En todellakaan miettinyt asiaa sen enempää, kun tuleva anoppini intoili häämekostani kunnes eräänä päivänä palasin kotiin ja tajusin, että yli 2700 euron arvoinen hääpukuni oli mystisesti kadonnut! Kyllä vain, hän ei ainoastaan sovittanut sitä, vaan myös rikkoi sen eikä halunnut maksaa senttiäkään. Olin raivon ja epätoivon rajamailla, mutta onneksi minulla oli takataskussa salainen ase, joka muutti kaiken.
Oireet olivat ilmassa jo varhain: tuleva anoppini, Irmeli, kyselee mekosta lähes päivittäin.
Oletko jo löytänyt puvun? hän viestitti Whatsappissa. Muista valita jotain nättiä, rakas. Et kai halua muistuttaa pöytäliinaa!
Siitäkin huolimatta, että hän vonkui mekon perään, joka kerta kun yritin houkutella hänet sovituskierrokselle, Irmelillä oli mystinen este.
Tänään ei käy, minulla on migreeni, hän huokaili kerran. Toisella kertaa: Koko viikonloppu on täynnä, kultaseni.
Äitini huomautti tästä jo kolmannen morsiuspukuliikkeen jälkeen.
Aika outoa intoa ihmiselle, joka ei edes jaksa tulla katsomaan, äiti tokaisi vilkaisten minua silmäkulmastaan, kun etsimme “sitä oikeaa”.
Kohautin olkapäitäni ja keskityin fiilistelemään. No mutta ainakin hän ei kritisoi makuani paikan päällä.
Jätin äidin selailemaan pitsikauluksellisia pukuja ja silmäni osuivat siihen, mistä olin aina haaveillut: luonnonvalkoiseen A-linjamekkoon pienellä sydänpääntiellä ja hennolla pitsillä.
Kun vedin sen päälleni, tiesin heti. Kangas laskeutui juuri oikealla tavalla, pikku helmet kimmelsivät peilin valossa. Unelmien puku.
Rakas, tämä on se, äiti henkäisi silmät kosteina.
Hintalapussa luki 2700 euroa. Hurja summa, mutta jotkut asiat vain ovat sen arvoisia.
Sovittaessani sitä äiti sähläsi kännykällä jokaisesta mahdollisesta kulmasta tunsin oloni varsinaiseksi prinsessaksi.
Kotiin päästyäni viestitin Irmelille: löysin mekon! Parissa minuutissa tuli vastaus: Tuo se tänne heti!
Sanoin, että pidän puvun mieluummin kotona häihin saakka. Lupasin lähettää kuvia, joita äiti oli ottanut.
En halua kuvia! Irmeli vastasi heti. Tuo puku tänne!
Olin tiukkana. En ollut riskeeraamassa satoja helmiä ja saranatuhat euroa vain, että hän voisi ihailla sitä sohvalla.
Kaksi viikkoa myöhemmin olin äidin luona koko päivän askartelemassa hääkarkkeja. Illalla kotiin palatessa ovella oli outo tunne. Liian hiljaista. Erkki sulhaseni ei ollut jättänyt kenkiään, kuten aina.
Erkki? huikkasin. Ei vastausta.
Makuuhuoneessa se iski: mekko ei roikkunut enää vaatekaapin ovessa. Arvasin heti, miten oli käynyt.
Sormeni tärisivät raivosta, kun otin Erkin puhelun.
Moi, rakas, hänen äänensä värisi mahdollisimman viattomana.
Veitkö pukuni äidillesi? murahdin.
No kun… hän halusi vain vilkaista, eikä sua ollut kotona, niin…”
En antanut hänen jatkaa. Tuo se takaisin NYT!
Puoli tuntia myöhemmin Erkki ilmestyi ovelle ja hymyili typerästi kuin mitään ei olisi tapahtunut. Mutta kun avasin mekon pussin, pettymys vyöryi yli.
Mekko oli venynyt herkkä pitsi rikki, vetoketju vinksallaan, hampaat irvessä kuin huono vitsi.
Mitä tässä tapahtui? ääneni oli lähes kuiskaus.
Mitä…? Erkki nyökytteli kuin avaruudesta.
Tämä! Katso nyt! viittasin revittyyn pitsiin ja repsottavaan vetskariin. Mun häämekkoni on pilalla!
Eihän tuo nyt niin paha ole… ehkä se oli huonosti ommeltu?
Et voi olla tosissasi, Erkki! Joku on yrittänyt änkeä siihen! Oliko Irmeli tosiaan SOVITTAMASSA tätä?
No…
Siis miten voit? Tämä ei ole mikään Anttilan ale-hame! tartuin puhelimeen ja soitin Irmelille kaiutin päälle.
Sinä hajotit mun häämekkoni! Pitsi repesi, vetoketju hajosi, kangas venyi teidän takia olen menettänyt 2700 euroa!
Erkin leukaperät retkahtivat. Et kai tosissasi vaadi sitä meiltä?
Irmeli sen sijaan nauroi makeasti: Älä nyt tuollaisesta hupsuta. Kyllä mä vetoketjun vaihdan, tulee kuin uusi!
Ei tule, sain kuiskattua. Et sinä näitä muita jälkiä paikkailulla korjaa. Puku pitää vaihtaa!”
Irmeli nuuhki nenäänsä. Älä nyt tee tästä mitään showta!
Katsoin Erkkiä odottaen, että hän puolustaisi minua. Hän tuijotti villasukkaansa.
Sydämeni särkyi. En jaksanut enää kumpaakaan: en Erkkiä, enkä hänen äitiään. Kävelin makuuhuoneeseen ja annoin kyynelten tulla, mekko sylissä.
Kaksi päivää myöhemmin ovella oli Erkin sisko, Helmi, totinen kuin hautajaisissa.
Olin paikalla, kun äiti sovitti mekkoasi, hän sanoi. Yritin estää, mutta tiedät millainen hän on. Otin kuvia ne ovat sinun lippusi.”
Helmi vilautti minulle älypuhelintaan: Irmeli poseerasi mekossani, nauroi peilin edessä, kangas kiristi napakasti ja vetskarin hampaat pyöristyivät pelosta.
Äitini maksaa, Helmi sanoi. Nämä kuvat hoitavat asian.
Helmi kertoi, miten voisin käyttää kuvia saadakseni Irmelin vihdoin vastuuseen. Olin valmis.
Kuvien kanssa aseistautuneena otin yhteyden Irmeliin: “Maksat 2700 euroa muuten jaan kuvat koko suvulle ja Facebookiin.”
Et takuulla kehtaa, Irmeli sanoi kylmänä, kynsiään tutkien. Ajattele nyt, mitä perheestä ajateltaisiin.
Katsoin Irmeliä suoraan. Voit kokeilla.
Tärisevin käsin tein illalla julkaisun Facebookiin: laitoin Irmelistä kuvat ja hääpuvusta vierekkäin, kerroin koko tarinan.
Hääpuku on enemmän kuin kangasta. Se on unelmia ja luottamusta. Kaikki tämä yksissä riekaleissa, kirjoitin.
Aamulla Irmeli rynnisti sisään, kasvot Punaisen torin värisenä. Poista tuo! Kaikki ovat nähneet, jopa neulontapiiri!
Sinä päätit sovittaa pukuni ilman lupaa, tässä tulos.
Irmeli kääntyi Erkin puoleen. Sano sille, että poistaa!
Erkki näytti lähinnä siltä, että haluaisi haihtua.
Äiti… ehkä voisit vaihtaa mekon…
Vaihtaa? Ei ikinäkään!
Katsoin Erkkiä oikein kunnolla. Katsoin hänen kykenemättömyyttään puolustaa minua tai edes ottaa kantaa tilanteeseen.
Totta, Irmeli, sanoin hiljaa. Pukua ei tarvitse vaihtaa.
Pyöräytin kihlasormuksen pois sormestani ja laskin pöydälle. Koska häitä ei tule. Ansaitsen miehen, joka seisoo rinnallani ja anopin, joka osaa sanoa anteeksi.
Hiljaisuus oli kuulemani mukaan ennenkuulumatonta Keravan taajamassa. Irmeli jäi haukkomaan henkeään, Erkki änkytti jotain mutta johdatin heidät ulos.
Nyt voisi olla hyvä aika lähteä. Molempien.
Katsoin heidän katoamistaan ja tunsin oloni kevyemmäksi kuin kuukausiin.
Tämä tarina pohjautuu tositapahtumiin ja henkilöihin, mutta yksityiskohtia sekä nimiä on muunneltu yksityisyyden suojaamiseksi ja tunnelman vuoksi. Kaikki yhteneväisyydet oikeisiin henkilöihin ovat satunnaisia, eivätkä ne pohjaudu kirjailijan tai kustantajan aikomuksiin.
Mielipiteet ovat henkilöiden omia, eivätkä välttämättä edusta kirjoittajan tai kustantajan näkemyksiä.
