Mies siis itse ehdotti, että hän viskaa mut töihin, ja tunti myöhemmin vanha kuski pysäytti mut leipäkojun kohdalla ja kuiskasi: “Älä huomenna mene Riston kyytiin, jos haluat pelastaa tyttäres.” Mä ajattelin että Aimo on mennyt sekaisin. Mutta illalla Risto sanoi, että aamulla hän vie mut keskustaan.
– Sähän lähdet yleensä aikasemmin, – huomasin.
– Asiat muuttu. Mennään yhdessä, – hän vastasi ja jatkoi omenan kuorimista pitkänä spiraalina.
Puhelin makasi vieressä näyttö alaspäin. Hänen ranteessaan kiilsi uusi kallis ranneke, vaikka kaks viikkoa sitten hän vakuutti, että rahat riittävät juuri ja juuri Siirin harrastuksiin. Meidän tytär haaveili pääsevänsä muotoilualalle, ja mä panin joka kuukausi rahaa hänen tililleen. Risto vannoi auttavansa.
Yöllä hän lukittautui kylppäriin. Vesi ei juossut, mutta puhelin värähteli pari kertaa. Mä kuulin kun hän kuiskasi:
– Ei, huomenna tuon. Se ei saa tietää mitään.
Aamulla Risto yhtäkkiä kieltäytyi ottamasta mua kyytiin. Sanoi että Siiriä huimaa, suuteli mua kuivilla huulilla ja lähti. Mä odotin että hänen autonsa katosi talon taakse, otin laukun ja ajoin linja-autoasemalle.
Bussi Kuopioon oli melkein tyhjä. En tajunnut miksi olin menossa sinne, ennen kuin terveyskeskuksen pysäkillä nousi nuori nainen ja pikkupoika sinisessä pipossa. Hänen repussaan oli kirjailtu raketti. Poika nosti päätään – ja multa salpautui henki.
Ne oli Riston silmät. Raskaat luomet, vaalea rengas iiriksen ympärillä, sama katse jonka olin nähnyt Siirin vanhoissa kuvissa.
Naisen sormessa kimalsi vihreäkivinen sormus. Vuosi sitten Risto toi samanlaisen kotiin, mutta sanoi palauttaneensa sen kauppaan.
Päätepysäkillä mä lähdin seuraamaan heitä. Muutaman minuutin päästä nainen kääntyi harmaalle talolle. Portilla seisoi Riston auto, vaikka tehtaalla luultiin hänen olevan työmatkalla.
Hän tuli poikaa vastaan, nosti sen syliinsä ja nauroi. Sitten suuteli naista, oikoi pojan huivia ja avasi portin.
Mä palasin kotiin ennen häntä. Kahden tunnin päästä Risto astui sisään mandariinipussi kädessä.
– Onko Siirillä parempi? – hän kysyi.
Katsoin häntä suoraan silmiin.
– Mikä sun pojan nimi on?
Pussi liuskahti hänen kädestään. Mandariinit kierivät patterin alle. Risto kalpeni, mutta vastasi:
– Teemu.
Sillä sekunnilla lukossa kääntyi avain. Eine, hänen äitinsä, astui sisään koputtamatta, näki meidät ja sanoi tyynesti: “No vihdoinkin.” Sitten kaivoi laukustaan harmaan sinetöidyn kirjekuoren ja ojensi sen Ristolle. Sen sormet tarttuivat paperin reunaan…
Sen sormet tarttuivat paperin reunaan, mutta mä nappasin kuoren ensin.
– Mitä siellä on?
Eine ei edes hätkähtänyt.
– Älä sotkeudu asioihin, jotka ei kuulu sulle. Ristolla on poika, ja sun pitää ymmärtää mitä se tarkoittaa.
– Ristolla on tytär, – mä vastasin. – Ja se on yhtä lailla hänen lapsensa.
– Tytär kasvaa ja lähtee. Mutta poika jatkaa sukua.
Risto oli hiljaa. Se hiljaisuus särki mut enemmän kuin mikään tunnustus. Hän ei puolustanut mua. Ei pysäyttänyt äitiään. Vaan katsoi kirjekuorta kuin pelkäisi, että sen sisällä oli jotain pahempaa kuin mun tuska.
Eine silitti hanskaansa ja sanoi, että Saana on yksin, Teemu tarvitsee isän, ja mun pitäisi olla aiheuttamatta draamaa. Risto asuu mun kanssa, mutta auttaa toista perhettä. “Näin aikuiset tekevät”, – hän sanoi.
Pakkaan laukun, mutten lähtenyt. Siiri nukkui huoneessaan oppikirja rintaa vasten. Sen vieressä oli Riston kortti: “Mun tulevalle taiteilijalle.” Mä muistin, miten tytär kieltäytyi kilpailumatkasta, koska isä sanoi: “Nyt on tiukkaa.” Silloin mä uskoin häntä.
Aamulla Aimo odotti mua kirjaston luona. Sen sijaan, että olisi tervehtinyt, hän laski penkille paksun mappia.
– Mun piti kertoa aiemmin, – hän myönsi. – Risto pyysi mua tekemään ajopäiväkirjoja. Raporteissa oli yhdet osoitteet, mutta hän ajoi ihan muualle.
Sisällä oli kopioita reiteistä, huoltoasemakuitteja ja kuvia sähköisistä kulkuluvista. Yhdessä kuvassa Riston auto seisoi joka viikko Saana talon edessä. Mutta pelottavampia oli pankin tiliotteet.
Siirin säästötililtä oli lähtenyt rahaa. Viisi tonnia remonttiin, kahdeksan tonnia huonekaluliikkeeseen, kolme ja puoli tonnia yksityiselle klinikalle ja vielä kaksitoista tonnia Saana tilille.
– Paljonko on jäljellä? – mä kysyin.
Aimo käänsi katseensa.
– Kaksituhatta kolmesataa.
Mä suljin mapin. Kanteen tippui sadepisara ja levisi Riston sukunimen päälle.
Kotona mä asetin dokumentit pöydälle. Risto kielsi kaiken, itki, kirjoitti sitoumuksen: lupasi maksaa rahat takaisin, myydä auton ja luopua vaatimuksista mun tonttiin. Kaksi viikkoa hän oli melkein täydellinen. Siirsi Siirille tonni, vei sen oppilaitokseen, osti uudet tarvikkeet.
Mä melkein uskoin, että pelko voi tehdä ihmisestä rehellisen.
Mutta eräänä iltana Risto laski eteeni paperin.
– Allekirjoita. Kyse on vaan autotallista.
Luettelin ekalla rivillä ja tunsin kylmän: se ei koskenut autotallia vaan tonttia, jonka olin saanut tädiltäni.
– Halusit panna mun maan pantiksi?
– Väliaikaisesti. Mun täytyy kattaa työpaikan vajaus.
– Minkä vajauksen?
Hänen kasvonsa kovenivat.
– Jos alat metelöidä, Siiri kärsii ensimmäisenä. Tunnen ihmisiä, jotka voi tehdä niin, ettei se pääse sisään mihinkään.
Seinän takaa kuului Siirin pieni yskähdys. Risto nosti puhelinta ja soitti jollekin:
– Se kieltäytyi. Mennään tänään. Tarkastukseen on aikaa vähän…
Mä odotin että hän nukahti, tein kopiot kaikista papereista ja kirjoitin kirjeen tehtaanjohtajalle. Aamulla mä otin mapin ja suuntasin sinne. Pomon oven edessä Risto esti mun tien, ja hänen takanaan seisoi jo johtaja ja kirjanpitäjä.
Hän hymyili, kuin voisi vielä hallita keskustelua.
– Liisa, laita se mappi pois. Muuten kadut…
Mä panin käden lukitussalpaan ja avasin sen…
Mapissa ei ollut pelkkiä tiliotteita. Olin äänittänyt puhelimella Riston yöllisen puheen vajauksesta ja liittänyt sen kirjeeseen johtajalle. Sen rinnalla oli hänen sitoumus, kopio tontille tehdystä panttihakemuksesta ja kuvat reiteistä.
– Muuten mä kadun? – mä toistin. – Vai pelkäätkö, että ne joiden rahoja olet kähveltänyt, katuvat?
Risto ryntäsi kohti mappia, mutta johtaja pysäytti hänet eleellä.
– Älkää koskeko asiakirjoihin, – hän sanoi. – Kirjanpitäjä on jo soittanut tarkastajille.
Riston kasvot muuttuivat harmaiksi. Hän lakkasi olemasta varma hankintapäällikkö. Edessäni seisoi ihminen, joka oli kaksi vuotta valehdellut vaimolleen, piilottanut poikansa, siirtänyt rahaa tyttären tililtä ja yrittänyt pantata mun maan peittääkseen työpaikan loven.
– Saat perheen tuhottua, – hän kuiskasi.
– Sää tuhosit sen itse. Mä vaan lopetin raunioiden peittelyn.
Samana päivänä hänet pidätettiin työstä. Tarkastus paljasti, että hän oli tehnyt valeostoja, väärentänyt reittejä ja ohjannut rahaa tutuille aliurakoitsijoille. Harmaa kirjekuori, jonka Eine oli tuonut, oli kopio tontin panttihakemuksesta. Hän halusi että mä allekirjoittaisin sen kotona, kun Risto esitti katumusta.
Juristi vahvisti: ilman mun notaarin vahvistamaa suostumusta tonttia ei voitu pantata. Ja Siirin rahat saatiin takaisin pankkiin tehdyn ilmoituksen ja virallisen tutkinnan jälkeen. Risto myi autonsa, osakkeensa asunnosta ja maksoi ison osan varastetusta. Loppu perittiin ulosoton kautta.
Saana ei myöskään jäänyt hänen kanssaan. Hän sai tietää, että Risto oli luvannut hänelle talon, mutta mulle väittänyt auttavansa vain yksinäistä naista. Otettuaan Teemun mukaansa, hän muutti sisarensa luo ja kielsi Ristoa tulemasta ilman ennakkosopimusta.
Siiri ei puhunut isälleen pitkään aikaan. Eräänä päivänä hän kysyi multa:
– Äiti, miksi et kertonut aiemmin?
Mä halasin häntä ja vastasin:
– Koska toivoin, että hänestä tulisi itse rehellinen.
– Entä nyt?
– Nyt tiedän: toivo ei saa maksaa sinun tulevaisuutta.
Keväällä me avattiin kotiin pieni ompelimo. Mä ompelin päällisiä ja tyynyjä, ja Siiri suunnitteli kuvioita. Ikkunalla roikkuivat pellavaverhot, pöydällä oli vihreävarjostiminen lamppu – melkein samanlainen, jonka tytär oli piirtänyt ensimmäiseen luonnokseensa.
Aimo kävi kerran hillopurkin kanssa ja seisoi pitkään ovella.
– Anteeksi, Liisa. Mun piti varoittaa sua aiemmin.
– Varoitit silloin, kun mä osasin kuunnella, – mä sanoin. – Se riittää.
Hän lähti, ontuen märkää polkua pitkin. Mä suljin oven, palasin pöydän ääreen ja näin Siirin leikkaavan kangasta viivaa pitkin.
Ennen mä pelkäsin leikata mitään: mekkoa, perhekuvaa, vanhaa tapaa sietää. Nyt sakset kulkivat helposti materiaalin läpi.
Ikkunasta näkyi hämärä, mutta huone tuli vain tilavammaksi – kuin viimeisen leikkauksen myötä sieltä oli lähtenyt ihminen, joka oli vienyt liikaa tilaa.
