**Päiväkirja, myöhäinen syksy**
Juhan tunsi koko kylä. Ei siksi, että hän olisi ollut kylän sielu tai antelias auttaja, vaan siksi, että hänen suuri tilansa oli kaikkien nähtävillä, aivan kylänportilla, ja ilman häntä täällä ei paljoa päätetty. Juha oli tanakka, karkeatekoinen mies, jonka silmät olivat aina verestävät ja jotka viime aikoina katsoivat yhä useammin kulmiensa alta.
Hänen vaimonsa, Aino, oli niitä naisia, jotka ilmestyvät taloon kuin auringonsäde. 26-vuotiaana hän näytti vielä tytöltä, vaaleat hiukset letillä, ääni hiljainen, hymy arka. Hän oli paljon nuorempi kuin Juha, ja koko kylä aikoinaan vain juorusi:
— Miksi sellainen nuori meni vanhan perään?
Syy oli yksinkertainen: Ainon äiti, yksinäinen nainen pienellä eläkkeellä, huokaisi helpotuksesta, kun Juha lähetti kosijat.
— Tyttäreni, sinä et tule tarvitsemaan mitään. Hänellä on maatila, työmiehet, kunnon katto pään päällä, ruokaa, hyvinvointi. Emme me voi ikuisesti mökissä värjötellä.
Eikä Aino väittänyt vastaan. Hän ei ollut tottunut väittämään. Meni naimisiin, ja aluksi elämä todella asettui uomiinsa. Juha suhtautui häneen siedettävästi, joskus jopa hellästi. Talo oli täyden tupa. Työmiehet, noin seitsemän naimatonta, ja perheellisiä naapurikylistä asuivat samassa, pitkässä hirsitalossa tilan alueella. Juha maksoi heille säännöllisesti, ei myöhästellyt, ruokki yhteisestä padasta. Miehet olivat tyytyväisiä: tekivät töitä napisten, pomo oli kuin omiaan, maa omaa. Tai oikeastaan ei omaa, mutta se oli yksityiskohta.
Näistä yksityiskohdista tiesivät vain harvat. Maan tilallaan Juha ei ollut merkinnyt omiin nimiinsä, kuten olisi pitänyt. Hän oli hoitanut asian tuttavien kautta kunnan hallinnossa, paperi oikean henkilön allekirjoituksella ja suullinen sopimus kunnanjohtajan kanssa. Muodollisesti maa oli maatalouskäytössä, ei kenenkään omistama, mutta käytännössä Juha hallitsi sitä kuin herra. Veroja hän maksoi sinnepäin, osan kuitannut käteisellä tutuille virkamiehille, osan vain jättänyt maksamatta.
— Ehkei ne tule, joille kuuluisi? — hänellä oli tapana sanoa, taputellen taskuaan.
Mutta jotain särkyi hänessä viimeisen puolen vuoden aikana. Ensin hiljaa, huomaamatta, rupesi hän tarttumaan pulloon — ensin illalla, sitten lounaalla, ja lopulta aamullakin löytyi syy kumota lasi. Ajan myötä asiat menivät alamäkeen: aikataulut pettivät, karjanrehu oli huonoa, toimittajien kanssa tuli riitaa. Työmiehet olivat ensin hiljaa, sitten rupesivat napisemaan.
— Juha Petteri, koska palkka tulee? Et ole maksanut kahteen kuukauteen, — uskalsi kysyä vanha Eino, joka oli ollut hänellä töissä viisi vuotta.
— Sinä! — Juha ärjyi, kaataen itselleen uuden lasin. — Omatunto! Minä annan sulle katon pään päälle, ruokaa, ja sinä… Odota!
Ensimmäisen kuukauden työmiehet kestivät. Toisenkin, mutta alkoivat puhua, että pitäisi lähteä. Mutta minne lähtisi, kun työ oli täällä hänen tilallaan ja palkkaa oli jo kahdelta kuukaudelta velkaa. Ja kohta olisi talvi, ympärillä oli syrjäkyliä, ei töitä missään.
Aino näki kaiken. Kuuli, miten öisin tyytymättömät työmiehet huusivat kuorossa parakissaan läpi koko tilan. Näki, miten mies palasi heidän luotaan vihaisena, vääristynein kasvoin, ja ensimmäiseksi kaappasi pullon. Hän yritti puolustaa työmiehiä. Hiljaa, naisellisesti:
— Juha, antaisitko rahat ihmisille? He tekevät töitä…
— Turpa kiinni, — hän karjaisi. — Kuka sinä olet neuvomaan minua, kiittämätön! Minä revin sinut kurjuudesta, pukeudun ja ruokin, ja sinä?!
Aino jähmettyi kuin jänis käärmeen edessä. Ja sitten, kun mies nukahti, hän pyyhki kyyneleensä ja meni navettaan katsomaan, oliko karja ruokittu. Koska työmiehet, loukkaantuneina ja vihaisina, alkoivat olla huolimattomia. Lampaat olivat aliruokittuja, lehmät lypsämättä loppuun.
— Miksi sinä häntä puolustat? — Eino kysyi eräänä päivänä, kun Aino oli hiljaa lypsänyt hänen puolestaan kaksi lehmää. — Lähtisit pois, tyttö. Ennen kuin on liian myöhäistä.
— Minne minä menisin, hän on mieheni, — Aino kuiskasi. — Äiti ei ota takaisin, hävettää. Ja hän… hän ei aina ole tällainen… Ennen hän oli erilainen.
— Ennen, — Eino virnisti. — Ennen ruoho oli vihreämpää. Nyt hän on, pah, menetetty mies. Ja vetää meitä mukanaan.
Sinä iltana Juha joi itsensä erityisen humalaan. Astui ulos kuistille, hoippuen, huusi olevansa siellä kuningas ja jumala. Sitten meni työmiesten parakkiin “selvittämään asioita”. Aino istui keittiössä, puristaen kuppia kylmää teetä rintaansa vasten, ja kuunteli, miten hänen miehensä rynni vieraan oven läpi, miten kiroili, miten joku, joko Eino tai nuori Seppo, huusi takaisin.
Ikkunasta tihutti myöhäissyksyn sadetta. Tilalla sammuivat valot. Ja jossain kunnassa, jonkun lämpimässä toimistossa, makasi pöydällä kansio maksamattomia veroja ja virallistamattomasta maasta, ja joku jo mietteliäästi piirsi sormellaan Juhan nimeä.
Mutta Juha ei tiennyt siitä. Hän oli liian kiireinen tuhoamaan elämäänsä tiili tiileltä, lasi lasilta, riita riidalta. Ja Aino istui yhä pimeässä ja mietti, miten vaikeaa on olla hyvä, kun se, jota yrität pelastaa, ei edes halua tulla pelastetuksi.
Sinä yönä tuuli ulvoi metsämökin ohuiden seinien läpi. Aino ei saanut unta, katseli ikkunasta, josta kuun samea valo tunkeutui. Hän meni ulos, seisoi kuistilla heittäen takin päälleen. Ja yhtäkkiä joku takaapäin peitti hänen suunsa kädellään, tempaisi syliinsä ja raahasi jonnekin. Hän pelästyi.
Kun tointui, hänen kätensä tärisivät, ei kylmästä, vaan pelosta, joka vähitellen vaihtui hämmästykseksi. Hän näki Heikin, heidän työmiehensä, vahvan ja komean miehen. Heikki ei tehnyt hänelle mitään pahaa.
Hän kantoi hänet pieneen mökkiin, karkeasti, mutta melkein varovasti, kuin haurasta esinettä, peläten pudottavansa. Lukitsi oven, ja Aino kuuli hänen pitkään touhunneen ulkopuolella, jotain korjaten, tarkistaen. Ja sitten hiljaisuus. Heikki lakkasi varmaan hengittämästä, seisoi oven takana, kuunnellen, itkikö hän.
Aino ei itkenyt. Hän tajusi yhtäkkiä, että tässä vankeudessa, tässä metsämökissä maalattialla ja rautakamiinalla, hengitti jotenkin helpommin kuin omassa kodissaan. Aamulla Heikki toi leipää, sianlihaa, maitokupin. Laski ne karkeasti tehdyllle pöydälle, avasi mytyn mykkänä. Ja oli jo lähdössä, kun Aino hiljaa kysyi:
— Miksi teit niin, Heikki?
Hän pysähtyi ovelle. Leveäharteinen, tanakka, kädet vanhoja arpia täynnä, köysistä ja oljesta. Katse kulmien alta, ei vihainen, vaan ennemminkin ahdistunut.
— Sun miehesi ei maksa meille, — sanoi hän kumeasti. — Kaksi kuukautta. Minun äitini asuu naapurikylässä yksin, eläkkeensä on pieni. Lupasin auttaa.
— Ja siksi kaappasit minut? — Aino kysyi hiljaa.
Hän ei koskaan korottanut ääntään. Nyt hän katsoi Heikkiä kuin ei syyttäisi, vaan yrittäisi ymmärtää. Heikki vaikeni, kääntyi sitten äkisti ja täräytti:
— Olisitko halunnut elää hänen kanssaan pidempään? Hän ei näe sinua päivisin, haukkuu, solvaa. Juoppo. Huutoa, kiroilua, käsirysyä… Kuulin, miten viime lauantaina hän huusi teidän keittiössä. Menin tupakalle, kuulin kaiken.
Aino kalpeni. Laski katseensa.
— Ei se sinun asiasi ole, Heikki.
— Kyllä on, — hän sanoi äkisti lujasti ja astui lähemmäs. — Koska minä… en kestä katsoa sitä. Miten sinä kyyristyt, kun hän kulkee ohi. Miten olet hiljaa. Ja hän… Anteeksi, emäntä, mutta hän on sika.
Aino nosti katseensa. Ensimmäistä kertaa pitkään aikaan katsoi jotakuta ei jännityksellä, ei tottuneella syyllisyydellä, vaan elävällä, aidolla mielenkiinnolla. Heikki oli komea, leveät poskipäät, suora nenä, raskas leuka levinneenä. Ja hänen sanoissaan oli sellaista yksinkertaisuutta, outoa lämpöä, joka kirveli rinnassa.
— Sinä… säälit minua?
— En sääli, — hän rypisti kulmiaan. — Minä…
Ei sanonut loppuun. Pakeni ulos paiskaten oven. Ja lukko taas naksahti. Niin kului kolme päivää. Heikki toi ruokaa, toi puhtaan kankaan pyyhkeeksi, korjasi kaminaa, tilkitsi seinien raot vedon estämiseksi. He eivät juuri puhuneet, pelkäsivät sanoja. Mutta eräänä iltana, kun hän lämmitti vettä, jotta Aino voisi peseytyä, Aino sanoi:
— Tiedätkö, elämä Juhan kanssa ei ole sokerinmakeaa. Äiti iloitsi, ettei minulta puutu mitään. Eikä minulta todella puutu mitään. Yhtä asiaa lukuunottamatta.
— Mitä? — Heikki kysyi.
— Sitä, että joku katsoisi minua ihmisenä. Ei huonekaluna. Ei maatilan lisukkeena. Vaan elävänä olentona.
Heikki jähmettyi kattila kädessään. Sitten laski sen pöydälle, huokaisi raskaasti ja istui vastapäätä, penkille. Laski karkeat kätensä eteensä, sormet halkeillen, kynnet murtuneina.
— Katson, — hän sanoi hiljaa. — Olen katsonut jo kauan. Siitä päivästä lähtien, kun säälit lypsämättä jäänyttä lehmää ja menit yöllä navettaan. Minä seurasin sinua sinne, luulin, että tarkistat varkaita. Mutta sinä vain… säälit. Seisoit lehmän vierellä, silitit sitä ja kuiskutit jotain hellää. Eikä kukaan nähnyt sinua. Olit yksin. Ja kyynel valui poskellesi. Silloin tajusin, että… — sanat loppuivat. Hän nielaisi.
Aino ojensi kätensä ja kosketti hänen sormiaan. Heikki hätkähti, mutta ei väistänyt.
— Heikki, entä jos hän maksaa? Mitä sitten? Päästätkö minut takaisin hänen luokseen?
— En tiedä, — kuiskasi. — Ajattelin, että hän maksaa ja olet vapaa. Nyt… en halua.
Aino hymyili ensimmäisen kerran vuosiin ei sillä kohteliaalla hymyllä, jota hän oli hymyillyt anoppinsa pöydässä tai kyläjuhlilla, vaan toisella, väsyneellä mutta aitolla.
— Enkä minä, Heikki, halua takaisin. En rahojen enkä lupausten takia. — Hän puristi Heikin kättä varovasti.
Kolmantena päivänä Juha löysi kirjeen. Heikki oli työntänyt sen heidän talonsa oven alle yöllä. Lyhyt, ilman allekirjoitusta: “Maksa työmiehille kahdelta kuukaudelta, niin saat vaimosi elävänä ja vahingoittumattomana. Muuten kanna seuraukset.”
Juha, krapulassa täristen, juoksi tilalla. Huusi työmiehille, syytti kaikkia vuorotellen: Einoa, Seppoa, jopa ulkopaikkakuntalaista Mikkoa. Heikki seisoi syrjässä, kaiveli maata saappaankärjellään, ja hänen kasvonsa olivat kivettyneet. Vain silmät varuillaan kuin suden, joka haistaa ansan.
— Missä hän on? — Juha tökki sormellaan häntä. — Puhu, Heikki!
— Mistä minä tiedän? — välinpitämättömästi Heikki vastasi. — Ehkä on suruissaan karannut.
Juha kiristeli hampaitaan. Mutta samana iltana hän matkusti kaupunkiin, nosti melkein kaikki säästönsä ja maksoi velat. Eino laski rahat kämmenellään, naurahti ja hymyili tyytyväisenä.
— Olisit tehnyt näin jo aiemmin.
Mutta seuraavana päivänä Juha sai kirjeen Ainolta. Pienellä, haalealla käsialalla, lyijykynällä vihon harmaalle lehdelle: “Juha, älä etsi minua. Olen elossa ja terve. Se on totta, mutta kukaan ei pidä minua vankina. Lähdin luotasi omin päin ja omasta tahdostani. En palaa luoksesi. Maksoit työmiehille, hyvä niin. Minä en tarvitse sinulta mitään. Edes nimeäsi. Hyvästi, Aino.”
Juha luki kirjeen kolme kertaa, kaatoi sitten lasiinsa pontikkaa, löi lasin pöydänkulmaan ja ulvoi, oliko se vihasta vai pettymyksestä. Hän ei rakastanut vaimoaan, mutta kotona piti olla emäntä. Työmiehet kuulivat ulvonnan ja vilkuilivat toisiaan.
**Seuraava sivu**
Aino istui makuusijalla ja erotteli kuivia oksia kamiinan sytykkeeksi. Heikki tuli mökkiin illan tullessa. Lukko oli auki, Aino oli itse avannut salvan sisäpuolelta. Istui ja erotteli oksia.
— No, se on sitten siinä, — sanoi Heikki pysähtyen kynnykselle. — Hän maksoi. Et ole enää panttivanki.
— Olen nyt vain Aino, — Aino katsoi häntä silmiin. — Eikä enää kenenkään vaimo.
Heikki otti askeleen, sitten toisen. Istui viereen katsomatta. Ja oli pitkään hiljaa. Sitten hän halasi Ainoa ensimmäisen kerran elämässään niin kuin todella halusi halata rakastamaansa ihmistä, intohimoisesti ja ahneesti.
— Jää, — hän sanoi kumeasti painaen päänsä Ainon hiuksiin. — Ei tähän mökkiin, ei. Minä rakennan toisen, uuden, omaan kylääni. Pidetään lehmiä, ei Juhan alaisena, itseksemme. Minä osaan tehdä töitä, ei me hukkaan hyllytä.
Aino laski päänsä Heikin olalle. Ja siinä, metsämökissä, jossa tuoksui kuiva ruoho ja uuninsavulle, hän tajusi yhtäkkiä, että ensimmäistä kertaa pitkiin vuosiin hän ei pelännyt tulevaa.
Koska elämä Juhan kanssa ei ollut sokerinmakeaa, se oli tyhjää, kylmää, väkinäistä. Mutta täällä, tämän hiljaisen, kömpelön, hyvän miehen seurassa, jopa seinät huokuivat lämpöä.
— Jään, — kuiskasi. — Jään, Heikki.
Ikkunan takana tihutti uudelleen. Jossain kylässä kukot lauloivat, ja Juhan tila oli kivenheiton päässä. Mutta nyt se välimatka tuntui valtavalta, kuin eilisen ja tämän päivän elämän välillä.
Heillä oli paljon edessä: nälkäinen kevät, naapureiden juoru. Heidän piti rakentaa talo tiili tiileltä, kasvattaa lapset, oppia luottamaan toisiinsa. Mutta sinä iltana he vain istuivat sylikkäin vanhalla makuusijalla, eikä kukaan maailmassa voinut erottaa heitä. Ei eilinen isäntä, ei ahneus, eikä itse tämä synkkä, viileä syksy.
Juhan tilalta työmiehet puolestaan haihtuivat. Toiset kaupunkiin, toiset omiin koteihinsa. Jäljelle jäivät vain lehmät, lampaat, virallistamaton maa ja vanhat verovelat. Ja hiljaisuus, jossa yhä selvemmin kuuluivat askeleet niiden, jotka tulivat tarkastamaan häntä. Mutta se on jo aivan toinen tarina.
