Eero, nelikymppinen mies Helsingistä, oli sinkku. Jokunen vuosi sitten häntä kadehtivat naiset töölöläisistä kaarelalaisten kautta. Jokainen nainen olisi halunnut miehekseen Eeron: pitkä, komea ja lompakossa enemmän euroja kuin leipää pakkasessa. Nyt, noista eduista oli jäljellä tasan yksi rahat. Nuoruus meni, hiukset harvenivat ja vatsa kasvaa kuin sima vappuna. Eero tiedosti tilanteensa, joten ensimmäistä kertaa elämässään alkoi vakavasti pohtia avioliittoa. Epäilykset kalvoivat mieltä: löytyisikö sellainen puoliso, joka jaksaisi hänen luonteenpiirteitään? Eero kun tunnettiin siitä, että oli suorasukainen, kova ja vähän jäyhä tyyppi käytöstavatkin välillä lomautettuna. Kaikki tiesivät tämän, ja naiset varoittivat potentiaalisia uhreja: parempi pysyä kaukana. Eero huomasi siis valinnanvaran olevan oikeastaan olematon.
Eero jakoi huolensa kavereilleen saunan lauteilla. Niiltä kuului neuvoja yksi jos toinenkin, ja niinpä Eero meni ja meni naimisiin muutamaa kuukautta myöhemmin. Jo häitä seuraavana päivänä Eero päätti avata vaimolleen, Elinalle, listansa elämän vaatimuksista:
Tulet asumaan mun kämpässä, ja se on sulle suuri kunnia, tiedoks vaan, Eero ilmoitti. “Meillä täytyy aina olla jämpti järjestys, joka kohdassa ja koko ajan.”
Mitenkä niin? Elina ihmetteli hymyillen lempeästi.
Selitän tämän vain kerran, Eero jatkoi. Sun on ymmärrettävä, että tämä on sulle onni, joka voi lähteä koska vaan. Mä olen todella ankara mies, sun täytyy sopeutua ja hyväksyä se. Ja muuten: pyyhkeet kannattaa pitää kuivina ja viikattuna koukussaan. Tärkeintä on siisteys. Saitko kiinni?
Elina nyökkäsi kuuliaisesti ja jatkoi kuuntelemista.
He marssivat keittiöön, ja Eero selitti hartaudella lisää. Kyllä kulta, Elina sanoi hymyillen, monelta tulet huomenna kotiin?
Mitä sä sillä tiedolla teet?
Valmistan illallisen.
Aijaa. No, et koskaan tiedä koska tulen, mutta illallisen pitää olla ajoissa valmis. Ja jos ruoka ei miellytä, niin voin paiskata roskiin, eikä siinä ole mitään tunteilua, rangaistus tulee päälle, Eero julisti.
Kuultu, rakas. Kaikki järjestyy, Elina vastasi ja hymyili jälleen. Tuo hymy jäi Eeron mieleen koko päiväksi. Illalla ennen kotiinpaluuta hän poikkesi ravintolaan ja söi vatsansa täyteen. Päätöksenä testata vaimon hermoja, Eeron suunnitelma oli olla edes maistelematta ruokaa kotona, vaan valittaa siitä viikko putkeen.
Eero kopisteli kotiin. Hiljaista kuin Lapin erämaassa.
“Onko täällä ketään? Mä tulin kotiin!”
Joo, täällä ollaan, Elina vastasi välinpitämättömästi sohvalta. Katselin Sykettä ja nukahdin.
Onko illallinen valmis?
Illallinen? Ai niin, tietenkin! Mennääs kattomaan.
Eero valmistautui jo litaniaansa, kun Elina iski pöytään kylmän lautasellisen ohravelliä.
No, kas vain! Tässä tämä! Velli on kylmää ja mautonta. Jos et syö loppuun, saat syyttää vain itseäsi. Mä lähden, etkä näe mua enää koskaan.
Hetki taukoa ja pirullinen hymy: Eikun näet toki mutta toisen kainalossa. Ja niin muuten, tiedän että kävit ravintolassa. Voin vain kuvitella, miltä tekee syödä tää kamala sörsseli täyteen ahdetulla mahalla.
Eero jäi sanattomaksi.
Tahdotko kysyä, miksi mäkin osaan olla tyly ja piikikäs? Yksinkertainen syy. Näin käy aina, jos joskus jätät vastaamatta mun kysymyksiin. Ja nyt syöt tämän vellin loppuun. Mitä nopeammin alat, sen nopeammin loppuu.
Elina oli saanut varoituksen Eeron ominaisuuksista. Mutta sepä ei häntä pois pelottanut.
Miehet eivät synny mukaviksi ja lempeiksi heistä tulee sellaisia vaimojen ankarassa ohjauksessa, Elina tokaisi kevyesti tiskaten. Ja oli oikeassa.
Eero lusikoi vellin ennätysajassa: Vihdoinkin löysin sen, mitä olen koko elämäni etsinyt.Elina istahti hänen viereensä ja kaatoi molemmille lasilliset kirpeää mehua. He katselivat toisiaan hetken siinä ei ollut voittajaa eikä häviäjää, vain kaksi ihmistä, joilta loppui temput ja alkoi jokin aidompi.
Hiljaisuus, joka olisi aiemmin ollut painostava, tuntui nyt turvalliselta. Vatsat täynnä Eerolla vellistä, Elinalla hyvin ansaitusta voitosta he nauroivat ensimmäistä kertaa yhdessä. Nauru pyyhki pois turhat julkisivut ja yhtä aikaa he tajusivat: kumpikin osaa olla hankala, mutta ehkä juuri siksi he sittenkin sopivat yhteen.
Ulkona räystäältä tippui sulavaa lunta. Eero nousi, haroi harvenevia hiuksiaan ja virnisti:
Keittäisitkö huomenna jotain muuta kuin velliä?
Elina vastasi hymyllä, joka tiesi jo, ettei tästä talosta puuttuisi rakkautta eikä sopivaa kuria kumpaakaan liikaa eikä liian vähän.
Ja ensimmäistä kertaa pitkään aikaan Eero antoi itsensä uskoa, että vaatimuksiakin voi päivittää, jos vieressä on oikea ihminen. Elämä ei ehkä ollut jämpti, mutta juuri nyt se tuntui maailman oikeimmalta.
