Ymmärräthän, että äidillä on rankkaa? – Olli heitteli avaimia kämmenellään, vilkaisematta minuun päinkään. – Hän kasvatti taimia. Onko se nyt niin vaikeaa, auttaa kolme päivää? Aina sama juttu alkaa.
Seisoin avonaisen takaluukun luona ja katselin kolmea suurta laukkua, jotka olen itse pakannut. Yhdessä oli lasten vaatteet, toisessa villapaita illan viileyttä varten, kolmannessa liinavaatteet, koska anoppini inhoaa antaa meille omiaan kaapistaan.
Viisivuotias Aino jo vipelsi takapenkillä, puristaen kädellään pehmolelujänistä, ja Topi, josta tuli vastikään kahdeksan, selasi haikeana sarjakuvaa. Edessäni oli jälleen viikonloppu, jonka piti olla luvallista lepoa neljänkymmenen tunnin työviikon jälkeen kirjanpidossa, mutta joka uhkasi muuttua vapaaehtoiseksi pakkotyöksi.
– Kolme päivää auttaa – se on sitä, että tulemme käymään, grillaamme makkaraa ja illalla kastellaan pari penkkiä, Olli, – ääneni kuulosti tyyneltä. – Mutta kun seison aamusta iltaan kumarassa mansikoiden päällä, ja Anni Kustaa tarkastaa jokaisen pensaan, sitä kutsutaan toisin.
Mies avasi ärtyneenä kuljettajan oven ja istui rattiin.
– No niin, lähdetään nyt. Siellä selvitetään. Paikan päällä kaikki tuntuu aina yksinkertaisemmalta.
Istuin etupenkille, kiinnitin turvavyön ja tuijotin tietä. Auto lähti liikkeelle, jättäen jälkeensä meidän hiljaisen lähiömme. Edessä oli kaksi tuntia mökkitietä pitkin, hellettä ja tunne siitä, että luovutan taas asemiani ilman taistelua.
Yhdeksän vuoden avioliitto oli opettanut minua, että väittely Ollin kanssa hänen vanhemmistaan on kuin yrittäisi pysäyttää junaa keskellä vauhtia. Helpompaa on suostua, kestää kaksi vuorokautta ja sitten toipua kolme päivää kaupungin asunnossa. Mutta tällä kertaa sisälläni jokin itsepintaisesti vastusti, kuin ohut lanka olisi venynyt äärimmilleen.
Tie tuntui loputtomalta. Lapset takana alkoivat oikutella matkan puolivälissä. Topi valitti tukaluutta, Aino pudotti jänisensä penkkien väliin ja itkeskeli hiljaa. Olli suuttui, nosti radion ääntä, jossa soivat vanhat pop-hitit, ja ohitti vastaantulevia rekkoja jyrkästi kaistaa vaihtamalla.
– Oliko meidän tosiaan pakko tuoda noin paljon tavaraa? – hän heitti, vilkaisten taustapeiliin. – Äiti sanoi, että hänellä on vanhoja vaatteita puutarhaan. Miksi raahaat näitä säkkejä?
– Koska äitisi vanhat vaatteet ovat läpikuluneita kotitakkeja kokoa 54, joissa minun on epämukava liikkua, – yritin puhua rauhallisesti. – Ja lapset tarvitsevat puhtaat vaihtovaatteet.
– Voi, älä aloita. Aina sinä etsit ongelmia sieltä, missä niitä ei ole. Äiti odottaa, leipoi suolaista piirakkaa, ja sinä tulet jo matkalla naama pitkänä kuin lähdettäisiin hirteen.
Vaistosin, ettei väittelemisestä ollut hyötyä. Olli piti mökkimatkaa vanhempiensa luokse parhaana mahdollisena viikonlopputapahtumana. Hänelle se oli paluu lapsuuteen, jossa saattoi kulkea vanhoissa sortseissa, juoda naapurin lehmän tuoretta maitoa eikä vastata mistään.
Minulle se muuttui loputtomaksi kokeeksi ”täydellisen miniän” arvonimestä, jonka reputin kerta toisensa jälkeen, vaikka kuinka yritin.
Kun auto kääntyi soratielle, jousitus jyskytti. Ohi vilisi harmaita aitoja, tyrni pensaikkoja ja identtisiä tiilitaloja. Meidän mökki – tai oikeammin anopin mökki – erottui muista vihreällä aidallaan ja suurella kasvihuoneella, joka kohosi futuristisena kupolina.
Anni Kustaa seisoi jo portilla. Hänellä oli päällään sininen kukallinen esiliina, ja kädessä pidelleet puutarhasakset. Lähellä, vanhalla puupenkillä omenapuun alla, istui appiukko, Pekka Kaleva, ja korjasi rauhassa vanhaa radiota.
– Vihdoinkin saavuitte! – anoppi avasi portin, odottamatta edes, että Olli sammuttaa moottorin. – Pääsittekö ruuhkista? Tulkaa purkamaan nopeasti, ruoka jäähtyy. Mari, kultaseni, oletpa kalpea. Teitä siellä Helsingissä on ihan uuvutettu. Ei se mitään, täällä on puhdas ilma, virkistyt pian.
Hän hymyili, mutta katse lipui jo arvioiden trikoopaitaani ja vaaleita farkkujani. Tiesin tuon katseen. Se skannaisi kaiken: paljonko vaatteet maksoivat, miksi olivat likaantuvaa materiaalia, miksi olin laittanut meikkiä mökille.
***
Lounas sujui Anni Kustaan sanelemana. Hän jakoi keittoa lautasille ja jakoi samalla ohjeita illaksi. Olli söi ruokahaluisesti, maiskuttaen ja myötäillen äitiään.
– Olli, sinun pitäisi tukea vadelmapensasten aitaa, se on kaatumassa, – anoppi pyyhkiä huolellisesti huuliaan lautasliinalla. – Ja me Marin kanssa hoidamme penkkejä. Rikkaruohot ovat räjähtäneet sateiden jälkeen. Jos emme kitke tänään, huomenna ei pääse enää sipulille käsiksi.
– Äiti, minä ajattelin mennä lasten kanssa järvelle, – Olli arveli epäröiden, kurkottaen toista piirakkaa. – On niin kuuma, anna heidän uida.
– Järvi ei karkaa mihinkään, – Anni Kustaa torjui. – Vesi on vielä kylmää, vilustutat lapset. Ehditte. Ensin työ, sitten lepo. Mari, söitkö loppuun? Tule, vien lautaset tiskipöydälle, ja mennään. Olen valmistellut sinulle työkalut.
Katsoin miestäni, toivoen tukea. Mutta Olli tutki huolella teekuppinsa kuviota. Hän teki aina niin – katosi varjoon, jättäen minut selviytymään äitinsä kanssa.
Puolen tunnin kuluttua olin kontallani pitkien sipulipenkkien välissä. Aurinko poltti armottomasti, otsaa kuumotti lippiksenkin läpi. Maa oli kuivaa, paakkuuntunutta, rikkaruohot tarttuivat siihen tiukasti, katkeillen juuresta. Lähellä, muovituolilla, istui Anni Kustaa. Hän itse ei kitkenyt – lääkärit olivat kieltäneet kumartumasta verenpaineen vuoksi – mutta hän ohjasi tarkkaavaisesti.
– Ota syvemmältä, Mari, syvemmältä. Juuri pitää repiä lihalla, sinä nyppiset vain latvoja. Kolmen päivän päästä se on taas ummessa. Älä kiirehdi, tee kunnolla. Mehän kasvatamme itsellemme, lapsenlapsille. Etkö halua, että lapset syövät omia vitamiinejaan ilman kemiaa?
Vaistosin, kun kiskoin suuren voikukan maasta. Maa tunki kynteni alle. Tuore kynsilakkaukseni, jonka olin torstai-iltana sadoilla euroilla teettänyt, oli mennyttä kymmenessä minuutissa. Rinnassani kiehui hitaasti viha. Ei anopille – hän oli aina ollut sellainen, häntä ei muuttaisi. Vihaa miestä kohtaan. Itseäni kohtaan. Sitä, että istuin taas täällä pölyssä, toteuttamassa vierasta tahtoa, kun omat viikonloppusuunnitelmani valuivat täysin hukkaan.
– Äiti, voinko saada vettä? – Aino juoksi penkille, posket hehkuen kuumuudesta. Hän oli yrittänyt leikkiä pihakoira Mustin kanssa, mutta se lojui laiskasti varjossa eikä suostunut kontaktiin.
– Ota talosta, pöydällä on kannu, – sanoin pyyhkiessä hikeä otsalta kämmenselällä.
– Älä juokse taloon, tuot likaa sisälle, – Anni Kustaa puuttui. – Olli! Tuo tyttärellesi vettä kaivosta. Ja Marille ota, näetkö, hänen naamansa on jo punainen.
Olli, joka tällä hetkellä laiskasti naulaili lautaa aitaan pani alas vasaran ja lähti kaivolle. Hänen liikkeensä olivat niin verkkaisia, että olisin halunnut heittää häntä kuokalla.
Lauantai-iltana selkäni ei ojentunut. Lihakset huusivat rasituksesta, kämmenet polttivat. Olimme siirtyneet porkkanapenkkeihin, jotka vaativat tarkkaa kitkentää – pienet taimet oli helppo sekoittaa rikkaruohoihin.
– No, kuka noin kitkee, Herran tähden, – Anni Kustaa nousi tuoliltaan ja tuli lähemmäksi, tarkastellen työni tuloksia. – Sinä revit puolet porkkanoista, Mari! Katso nyt, täällä on tyhjää, ja täällä tyhjää. Pyysin olemaan tarkempi. Onko sinulla ajatukset jossain muualla?
Jähmetyin, pidellen käsissäni taas yhtä nippua kasveja. Sisälläni napsahti jokin. Rauhallisesti, ajattelin, vain rauhallisesti. Tämä on vain iäkäs ihminen. Hän luulee auttavansa.
– Anni Kustaa, yritän olla tarkka. Taimet ovat hyvin pieniä, niitä on vaikea nähdä.
– Jos on vaikea nähdä, pitää laittaa silmälasit, – anoppi murahti. – Minun Ollini kitki nämä porkkanat aina täydellisesti, kun oli pieni. Mutta sinä, aikuinen nainen, et osaa tehdä perusasioita. Teistä nykytytöistä ei ole mitään hyötyä kotitaloudessa. Osaatte vain tuhlata rahaa kauneushoitoloihin.
Takaapäin tuli Olli. Hän oli juuri palannut rakennustarvikeliikkeeltä, jossa oli käynyt isänsä kanssa hakemassa lautoja. Hänellä oli kädessä jäätelö. Yksi. Hän söi sitä, nuoleskellen valkoisia pisaroita sormiltaan. Lapsille hän oli tuonut tikkarit. Minusta, tietenkään, kukaan ei ollut ajatellut.
– Äiti, mitä sinä hössötät? – Olli laiskasti sanoi, istuutuen portaille. – Mari tekee ihan hyvin. Hän ei ole vain tottunut tähän.
– Juuri niin, ei ole tottunut! – Anni Kustaa innostui poikansa tuesta. – Ja tottumaan pitää. Muuten hän tulee, istuu kirjan kanssa lepotuoliin ja luulee olevansa lomakeskuksessa. Täällä pitää tehdä työtä. Me isän kanssa olemme pitäneet tätä tonttia kolmekymmentä vuotta, jokainen sentti omilla käsillämme muokattu. Ja hänelle on raskasta kumartua.
Nousin hitaasti polviltani. Pudotin housuista takertuneen mullan. Selkää vihlaisi terävä kipu, mutta en edes irvistänyt. Katsoin anoppia – hänen kasvojaan, joilla oli aito närkästys. Katsoin Ollia – hän istui portaille, söi vohvelituuttinsa loppuun ja katsoi puhelintaan, täysin irrallaan tapahtumista. Hänelle tämä keskustelu oli tavanomaista taustamelua.
– Olen valmis, – sanoin hiljaa.
– Mitä tarkoittaa valmis? – anoppi löi kätensä yhteen. – Ja kolme muuta penkkiä, kuka ne tekee? Luvattiin yösadetta, huomenna kaikki kasvaa umpeen!
– Te teette ne, Anni Kustaa. Tai poikanne. Mutta minä en enää tule näille penkeille. Koskaan.
Käännyin ja lähdin taloa kohti. Askeleet olivat raskaat, jalat tuntuivat lyijytäytteisiltä, mutta sisällä kasvoi outo, ennen kokematon vapauden tunne. Kuin olisin kantanut pitkään raskasta, kahvatonta matkalaukkua ja yhtäkkiä päästänyt vain irti sormistani.
Talossa menin suoraan huoneeseemme. Vedin sängyn alta laukut ja aloin pakata. Lasten t-paitoja, shortsit, liinavaatteet – kaikki lensi säkkeihin epäjärjestyksessä, myttyinä.
Oviin ilmestyi Olli. Hänen kasvonsa olivat epäuskoiset, jopa hieman pelästyneet.
– Mari, mitä sinä teet? Äiti siellä juo validolia. Miksi olit töykeä hänelle? Hän on iäkäs ihminen, hänellä on sydän.
– Äitisi on täynnä voimaa, Olli, – vedin vetoketjun kiinni ensimmäisessä laukussa. – Hän kaivaa tämän puutarhan ja elää meidät kaikki. Mutta minun selkäni on poikki. Pakkaa lapset. Me lähdemme.
– Minne lähdemme? Lauantai, ilta! Ruuhkat Helsinkiin ovat järkyttävät. Oletko hullu? Jonkun porkkanan takia alkaa sirkus?
– En aloita sirkusta. Menen kotiin. Jos haluat, jää tänne äidin ja porkkanoiden kanssa. Auto on minun, avaimet minulla. Lapset otan mukaan.
Olli yriti estää tieni, asettui oviaukkoon.
– Et lähde mihinkään. Lopeta itkupotkuraivarit. Rauhoitu, nyt syömme illallista, juomme teetä, ja kaikki korjaantuu. Äiti viilenee, hän on nopea leppymään.
Katsoin Ollia. Rauhallisesti, ilman paniikkia, joka yleensä valtasi minut riitojen aikana. Ja muistin Leenan, ystäväni sanat: ”Hän ei koskaan asetu puolellesi.” Minulle hän on aina toisella sijalla: äiti on tärkein, ja minun pitää sietää ja mukautua.
– Päästä ohi, Olli.
Otin kaksi raskasta laukkua ja kävelin eteiseen. Lapset istuivat sohvalla olohuoneessa, hiljaa, aistien, että jotain tavallisuudesta poikkeavaa on tekeillä.
– Topi, Aino, kengät jalkaan. Kotiin, lähdemme.
– Jes! – Topi loikkasi sohvalta, edes yrittämättä peitellä iloaan. Mökkielämä oli käynyt hänellekin yllin kylläksi mummon jatkuvassa valvonnassa, mikä kielsi juoksemasta nurmikolla ja poimimasta marjoja pensaasta ilman lupaa.
Anni Kustaa seisoi kuistilla, huulet tiukasti yhdessä. Pekka Kaleva hänen takanaan tupakoi hiljaa, katse puissa. Kukaan ei pidättänyt, kukaan ei pyytänyt jäämään.
Olli käveli perässäni aina autolle asti. Hän yritti vielä pysäyttää minut.
– Teet suuren typeryyden, Mari, – hän sanoi hiljaa, kun lastasin tavaroita takaluukkuun. – Äiti ei unohda tätä. Pilaat välejä turhanpäiväisyyksien takia.
– Tiedätkö mitä, sinä et välitä tunteistani, Olli, – suljin takaluukun ja käännyin katsomaan häntä. – En enää koskaan tule vanhempiesi mökille. Tämä päätös on lopullinen. Haluatko käydä heidän luonaan – käy, vaikka joka viikonloppu. Lapset voit ottaa mukaan, jos he haluavat. Mutta ilman minua. Minulle tämä riittää.
Istuin rattiin, käynnistin moottorin. Olli seisoi aidan luona, kädet taskuissa. Hän näytti hämmentyneeltä pojalta, jolta oli viety tuttu leikkikalu. Hän ei noussut autoon. Jäi mökille, äitinsä lähelle, joka jo kuistilla puhutteli häntä vilkkaasti elehtien.
Ajoimme portista. Taustapeilissä näin, kuinka mieheni hahmo pieneni yhdessä vihreän aidan ja suuren kasvihuoneen kanssa. Rinnassa tuntui pientä kaihoa ymmärtäessä, että tämä ilta oli muuttanut kaiken.
Avioliittomme ei hajoa huomenna, elämme jotenkin eteenpäin. Mutta sitä entistä Maria, joka oli valmis sietämään mitä tahansa nöyryytyksiä perheen hauraan rauhan vuoksi, ei enää ollut.
Painoin kaasua, ja auto lipui soratietä, vieden meitä pois vieraasta mökistä, jossa olin liian kauan yrittänyt elää toisten sääntöjen mukaan.
– Äiti, mennäänkö me enää koskaan mummolaan? – Aino kysyi takapenkiltä hiljaa, vieden huomioni tiestä.
Katsoin taustapeiliin. Tyttö purki jänistään rintaansa vasten, ja Topi odotti tarkkaavaisesti, mitä sanoisin.
– Mummon ja vaarin luokse saatte mennä isän kanssa, jos haluatte, – vaihdoin vaihteen ja ajoin asfaltille. – Mutta minulla on nyt viikonlopuiksi muita suunnitelmia.
Edessäpäin näkyi huoltoaseman valot. Käännyin sinne ostaakseni lapsille mehua ja juodakseni rauhassa kahvia. Minulla oli vielä sata kilometriä matkaa kotiin, ja tämän matkan aioin tehdä ilman turhaa kiirettä.
