kanssa. Hän meni suoraan ja kysyi: “Kuka tämä on?” Tyttö punastui. Hän kysyi uudestaan kovemmin. Poika vetäytyi, kaverit tutkivat puhelimiaan. Tytär vaikeni koko illan. Veikko Petteri ajatteli tehneensä vain sen mikä tarpeen.
Hän muisti vielä toisenkin: vaimon, joka suvun juhlissa sai kuulla: “Sinä taas sekoilit, et koskaan tee mitään oikein.” Se ei ollut ilkeydestä, vaan väsymyksestä halusta, että kaikki menisi niin kuin pitää. Yöllä vaimo itki keittiössä. Hän näki, mutta ei mennyt perässä. Vaimo oli hänen mukaansa itse syyllinen.
Nyt ne muistot nousivat pintaan kuin vanhat lumppulaput taskusta. Hän yritti koota niistä kuvaa. Hän ei juonut, ei lyönyt, teki töitä, maksoi kaiken, nosti perheen pahimmasta eikö se olisi jo hyvä?
Uuden kerrostalon alaovella hän painoi summeria, oven lukko kolahti. Hissi nousi tuskastuttavan hitaasti, hikikarpalot hiipivät kämmenille.
Oven avasi tytär, hiukset hätäisesti nipussa, tummat varjot silmien alla. Kotivaatteet, ei juhlapuku. Veikko Petteri oli odottanut valoa, näki vain väsymyksen.
Moi, tytär sanoi.
Moi, hän vastasi. Omenia. Ja… hän ojensi kirjekuoren. Tämä teille.
Tytär otti ne katsomatta, kuin jotain mikä ei saa pudota lattialle.
Eteisen lattialla kahdet kengät, miehen saappaat ja tytön lenkkarit. Naulakossa vieras takki. Veikko Petteri huomasi kaiken automaattisesti, niin kuin suomalainen, joka seuraa toisten tilaa.
Onko hän kotona? hän kysyi.
Keittiössä. Isä, sovitaan että puhutaan rauhassa.
“Rauhassa” kuulosti sekä pyynnöltä että käskyltä.
Keittiössä istui nuori mies, kolmikymppinen, unenomaisessa valossa. Kasvot väsyneet mutta tarkkaavainen. Hän nousi.
Tervehdys, nuori mies sanoi. Olen…
Minä tiedän, katkaisi Veikko Petteri, ja samassa tajusi hän ei tiedä, ei nimeäkään.
Tytär katsoi häneen, lyhyt ja varoittava katse.
Olen Sampo, mies sanoi. Hauska tavata.
Veikko Petteri nyökkäsi, ei ojentanut kättä heti. Lopulta puristi, lyhyt kädenpuristus, kuiva kuin viimeöinen maa.
No, onnea, Veikko Petteri sanoi. “Onnea” maistui vieraalta.
Kiitos, tytär vastasi.
Pöydällä kaksi mukia, toinen puolillaan kylmennyttä kahvia. Papereita ehkä niistä maistraatista , ja kuivunut kakun pala. Jatkohäiden aamu, joka oli enemmän siivousta kuin juhlaa.
Istu alas, tytär sanoi.
Hän istuutui, kädet polvilla, sanat jäivät kielen päälle kuin märkä kyltti.
Miksi? hän lopulta kysyi. Miksi sain tietää tädiltä Hilkalta?
Tytär katsoi Sampoa ja sitten isäänsä.
Koska en halunnut sinua sinne.
Tiedän jo. Mutta miksi?
Sampo siirsi mukiaan syrjään, kuin antaen lisää tilaa.
Voin lähteä huoneesta, hän sanoi.
Ei tarvitse, tytär vastasi. Asut täällä. Tämä on sinun kotisi.
Veikko Petteri tunsi pistoksen. “Sinun kotisi.” Ei hänen. Hän tajusi, ettei tullut kylään vaan vieraan rajalle.
En tullut riitelemään, hän yritti. Minä olen vain isä. Tämä on…
Isä, tytär katkoi. Sinä aloitat aina “minä olen isä”. Sitten seuraa lista siitä mitä minun pitää.
Pitää? hän kohotti kulmiaan. Kutsua isä häihin onko se sinusta velvollisuus jonka vaadin väkisin?
Olen varma, että olisit muuttanut kaiken tentiksi. Kokeeksi. En halunnut sitä.
Kokeeksi mitä? hän nojautui eteen. Olisin vain tullut.
Tytär hymähti kuivasti, unenomaisen järjettömästi.
Sinä olisit tullut ja alkanut vilkailla kaikkia: mitä kukin pukeutuu, kuka sanoo ja mitä sanoo, ketä Sampon sukulainen sinua katsoo. Olisit löytänyt huomautettavaa. Ja muistanut vielä vuoden päästä.
Ei pidä paikkaansa, hän sanoi automaattisesti.
Sampo yskähti hiljaa, sanoi silti mitään.
Isä, tytär sanoi hiljaa. Muistatko minun lakkiaiset?
Tietysti, hän vastasi. Kävin hakemassa sinut.
Muistatko mitä sanoit muiden kuullen?
Veikko Petteri jännittyi. Hän muisti, ei halunnut muistaa.
Kysyin vain, kuka hän oli. Ja mitä sitten?
Kysyt niin, että tunsin itseni varkaaksi, tytär sanoi. Olin äidin kanssa valitsemassani mekossa, iloinen, ja sinä teit niin, että olisin halunnut kadota.
Halusin tietää kenen kanssa seurustelit, hän sanoi. Se on ihan normaalia.
Normaalia on kysyä myöhemmin. Kotona. Ei kaikkien nähden.
Hän aikoi väittää vastaan, mutta näki tyttärensä kasvoissa jotain, mitä ei ennen: ei enää teini-ikäisen loukkaus vaan aikuisen pelko kun tietää, miten nopeasti turva katoaa.
Ja tämän takia et kutsunut? hän yritti ankkuroida järkeen.
Ei vain siksi. Vaan koska olet aina sellainen.
Tytär nousi, meni hanalle ja laski vettä käsilleen, kuin olisi tarvinut tekemistä. Veden kohina paisui, tauko paksuuntui unessa.
Muistatko, miten puhuin äidin kanssa tätisi syntymäpäivillä?
Veikko Petteri muisti. Hän muisti pöydän, salaatit, sukulaiset, ja oman lauseensa. Hän tunsi silloin olevansa oikeassa.
Sanoin, että hän oli sekoittanut asiat, hän sanoi varoen.
Sinä sanoit, ettei mikään onnistu. Kaikki kuulivat. Olin 22. Sen jälkeen tajusin: jos tuon sinulle jonkun, jos teen mitään tärkeää, voit tehdä noin milloin vain. Etkä edes huomaisi.
Veikko Petteri tunsi kurkkunsa lämpenevän. Hän halusi sanoa: “Pyysin anteeksi.” Ei pyytänyt. Sanoi vain: “Älä tee tästä draamaa.” Sanoi: “Puhun vain totta.”
En halunnut nolata, hän kuiskasi.
Tytär kääntyi, hana jäi auki.
Mutta nolaat. Kerta toisensa jälkeen.
Sampo nousi, hiljaa, ja sulki hanan. Istui takaisin alas. Ele oli pieni, mutta siihen kätkeytyi jotain; täällä osataan pysäyttää turhat äänet.
Sinä ajattelet, että olen hirviö, Veikko Petteri sanoi.
Ajattelen, että et osaa pysähtyä, tytär sanoi. Osaat tehdä, päättää, painostaa. Mutta kun joku on oikeasti lähellä, et näe, että sattuu. Näet vain mikä “menee väärin”.
Hän halusi sanoa ilman minun sääntöjäni ette olisi selvinneet. Vedettiin kuukausia, kun palkat viipyivät, vuokrat olivat myöhässä, äiti sairaana. Halusi listata kaiken. Mutta tajusi, että nyt lista olisi vain lasku, ei rakkaus.
Tulin, koska sattui, hän sanoi pitkän tauon jälkeen. En ole kiveä. Sain tietää vieraalta. Tiedätkö, miltä…
Tiedän, tytär sanoi hiljaa. Minustakin sattui. En saanut viikkoon nukuttua. Valitsin vain pienemmän pahan.
Pienempi paha? hän toisti. Eli minä olen paha?
Tytär ei heti vastannut.
En halua sotaa, isä, hän sanoi. Haluan elää niin ettei tarvitse pelätä, että sinä pilaat tärkeimmän päivän. En väitä, että teet tahallasi. Mutta et osaa olla tekemättä.
Hän kääntyi Sampoon.
Entä sinä, mikset sano mitään?
Sampo huokaisi.
En tahdo asettua väliin, hän sanoi. Mutta näin, miten paljon tytärtäsi pelotti. Hän mietti, tuletko paikalle, kysyt töistä, perheestä, asunnosta ja että sitä sitten muistellaan vuosia.
Eikö saa kysyä? Veikko Petteri löysi itsestään tutun jämäkkyyden. Pitäisi iloita tietämättä mitään?
Saa kysyä, Sampo sanoi. Mutta ei niin, että toinen on kuulustelussa.
Tytär istui ja laski kämmenet pöytään.
Tiedätkö mitä teit vielä?
Veikko Petteri jännittyi.
Kun sanoin kaksi vuotta sitten olevani Sampon kanssa, pyysit häntä “käymään puhumassa”. Kun hän tuli, istutit sen keittiöön ja kysyit ansiot, miksei ole autoa, miksi asuu vuokralla. Rauhallisesti, mutta niin kuin olisi pitänyt osoittaa ansaitsevansa paikan.
Halusin tietää millainen mies hän on, hän sanoi.
Sinä halusit asettaa hänet ja minut alemmaksi. Jos Sampo olisi “huono valinta”, olisit ollut taas oikeassa.
Hän muisti tuon illan. Hän kyseli, ajatteli että se oli vastuuta. Suojata, ettei sattuisi.
En tarkoittanut…
Isä, tytär keskeytti. Sanot aina ettet tarkoittanut. Mutta silti teet. Minä kannan loppuun asti.
Veikko Petteri tunsi polvensa nykivän. Puristi nyrkkinsä piiloon.
Ja nyt? hän kysyi. Etkö kaipaa minua enää?
Kaipaan, mutta kauempaa, tytär sanoi. Haluan että olet elämässäni, mutta et enää ohjaa sitä.
En ohjaa, hän sanoi, heikosti.
Ohjaat. Vieläkin. Sinä et tullut kysymään minusta vaan laittamaan minut paikalleeni.
Hän tajusi, että se oli totta. Hän oli tullut valmiiksi järkähtämättömänä, kuin kokoukseen, todisteet pään sisällä. Ei onnitellut, tuli palauttamaan järjestyksen.
En osaa muuten, hän sanoi hiljaa, itseään hämmästellen. Hän oli tottunut olemaan kuin työnjohtaja lautapöydän takana.
Tytär katsoi häntä tarkemmin.
Siinä on jotakin siinä, että sanot sen suoraan.
Hiljaisuus leijui viileänä, mutta siinä oli nyt enemmän väsymystä kuin vihaa.
En käske sinua pois, tytär jatkoi. Mutta en aio teeskennellä.
Mitä sitten tahdot? hän kysyi.
Tytär mietti hetken.
Että sanot ymmärtäneesi, hän sanoi. Et “halusin vain parastasi”. Vaan ymmärrät.
Hän katsoi tytärtään, tunsi sisällään vanhan vastarinnan ja jotakin uutta. Myöntäminen merkitsi aseman menettämistä. Mutta enemmän oli jo mennyt.
Ymmärrän, että… hän hablahti. Että sain sinut tuntemaan häpeää. Ja että pelkäät sitä.
Tytär ei hymyillyt, mutta hartiat putosivat. Ehkä enempää ei tarvinnut.
Niin, tytär sanoi.
Sampo nosti teekannun pöydälle, toi kupit. Veikko Petteri huomasi uusi, puhdas kannu. Mieleen hiipi: tässä kodissa asiat tehdään toisin, ja hänen piti oppia vieraaksi.
En tiedä miten tästä eteenpäin…
Sovitaan näin, tytär sanoi. Tavataan kahvilassa ensi viikolla, keskustellaan. Tunti. Ilman Sampoa, jos haluat. Ja ilman kuulustelua.
Ettei kotiin? hän kysyi.
Ei vielä. Tarvitsen aikaa.
Hän aikoi närkästyä, mutta nielaisi sanat. Katkeruus kipusi, mutta mukana tuli jopa helpotus: säännöt olivat vihdoin olemassa.
Hyvä on. Kahvilassa.
Sampo laski kupin hänen eteensä.
Sokeria?
Ei kiitos.
Tee poltti suuta, ja hän katsoi tytärtään miettien: eilistä päivää ei voi vaatia takaisin.
Mielestäni näin ei pitäisi tehdä, hän sanoi hiljaa. Että isä jätetään pois.
Minusta taas ei saa nolata, tytär vastasi samalla sävyllä. Siinä me ollaan samaa mieltä.
Hän nyökkäsi. Se ei ollut sovinto. Se oli toteamus siitä, että kumpikin piti kiinni omastaan, eikä hänen totuutensa ollut enää kaiken ydin.
Lähteissään tytär tuli ovelle asti. Hän laittoi takin päälleen, suoristi kauluksen. Olisi halunnut halata, ei uskaltanut.
Soitan myöhemmin, hän sanoi.
Soita, tytär vastasi. Ja isä… jos tulet sovitta ilman, en avaa ovea.
Veikko Petteri katsoi tytön äänessä ei ollut uhkaa, vain hiljainen vakaus.
Ymmärsin, hän sanoi.
Hississä hän seisoi yksin, kuunteli koneen huminaa. Ulkona hän kulki pysäkille kädet taskuissa. Kirjekuori ja omenat jäivät keittiöön merkit unenomaisesta vierailusta.
Takaisin matka kesti: ensin bussi, sitten juna. Varastot, aidat, sumuiset pellot kaikki lipuivat ikkunasta kuten aamulla, mutta nyt sumuisempina. Peilikuvansa kautta hän ajatteli perhettä, jonka hän yritti rakentaa kuin siltaa, mutta johon syntyi vain huoneita, suljettuja ovia ja omia lukkoja. Hän ei tiennyt, pääsisikö enää eteistä pidemmälle, mutta tunsi unessa: koputtaa piti nyt toisin.
