Aino katsoi puhelimen ruutua. Sari oli lähettänyt kutsun yhteiseen keskusteluun: ”Tytöt, odotan teitä lauantaina kello 18 kahvila Mintussa. Siitä tulee hauskaa!”
Aino oli kolmekymmentä. Kaksi lasta, tytär Jenni ja poika Mikko. Ero. Toimistotuoli, joka tunsi hänen selkänsä paremmin kuin kukaan mies kahteen viime vuoteen. Ja tämä kutsu, joka sai hänet iloiseksi.
— Mikko, älä juokse käytävässä! Jenni, laita sukat jalkaan, on kylmä! — huusi Aino pidellen puhelinta olkapäällään.
Toisessa päässä Sari liverteli yllätyksistä ja karaokesta.
— Aino, tuletko? Lupaan, se on mahtavaa, ja ilman sinun tavallisia ”lasten takia”-puheitasi.
Aino naurahti.
— Sinun lapsesi. Sinun ongelmasi. Sinun erosi. Sinun ikäsi… Mietin asiaa, — hän vastasi.
Lauantaina Paavo, ex-mies, myöhästyi kaksi tuntia: hän tuli luokseen viikonloppuisin. Jenni itki, koska halusi äidin laittavan hiukset ”kuin prinsessalla”, ja Mikko oli piilottanut vasemman kengän. Kun Aino vihdoin veti kiinni ainoan mekon vetoketjun, joka ei vielä näyttänyt pussilta, kello oli melkein kuusi.
— Menen. Vaikka tunniksi.
Kahvilassa soi musiikki. Kirjanpidon tytöt olivat jo maistaneet kuohuviiniä, ja myyntiosaston Maija kertoi uudesta miesystävästään sellaisella äänellä kuin puolustaisi diplomityötä aiheesta ”Minun onneni, jonka teidän kaikkien pitäisi nähdä”.
Sari näki Ainon, kiljahti ja ryntäsi halaamaan.
— Tulit! Kuinka kaunis olet! Istu, tuovat kohta kakun.
Aino istahti pöytään, otti lasin mehua. Kuunteli. Nyökkäsi. Hymyili oikeissa kohdissa.
Leena viereisestä osastosta, pitkä vaaleaverikkö, jolla oli aina tyytymätön ilme, kumartui hänen puoleensa:
— Ja sinun miehesi?
— Erossa. Kohta vuosi, — sanoi Aino tasaisesti.
— Voi anteeksi. En tiennyt. Lapsilla varmaan rankkaa.
Aino joi mehun loppuun. Alkoi soida hidas musiikki, tuttu. Joku kutsuttiin tanssimaan. Aino jäi istumaan. Viereen istahti Sari, juhlan sankaritar, hieman jo hiprakassa ja siksi epätavallisen vakava.
— Aino, mikä on? Olet surullinen?
— En ole surullinen. Olen väsynyt.
— Se on sama asia, kun on kolmekymmentä, kaksi lasta ja ex, joka tulee vain aikataulujen mukaan.
Aino hämmästyi tarkkuutta.
— Oletko sinäkin eronnut, vai?
Sari nauroi:
— En. Mutta olen tarkkaavainen. Kuule… Pyysin laulajaa esittämään yhden laulun. Sinulle.
Aino ei ymmärtänyt, mutta nyökkäsi.
Mies mikrofonin takana otti soinnut. Ja yhtäkkiä alkoi soida jokin vanha kappale, jota soitettiin radiossa, kun Aino opiskeli yliopistolla. Laulu, jonka tahtiin hän ja Paavo olivat suudelleet penkillä asuntolan edessä. Tyhmät sanat, jotka lupasivat ”älä koskaan sano hyvästi”. Aino peitti kasvonsa käsillään. Ei häpeästä. Siitä, että joku muisti, millainen hän oli ennen. Ennen ”lasten takia”.
— En tilannut tätä laulua, — hän kuiskasi.
Sari kohautti olkiaan:
— Ehkä se teki sen itse. Ehkä pidit hänestä. Katsotko koskaan peiliin, Aino?
Hän ei katsonut. Mutta nyt hän nosti katseensa. Mies mikrofonilla hymyili. Tuntematon. Nuori. Ei tiennyt mitään hänen elämästään. Aino pyyhkäisi posket servietillä, otti lasin kuohuviiniä ja hymyili takaisin. Ei sitä tavallista toimistohymyä, vaan aitoa.
Sitten hän lähetti Paavolle viestin: ”Myöhästyn. Lapset jäävät luoksesi yöksi. Tästä ei neuvotella.”
Ja hengitti helpotuksesta. Ensimmäistä kertaa pitkään aikaan kunnolla.
Kakku tuotiin tasan yhdeksältä. Aino söi kaksi palaa eikä laskenut kaloreita. Sari kuiskasi korvaan:
— Tiesitkö, kutsuin sinut, koska olit ainoa, joka ei puhunut minun raportistani palaverissa.
— Sinun raporttisi oli ihan hyvä, — kohautti Aino olkiaan.
— Juuri niin. Sinä olet ainoa, joka oikeasti kuuntelee. Et teeskentele.
Kotiin Aino palasi yhdeltätoista. Tyhjä asunto tuoksui hiljaisuudelta. Ensin halutti itkeä, koska Mikon sukat eivät olleet hajallaan eteisessä eikä Jennin pinni lojunut keittiössä.
Mutta sitten hän riisui mekon, keitti teetä, laittoi kuulokkeisiin saman laulun. Ja ymmärsi, että koti ei ole pelkästään pienten jalkojen ääniä. Se on myös tämä hiljaisuus, jossa voi vihdoin kuulla itsensä.
— Ihan kiva ilta, — Aino ajatteli ja nukahti hymyillen.
Aamulla tuntemattomasta numerosta tuli viesti: ”Oletteko tänään esittelyssä? Minä olen se laulaja kahvilasta – Jussi. Saanko tarjota kahvit? Ihan vain, ilman syytä.”
Aino katsoi puhelinta ja näppäili: ”Olen. Kahvi mustana, ilman sokeria. Ja kiitos laulusta.”
Ensimmäiset kaksi viikkoa kaikki oli kuin elokuvaa. Jussi tapasi Ainon töiden jälkeen kukkakimpun kanssa. Hän lauloi Ainolle kahvilassa, kun väkeä oli vähän, ja katsoi niin kuin tämä olisi maailman ainoa nainen. Aino suli. Ja katosi.
Ensin kerran viikossa. Sitten joka toinen päivä. Sitten äiti lakkasi peittelemästä tyytymättömyyttään.
— Aino, keneksi jätät lapsia? Minulla on omat hommani. Sinulla on työkin.
— Äiti, pyydän, Mikko nukkuu jo, Jenni teki läksyt. Menen kahdeksi tunniksi.
— Kahdeksi tunniksi hän… Koko viikon kahdeksi tunniksi. Tunnen minä nämä ”kaksi tuntia”. Mies? — Aino vaikeni.
— Ja mistä hän on? Siitä kahvilasta? — äiti puri huuliaan. — Ravintolalaulaja… Aino, olet fiksu nainen, kolmekymmentä ja kaksi lasta, tartut jokaiseen, joka katsoo hellästi. Vain ne ovat kaikki samanlaisia. Tänään laulaa yksi, huomenna toinen.
— Äiti, lopeta! — Aino heitti laukun sohvalle. — Et tunne häntä.
— Entä sinä… kuinka kauan olet tuntenut… kuukauden? Kaksi? Olen nähnyt miehiä elämäni aikana, — hän paiskasi oven kiinni.
Jussi oli erilainen. Hän muisti, miten Jenniä ja Mikkoa kutsutaan, ja että Mikko pelkää pimeää. Hän sanoi, ettei lapsia vastaan, ja miettisi, miten he voisivat järjestää elämän.
Aino melkein uskoi.
Sinä iltana hän päätti tehdä yllätyksen. Jussi sanoi esiintyvänsä kymmeneen, sitten olisi vapaa. Aino jätti lapset äidilleen, tämä pyöritteli silmiään, muttei kieltäytynyt, ja ajoi kahvilaan ilman kutsua. Hän astui sisään. Hymyili tutulle baarimikolle. Katsoi lavalle.
Jussia ei siellä ollut.
Hän seisoi pylvään luona ja tanssi. Ei valssia, vaan pelleili, mutta musiikin tahtiin, kauniin naisen kanssa. Pitkän. Hienon. Tiukassa mekossa, joka maksoi yhtä paljon kuin Ainon kuukausipalkka. Hänen hiuksensa olivat täydellisesti asetetut, nauru kova ja vapaa.
Jussi nauroi myös. Sitten hän otti naista kädestä, ja he katosivat oven taakse, jossa luki ”Henkilökunnalle”.
Aino seisoi keskellä salia. Joku tökkäsi olkapäähän, pyysi anteeksi. Musiikki soi edelleen.
— Kaikki samanlaisia – äidin sanat muistuivat mieleen.
Hän kääntyi ja lähti. Ei paiskannut ovea. Ei itkenyt. Istui vain taksiin ja sanoi kotiosoitteen… Paavo seisoi rappukäytävän luona. Vanhassa takissa, silmien alla mustelmia, vihaisena ja epäsiistinä.
— Aino! Mikset vastaa puhelimeen? Äitisi on soittanut puoli tuntia! Isäsi on sairaalassa. Sydänkohtaus. Hän jätti lapset kotiin, ja minua pyydettiin tulemaan heidän luokseen.
Aino tarttui sydämeensä.
— Mitä? Miten? Hänhän…
— En tiedä miten. Soita taksi. Minä viihdytän lapsia.
Hän näppäili vavisten äitinsä numeron. Tämä nyyhki puhelimeen.
— Isä on teho-osastolla. Tule heti.
— Olen jo tulossa. Äiti, selviääkö hän?
— Lääkärit eivät sano mitään.
Koko yön he istuivat äidin kanssa sairaalan käytävällä. Kahdeksalta aamulla ovesta astui väsyneen näköinen lääkäri.
— Kriisi on ohi. Miehenne on vahva. Vielä puoli tuntia, en olisi voinut taata. Mutta nyt kaikki on hyvin. Lepo, dieetti, ei stressiä.
Äiti purskahti itkuun. Aino halasi häntä, ja he seisoivat siinä kaksi naista, jotka olivat melkein menettäneet elämänsä tärkeimmän miehen. Kotimatkalla taksissa Aino katsoi ikkunasta. Aamuaurinko paistoi kerrostalojen läpi. Hän muisti, miten Jussi silitti hänen poskeaan, lupasi merta ja matkoja. Naurettavaa. Meri… Ja isä makasi teholla, kun hän oli kahvilassa.
— Tarpeeksi hullunmyllyä minulta.
Kotona oli Paavo, hänkään ei ollut nukkunut, se näkyi.
— Paavo, — hän sanoi hiljaa. — Kiitos että tulit, että olit lasten kanssa.
Paavo oli hetken hiljaa. Sitten puhui kömpelösti, kuten aina, kun puhe oli tunteista.
— Aino, ilman sinua… Lapset tarvitsevat isän. Eikä vain viikonloppuisin. Lyhyesti, muutetaan takaisin yhteen. Uudestaan, niin kuin ennen. Olet väsynyt. Lapset ikävöivät. Ja minä ikävöin kotia, sinun napinaasi, jos en riisu kenkiä.
Aino nauroi kyynelten läpi. Hän astui lähemmäs ja painoi päänsä miehen olkapäähän. Tarttui hänen käteensä. Karhea, tuttu, lämmin kämmen. Ei se, joka otti mikrofonin ja lupasi merta. Vaan se, joka piti lastenvaunuja, vaihtoi renkaita hänen autossaan.
— Yritetään, — sanoi Aino. — Mutta jos et pese taas kahvikuppiasi, tapan sinut tyynyllä.
— Sopii.
Lapset ryntäsivät huoneesta: Mikko roikkui Paavon kaulassa, huusi ”isä!”. Jenni kääntyi ensin pois, mutta tuli sitten ja kuiskasi:
— Jäätkö? Pitkäksi aikaa?
Paavo kyykistyi:
— Ikuisesti, Jenni. Jos otatte minut vastaan.
Illalla, kun lapset nukkuivat, Paavo tiskasi. Aino otti puhelimen ja poisti Jussin viestiketjun. Ainoakaan viestiä ei ollut koskaan tullut.
— Äiti oli oikeassa, — Aino ajatteli. — Mutta yhdessä asiassa väärässä. Ei se ole ikä. Eivät lapset. Ei ero. Vaan se, kenen valitsee. Minä valitsin kauniita lupauksia. Olisi pitänyt valita väsyneet silmät ja likainen kahvikuppi tiskialtaassa.
Hän meni Paavon luo, halasi takaapäin, painoi nenänsä olkaan.
— Mitä? — Paavo kysyi.
— Ei mitään. Ihan vain, hyvä että olet kotona. — Ja se oli enemmän kuin kaikki maailman laulut.
