Juhani painoi nappia avaimenperästään, ja auto vilkutti valojaan. Mustan Volvon konepellillä makasi harmaa kissa, eikä se välittänyt pätkääkään hälyttimestä, omistajasta eikä mistään, mitä maanalaisessa parkkihallissa tapahtui seitsemän neljäkymmentä aamulla.
Kissa makasi aivan keskellä. Se oli ojentanut etutassunsa, laskenut päänsä niiden varaan ja sulkenut silmänsä. Aivan kuin alla ei olisi ollut vieraan auton pelti, vaan lämmin ikkunalauta omassa kodissa. Harmaa turkki mustalla kiiltävällä pinnalla näytti järjettömältä ja samalla niin varmalta, että Juhani unohti hetkeksi, miksi oli ylipäätään laskeutunut parkkihalliin.
Hän oli laskeutunut sinne neuvotteluja varten. Viidenkymmenen minuutin päästä kaupungin toisella laidalla alkoi tapaaminen toimittajan kanssa, josta riippui koko kvartaalin tulos. Salkku painoi kättä. Raskas, nahkainen, täynnä tulosteita, kaavioita, kahta kappaletta sopimusta, joissa jokaisella sivulla oli kirjanmerkki kohdassa, johon tarvittiin allekirjoitus. Jokainen noista viidestäkymmenestä minuutista oli aikataulutettu: parkkihalli, hissi, käytävä, kättely. Ja tässä oli raitakissa konepellillä, ja sen naama oli sellainen, kuin se olisi täällä pomo.
Juhani läimäytti kämmenellään reiteensä. Napsautti sormiaan. Hiljaa, mutta lujasti, hän sanoi “hus”. Ilmanvaihdon humina vei kaikki äänet betoniseiniin, eivätkä kissan korvat liikahtaneet. Se vain avasi toisen silmänsä, keltaisen, pyöreän, katsoi Juhanin suuntaan ja sulki sen uudelleen. Sellaisella ilmeellä, jolla ihmiset sulkevat oven mainosmyyjän edestä.
Konepellistä nousi heikkoa lämpöä: Juhani oli tullut kotiin myöhään edellisenä iltana, melkein keskiyöllä, eikä moottori ollut jäähtynyt yön aikana kokonaan. Kissa oli ilmeisesti löytänyt lämpimän paikan ja asettunut sinne. Logiikka oli ymmärrettävää. Mutta se logiikka ei helpottanut Juhanin oloa, koska minuutit kuluivat, ja kissa makasi. Eikä se vain maannut, vaan se teki sen sellaisella tyyneydellä, että teki mieli sekä nauraa että soittaa eläinten taltuttajalle.
Mikko, parkkihallin vartija, ilmestyi paikalle, kun Juhani oli jo näppäilemässä autonkuljettajan numeroa. Leveäharteinen, univormutakki vetoketjulla, lyhyt parta, joka kasvoi epätasaisesti ja näytti siksi piirretyltä. Hän tuli, katsoi konepeltiä, avasi takin ylimmän napin.
Hän sanoi, että tämä harmaa oli täällä joka aamu. Jo, no, yli viikon. Se tulee aikaisin, kun parkkihalli on vielä tyhjä, asettuu Volvon konepellille ja makaa. Mikko oli ajanut sen pois pari kertaa, kerran luudalla, toisen kerran ihan käsillä. Ei mitään vaikutusta. Kymmenen minuutin päästä kissa palasi ja asettui samalle paikalle. Aivan kuin joku olisi sille selittänyt, että tämä on juuri sen konepelti, ja kissa oli uskonut sen.
Juhani laski puhelimen. Juuri hänen autoonsa? Muita autoja parkkihallissa oli viisikymmentä. Mikko kohautti olkapäitään, pyöritteli avainnippua sormissaan ja vahvisti: vain teidän autoanne. Talousjohtajan Bemarin ohi se kävelee, lakiosaston hopeisen Toyotan ohi se kävelee, mutta Volvon päälle se asettuu kuin omassa kodissaan. Mikko jopa arveli, että kissa suunnistaa hajun perusteella, mutta se kuulosti yritykseltä selittää jotain, mikä ei selittynyt.
Tämä oli outoa, eikä Juhani pitänyt oudosta. Outo ei sopinut aikatauluun, ei taipunut kaavoihin, eikä sillä ollut pykälää sopimuksessa. Hän laski salkun betonilattialle, veti oikean käsineen pois, käveli konepellin luo.
Kissa oli lämmin. Turkki pehmeää, puhdasta, ilman takkuja, ilman sitä rasvaista kiiltoa, joka on pihakissoilla. Ei kulkukissa. Juhani siveli kämmenellään sen punertavaa selkää, ja kissa alkoi kehrätä. Ääni tuli jostain syvältä, matala, tasainen, kuin pieni moottori tyhjäkäynnillä. Kissa käänsi hieman päätään ja tökkäsi otsallaan hänen kämmentään. Ilman pelkoa, ilman mielistelyä. Niin tekevät ne, jotka ovat tottuneet käsiin.
Mikko huomautti, että eläin on kotikissa, ei todellakaan pihaeläin. Ja lisäsi: sillä on pantakin, ohut, nahkainen, turkin alta ei heti näy. Hän itse huomasi sen vasta kolmantena päivänä, kun kissa päästi hänet lähemmäs.
Juhani levitti sormillaan paksua turkkia kissan kaulasta. Ja totta: ohut nahkaremmi, ajan pehmentämä, ja siinä metallinen nimilaatta, kaksieuron kolikon kokoinen. Reunoilta kulunut, mutta kirjaimista sai selvää.
* * *
Hän nosti nimilaatan silmiensä eteen. Kirjaimet olivat pieniä, ympyrään kaiverrettuja. Osoite, talon numero, asunnon numero. Ilman puhelinnumeroa, ilman omistajan nimeä. Vain osoite.
Käsi pysähtyi.
Juhani luki uudelleen. Vielä kolmannen kerran. Kirjaimet eivät olleet muuttuneet. Laatan metalli oli kylmä sormenpäitä vasten, ja kissa lakkasi kehräämästä, aivan kuin sekin olisi odottanut jotain.
Kutojankatu neljätoista, asunto kuusi.
Hän tunsi sen asunnon. Kasvoi siinä. Vaihtoi eteisen tapetit kahdesti, vielä teini-ikäisenä. Parvekkeen oven kahvan kiersi rautalangalla, koska se putosi aina keväisin. Keittiön ikkunasta näki koulun ja poppelin, joka joka kesäkuu peitti pihan nukkapalloilla.
Siinä asunnossa asui hänen äitinsä, Aino Matilda. Jonka kanssa hän ei ollut puhunut kolmeen vuoteen. Kolme vuotta, kaksi kuukautta ja jonkun verran päiviä, mutta päiviä hän ei laskenut, koska jos laskee, niin tarkoittaa, että muistaa, ja jos muistaa, niin tarkoittaa, ettei ole yhdentekevää, ja hän oli vakuuttanut itselleen, että on yhdentekevää.
Suu kuivui. Juhani suoristautui, astui askeleen taaksepäin, vielä yhden. Kissa nosti päänsä ja katsoi häntä, eikä tuossa katseessa ollut mitään kissamaista. Vain kärsivällisyyttä. Kuin sellaisella, joka ei ole tullut sattumalta ja on valmis odottamaan niin kauan kuin tarvitaan. Ja tarvittiin, ilmeisesti, yli viikko.
Mikko kysyi, onko kaikki kunnossa, koska Juhanin kasvot olivat muuttuneet harmaiksi. Juhani kuuli oman äänensä ikään kuin ulkopuolelta, kuin vieraan. Hän sanoi:
– Ihan hyvä. Tiedän kenen kissa tämä on.
Sanat kuulostivat rauhallisilta, mutta sormet, jotka juuri olivat pidelleet nimilaattaa, tärisivät hienoisesti, ja hän työnsi käden taskuun.
Hän istui ratin taakse. Kissa makasi hänen sylissään, koska sille ei ollut muuta paikkaa. Juhani nosti sen konepelliltä varovasti, kahdella kädellä, kuin ottaisi jotain haurasta, eikä kissa vastustellut. Se vain painautui takkia vasten ja alkoi taas kehrätä.
Salkun Juhani heitti matkustajan istuimelle. Sopimuspaperit lipsahtivat auki jääneestä lukosta ja levisivät viuhkana nahkaistuimelle. Kaksi kappaletta sopimusta. Toimitusaikataulut. Katetuottolaskelma kolmella arkilla.
Vielä puoli tuntia sitten hän olisi kerännyt jokaisen paperin ja järjestänyt ne järjestykseen. Nyt hän ei edes katsonut niiden suuntaan.
Kissa asettui mukavasti, koukistettuaan tassunsa, ja sen ruumiinlämpö tuntui housujen kankaan läpi. Juhani istui niin minuutin, ehkä kaksi, kädet ratilla, käynnistämättä moottoria. Ohjaamossa tuoksui nahka ja hieman kissankarva, ja tämä uusi tuoksu muutti koko tilan, teki autosta ei työvälineen, vaan jotain muuta. Jotain elävää.
Kolme vuotta. He olivat riidelleet rahasta, niin kuin yleensä käy. Juhani oli ostanut äidilleen uuden asunnon lähiöstä, mutta tämä oli kieltäytynyt muuttamasta. Sanoi, ettei tarvitse hänen almujaan ja että Juhani on unohtanut, mistä on tullut. Juhani oli vastannut, että on tullut sieltä, mistä on halunnut lähteä koko ikänsä. Paiskannut oven kiinni.
Sitten ei soittanut viikkoon, sitten kuukauteen, sitten oli liian myöhäistä. Koska olisi pitänyt selittää hiljaisuus. Ja selittäminen ei ollut Juhanin vahvuus. Hän osasi allekirjoittaa sopimuksia, rakentaa toimitusketjuja, laskea kannattavuutta toisen desimaalin tarkkuudella. Hän osasi sanoa “hoidetaan” ja “sovitaan” niin, että ihmiset nousivat ja tekivät. Mutta soittaa äidille ja sanoa “anteeksi” ei onnistunut, koska se sana juuttui jonnekin kurkkuun eikä liikkunut sieltä mihinkään.
Hän otti puhelimen esiin. Avasi chat-keskustelun kumppanin kanssa. Kirjoitti: “Seppo, siirrän neuvottelut. Perhesyitä.” Sormi leijui lähetysnapin yllä. Sopimus, josta kvartaali riippuu. Tiimin bonukset. Maine. Kaikki tämä oli yhdellä vaakakupilla. Ja toisella vaakakupilla makasi harmaa kissa, joka painoi korkeintaan neljä kiloa.
Juhani painoi “lähetä” ja laski puhelimen näyttö alaspäin. Sekunnin päästä puhelin tärähti. Kumppanin vastaus. Juhani ei lukenut sitä. Ei siksi, etteikö se olisi ollut tärkeää, vaan siksi, että juuri nyt, tällä nimenomaisella hetkellä, nahkaratin ja sylissä makaavan harmaan kissan välissä, jokin muu oli tärkeää. Ja hän ei pitkään aikaan ollut osannut nimetä sitä.
Hän avasi salkun. Otti kaikki paperit ulos, pinosi ne viereensä. Salkusta tuli tyhjä ja sisältä lämmin. Juhani nosti kissan ja laski sen varovasti salkun pohjalle. Kissa pyöri hetken, asettui ja katsoi ylös. Kahdeksankymmenen euron salkusta pilkotti harmaa pää keltaisine silmineen, ja noiden silmien ilme oli sellainen, kuin kaikki menisi suunnitelmien mukaan.
Juhani käänsi virta-avainta.
Kutojankatu näytti melkein samalta kuin kolme vuotta sitten. Piha-aitaa oli maalattu eri värillä, oven päälle oli tullut uusi katoksen, ja ovikoodipuhelimen viereen oli ilmestynyt tulostettu ja laminoiduin listaus asunnoista. Juhani näppäili kuutosen, ja ovi naksahti auki ilman kysymyksiä. Ehkä äiti painoi nappia. Ehkä lukko oli vain rikki. Hän ei jäänyt selvittelemään.
Rappukäytävän tuoksu oli sama. Keitetty peruna. Hieman kostea rappauslaasti. Ja jotain kotoisaa, jolla ei ole nimeä, mutta joka iskee kylkiluihin, kun sen tunnistaa. Juhani ei ollut täällä kolmeen vuoteen, mutta muisti paljon. Muisti, mille askelmalle astua, että se ei narise. Muisti, että toisen kerroksen kaide heiluu. Muisti kaiken, miltä pää oli tahallaan kääntänyt kolmenkymmenenkuuden kuukauden ajan.
Nousi hitaasti. Salkku kissan kanssa oikeassa kädessä, vasen liukui kaidetta pitkin. Toisesta kerroksesta kuului musiikkia, hiljaista, radiomaista, häiriöistä. Joku paistoi sipulia, ja tuoksi leijui portaita pitkin, sekoittuen perunan hajuun.
Toisen ja kolmannen kerroksen välisellä tasanteella oli lastenvaunut, muovilla peitettyinä. Ennen siinä oli ollut hänen vaununsa, sitten hänen polkupyöränsä, sitten ei mitään, sitten hän muutti pois. Kaiteen maali oli paikoin lohkeillut, ja sen alta paljastui vanha kerros, vihreä, paksu, hienoisilla halkeamilla. Juhani muisti tämän vihreän. Lapsena hän oli kaivanut sitä kynnellään, ja äiti oli moittinut: “Taas kädet likaiset, taas kynnet mustat, mikä sinusta tulee.” Mutta hän oli kaivanut sitä, ei tylsyyttään. Hänestä oli mukavaa, että yhden kerroksen alla oli toinen, ja hän yritti päästä ensimmäiseen, siihen, joka oli levitetty, kun talo rakennettiin. Alkuun.
Neljäs kerros. Ovi oli päällystetty ruskealla keinonahalla, painunut kahvan kohdalta. Yläkulmaan oli naulattu pieni kranssi kuivatuista kukista, jota ei ennen ollut ollut. Juhani pysähtyi oven eteen. Salkussa oleva kissa liikahti ja naukaisi lyhyesti. Kuin se olisi sanonut: anna mennä, äläkä seisoskele.
Painoi ovikelloa. Ovikello oli sama, kaksisävelinen, toisella sävelellä vähän käheä.
Oven takana hiljaisuus. Sitten askeleita, pieniä, laahaavia. Ja tauko. Pitkä, tahmea, kuin ovella olisi seisottu ja päätetty.
Lukko naksahti.
Aino Matilda seisoi oviaukossa. Pieni, sataviisikymmentäkuusi senttiä, päällään herneenkokoisia pilkkuja oleva essu. Sama essu. Tai samanlainen, tilalle ostettu, koska vanha oli kulunut loppuun. Hän katsoi poikaansa alhaalta ylöspäin ja oli vaiti.
Juhani oli myös vaiti. Kaikki sanat, joita hän oli kerännyt autossa, järjestellyt rappukäytävässä, sovitellut jokaisella askelmalla, olivat kadonneet. Ei yhtäkään ollut jäljellä.
Hän siirsi katseensa alas. Salkkuun. Salkusta pisti esiin harmaa pää, ja kissa, nähdessään emäntänsä, naukaisi ja yritti päästä ulos, raapi tassuillaan nahkaa.
Aino Matilda kuiskasi:
– Musti.
Oli hetken hiljaa. Ja toisti hiljempaa:
– Musti, sinä kiusankappale.
Kohotti katseensa Juhaniin.
– Tulit kuitenkin.
Eikä ollut selvää, kenestä hän puhui. Kissasta, joka joka aamu lähti kotoa ja palasi lounasaikaan. Vai pojasta, joka lähti kolme vuotta sitten eikä palannut kertaakaan. Tai ehkä molemmista, koska molemmat saapuivat samalla salkulla, ja se olisi ollut huvittavaa, jos se ei olisi ollut niin osuvaa.
Asunnosta tulvi lämmintä ilmaa. Tuoksui perunalle. Jossain syvyydessä mutisi televisio, ja sieltä tulevat äänet olivat tuttuja, koska äiti katsoi aina samaa kanavaa. Juhani seisoi kynnyksellä salkun kanssa, josta kurkisti harmaa kissa.
Salkku, jossa vielä aamulla olivat olleet sopimukset, kaaviot, laskelmat. Kaikki, mitä hän oli pitänyt tärkeänä, jäi nahkaistuimelle autoon. Ja se, mikä oli todella tärkeää, painoi neljä kiloa ja kehräsi.
Aino Matilda astui sivuun. Ei sanonut “tule sisään”. Ei sanonut “vihdoinkin”. Vain astui syrjään.
Juhani ylitti kynnyksen. Rikkoomatta pois kenkiään, laskematta salkkua. Äiti katsoi hänen kenkiään, ja hetken ajan hänen kasvoillaan käväisi se ilme, jolla hän ennen sanoi: “Kengät ovensuuhun, kuinka monta kertaa pitää sanoa.” Mutta ei sanonut mitään. Vain heilautti vähän päätään, niin kuin heilautetaan, kun on luovuttu säännöistä, koska on asioita, jotka ovat sääntöjä tärkeämpiä.
Keittiöllä alkoi kiehua vedenkeitin. Tavallinen, pillillä, niin kuin lapsuudessa. Ja pilli muistutti ääntä, joka oli kolme vuotta kutsunut, ja nyt se oli vihdoin saanut vastauksen.
