Kleopatra ei nähnyt omassa käytöksessään mitään erityisen pahaa. No, kerran se vaan lähti koirana perässä, tempaisi hihnaa lujempaa kuin olisi pitänyt, ja omistaja kaatui. Mutta ei Klepa pahalla – vaistot vaan…
Elämä antoi Aleksille jatkuvasti otsaan: “Älä tunge, ei oo sun paikkas, väistä sivuun.”
Aleksi väisti. Olihan elämä oikeassa – parempi olla hiljaa, pysyy terveenä. Äitimuoto oli kyllä hänen kohdallaan vitsaillut ihan kunnolla: pieni, hintelä, heiveröinen.
Koulussa sitä kiusattiin heiverikkönä, ja välillä sai nyrkin silmään ihan varmuuden vuoksi. Ystäviä Aleksilla ei juuri ollut, ainoastaan yksi – Pekka.
“Ei se mitään, ehkä mä kasvan,” mietti Aleksi silloin, “ja kyllä se siitä loppuu. Aikuiset on järkeviä. Ne ei anna turhia haukkumanimiä eikä jakele selkään.”
Voi kun hän oli väärässä…
*****
Selkään saamisessa aikuiselämä oli kyllä parempi. Aikuisten maailmassa ei niitä ihan huitomalla jaella. Mutta haukkumanimien kanssa…
Miksi Aleksia ei kutsuttu. Niin rääpäleeksi, lutikaksi, pikkukalaksi ja hiireksi. Hän loukkaantui toki, mutta ongelma oli siinä, ettei osannut vastata. Pienen koon mukana tuli valtava ujous.
Se ujous oli Aleksille kiusaksi. Enemmän kuin se tavaton ulkonäkö. Uusia ihmissuhteita ei syntynyt. Joten hän keskusteli vain vanhan koulukaverinsa Pekan ja äitinsä kanssa, niin kauan kuin äiti eli.
Vuodet kuluivat, Aleksi työskenteli varastonhoitajana kaupassa eikä edes haaveillut parisuhteesta, vaikka työporukka oli yhdeksänkymmentä prosenttia naisia.
Mutta naiset katsoivat Aleksia kuin “pataljoonan poikaa”. Huolehtivat, suojelivat, tarjosivat kotiruokaa. Mikäpä siinä – hänhän oli “parka, pieni”.
Ja nelikymppisenä Aleksista tuli täysorpo. Niinpä empaattiset naiset säälivät häntä…
Näin jatkui siihen päivään asti, kun hän tapasi Maijan. Maija oli Nainen isolla N:llä. Häntä ei voinut olla huomaamatta!
Hänessä yhdistyivät pitkä kasvu, huomattavat muodot ja kova ääni. Hän oli upea!
Aleksi rakastui vastoinkäymisistä huolimatta. Hän pelkäsi edes lähestyä. Mitä hän oli Maijalle? Kirppu, kalpea koi, molekyyli! Mutta elämällä on omalaatuinen huumorintaju. Ja sitä ohjaten se päätti yhdistää pienen ujon heiverikön ja suuren äänekkään Maijan.
Tapa, jota elämä käytti, oli melko kliseinen, mutta varma. Kuinka moni onkaan rakastanut pelastajaansa? Paljon! Niinpä Maija sai kerran pelastaa Aleksin.
Näin se kävi. Aleksi seisoi jonossa kassalle. Kassan takana istui upea Maija. Aleksi kalpeni, punastui, hermoili, siirteli kefirpussia kädestä toiseen.
Sitten takaapäin ilmestyi kaksi nuorta nulikkaa, joilla oli pari pulloa väkijuomaa, ja työnsivät olkapäällä hentoa Aleksia:
“Oot meidän jälkeen, setä. Meillä on kiire,” tokaisi toinen.
Joka toinen päivä Aleksi olisi päästänyt heidät sanomatta sanaakaan, mutta ei tänään. Hänhän oli Maijan katseen alla!
“Kylläpä, miehet, jonoon. Minunkin lounastauko on rajallinen,” hän piipitti.
“Älä jauha! Sanottiin, että oot meidän jälkeen, eli oot!” Toinen asetti jo pullonsa hihnalle.
Toinen kääntyi ja työnsi kevyesti Aleksin rintaan: “Pidä etäisyys, setä!”
Aleksi punoitti, avasi suunsa, mutta Maija ehti ensin:
“Vuoron perään!” jyrisi Maija kassan takaa.
“Ja muuten, nuoret herrat, saisinko nähdä henkilöllisyystodistuksenne! Saatan olla muuten myymättä teille alkoholia!”
Aleksin kiusaajat alkoivat hermostua:
“Älkääs nyt, meillä on kotona seitsemän nälkäistä suuta, ja te vaaditte papereita!” yritti toinen vitsailla.
“Kuulkaahan, ‘nuoret isät’, älkää viitsikö. Joko todistatte olevanne täysi-ikäisiä tai sitten suhhatte kotiin mamman ja papan luokse,” komensi Maija.
Maijan takana oli jo virkistynyt pitkästynyt vartija Petteri. Joten “nuoret isät” mutisten päättivät perääntyä.
“Mitä nulikoita!” sanoi Maija vihaisesti.
Sitten hän katsoi Aleksia ja lisäsi lempeästi:
“Tule, Aleksi, mä skannaan sulle. Muuten et kerkeä syömään. Ja sun pitää syödä, oot niin laiha. Jopa pikkurikolliset kiusaa sua.”
“Kiitos…” mutisi Aleksi.
Hän halusi uponneen lattiaan.
“Nyt mulla ei ole edes pientä toivoa, että Maija katsoisi mua. Piti mennä nolostumaan tuolla tavalla. Pelästyin poikia! Vaikka mistä mä tiesin, että ne on poikia, isoja kun ovat!” murehti Aleksi.
Mutta kävi päinvastoin.
Siitä päivästä lähtien Maija suhtautui häneen eri tavalla. Hymyili, flirttaili, alkoi tuoda hänelle eväitä kotoa. Muut kaupan naiset perääntyivät. Aleksi ei tiennyt, mitä Maija oli tehnyt. Vain kerran hän kuuli naisten supisemista:
“Meidän hiirenpoikanen on nyt Maijan saalis.”
“Ei se mitään, saa olla. Ehkä se nai hänet, ja sitten katsoo, kunhan saa kunnolla lihotettua.”
Aleksia saalistittelu ei haitannut:
“Eli olen hänelle tärkeä! Hän arvostaa mua. Ja siitä on lyhyt matka rakkauteen. Toistaiseksi mun rakkaus riittää. Kahdelle se riittää.”
Tämä ajatus rohkaisi Aleksia toimintaan. Ja ujoutensa kuristaen hän kutsui Maijan treffeille.
Maija suostui. Asia johti toiseen, tapaamiset lisääntyivät – syntyi romanssi, ja sitten mentiin naimisiin…
Mutta avioelämä tuotti Aleksille pettymyksen. Maija otti heti perheenpään roolin. Ei siinä mitään, mutta Maijalla oli kummallinen käsitys perheenpääksi.
Hänen mielestään perheenpään piti paitsi päättää ja valvoa kaikkea, myös olla oikeutettu kasvattamaan ja rankaisemaan.
Voi, kuinka monta kertaa Aleksi sai kuulla Maijalta pienestäkin virheestä. Joko kattolamppu oli väärässä paikassa, lattiat huonosti pyyhitty, tai astiat pesemättä…
Aleksi kärsi. Hän rakasti pelastajaansa Maijaa kaikesta huolimatta. Ja hän toivoi, että häntäkin rakastettaisiin. Hän toivoi, että kaikki voisi olla toisin. He tottuisivat toisiinsa ja eläisivät sovussa.
Harhat, kuten rakkauden rippeet, iski pois Aleksista yksi ainoa korvapuusti.
“Tuholainen, heiverikkö, rääpäle!” haukkui Maija sinä iltana. “Etkö osaa tehdä mitään kunnolla? Oot hiljaa? Tyhmä! Kerro, mistä löydän toisen samanlaisen kupin?”
Tämä oli mummon vanha, rakas. Sun kädet on vinksallaan, et osaa pestä astioita! Voi, mä en kestä sua enää…”
Aleksi ei ehtinyt vastata. Kun Maijalta loppuivat sanat, hän siirtyi tekoihin! Hänen kätensä oli painava.
Mutta kun Aleksin pää selvisi, hän tajusi: “Aika erota! Sai kyllä tarpeeksi tällaisia jo lapsena!”
Riidoin ja kinastellen he erosivat. Aleksi pettyi ihmisiin jälleen kerran ja vannoi, ettei koskaan enää rakastuisi…
Kleopatrakin sai elämältä. Aivan ansaitsemattomasti. Hän oli ihana – musta, pitkä, suuri. Peräti kaksitoista kiloa onnea!
Mutta jostain syystä kukaan ei tarvinnut noin paljon onnea. Niinpä Klepa kiersi kädestä käteen…
Ensimmäinen omistaja ei pitänyt hänen ulkonäöstään:
“Tämä on joku ylisuuri mäyräkoira, tai ehkä jättimäyräkoira! Lyhyesti, ei kelpaa. En ikinä halunnut sekarotuista.”
Joten hän luovutti Klepan nopeasti ystävälleen.
“Onko tämä joku rotu? Ylikokoinen mäyräkoira?” vitsaili toinen. “Iso! Äiti varmaan risteytyi bassetin kanssa. Ja kuinka haukkuva! Oivallinen, vartioi mökkiä.”
Mutta Klepa ei onnistunut vartioimaan. Hänellä oli matala, uhkaava ääni. Mutta hän haukkui silloin, kun halusi, eikä kun näki vihollisia.
“Tyhmä koira,” moitittiin. “Haukut turhaan! Syöt paljon, et osaa vartioida. Mutta talloit kukat ja kaivoit nurmikon. Pitää etsiä sinulle uusi omistaja.”
Vaivoin, mutta uusi omistaja löytyi. Paremmin sanottuna: omistajatar. Iäkäs, kaikin puolin mukava, mutta hyvin hidas. Klepa lupasi itselleen olla hyvä koira. Mutta taas ei onnistunut…
Kleopatra ei tosin nähnyt omassa käytöksessään mitään pahaa. No, kerran se vaan lähti koirana perässä, tempaisi hihnaa lujempaa kuin olisi pitänyt, ja omistaja kaatui.
Mutta ei Klepa pahalla – vaistot vaan. Ja omistaja selvisi säikähdyksellä, onneksi. Eikö se ole syy erota? Mutta ihmiset ovat outoja.
“En pärjää sen kanssa!” valitti kaatunut omistaja jollekulle puhelimessa. “Henki on mulle tärkeä. Hommaa sille uusi koti. Muuten päästän sen ulos.”
Ja joku sitten ilmeisesti ponnisteli. Klepa sai perheen. Oikean perheen, johon kuului mies, nainen ja lapsi.
“Kleopatra, älä kiusaa Anttia!” sanoi miesomistaja. “Muuten saat selkääsi.”
Klepa ei aikonut kiusata pientä ihmistä. Mutta lapsella oli omat suunnitelmat:
“Oot hevonen,” sanoi nelivuotias Antti ja yritti kiivetä Klepan selkään.
Klepa väisti ja murisi. Hän oli iso, mutta hevoseksi liian pieni.
Antti suuttui ja itki. Nainenomistaja suuttui ja haukkui. Miesomistaja tarttui vyöhön. Klepa piiloutui. Silloin miesomistaja punastui, huusi ja uhkasi viedä Klepan tarhaan…
Ei tiedetä, miten olisi käynyt, mutta eräänä päivänä miesomistajan luo tuli ystävä. Klepa kurkisti sängyn alta katsomaan, kuka siellä oli.
Omistajan ystävä oli pieni, hintelä mies nimeltä Aleksis.
“Rääpäle”, ajatteli Klepa. “Mun omistaja on paljon isompi. Tämä mies on varmaan samaa laatua kuin minä: ei kelpaa.”
“Hei, en oo nähny sua sataan vuoteen, Pekka”, Aleksis halasi Klepan omistajaa. “Sulla on taas uusi tulokas. Otitko koiran? Mä viimein erosin.”
“Onneksi olkoon, oliko jo aikakin! Mä haluaisin eroon tästä koirasta. Kadun jo sata kertaa, että otin,” huokaisi Paavali. “Kouluttamaton, ilkeä, murisee Antille, ja kun haukut, piiloutuu sängyn alle. Ajattelen antaa sen pois.”
“Ei kai nyt sentään?” Aleksis katsoi Klepaa myötätuntoisesti. “Kouluttamaton, sanot. Mutta oletko kouluttanut sitä? Haukku ja rankaisu eivät ole koulutusta.”
Se tarvitsisi koirakouluttajan. Mä en ole koiraihminen… Mutta mua yritettiin myös haukuilla ja selkään lyömällä kouluttaa – eipä onnistunut.
“Mikä koirakouluttaja, Aleksi? Mulla ei ole aikaa perheelle, raadan kuin hevonen! Vaimollakaan ei ole aikaa…”
Kun kerran oot noin viisas, mikset ottaisi Kleopatraa itsellesi?” keksi Paavali. “Oot nyt yksin ja vapaa. Kouluta niin paljon kuin sielu sietää. Mitä? Hyvä idea. Kaikille sopii: meille, Klepalle, ja sinulle!”
“Mä ottaisin, mutta kelpaako se. Se on tottunut teihin,” Aleksis katsoi Klepaa kysyvästi.
“Tämä mies on kyllä hyvä”, ajatteli Klepa. “Puhuu järkeä, ei ole lapsia, ja on itse erilainen. Hän ymmärtää minua! Pitää näyttää, että olen mukana!”
Ja hän heilautti häntäänsä pari kertaa.
“Katso, se ei ole vastaan!” iloitsi Paavali. “Toivotaan, että pärjäät sen kanssa. Siellä jossain koirapuistossa voit tavata kohtalosi.”
“Tätä en halua. Olen saanut tarpeeksi,” kieltäytyi Aleksis.
Illalla he lähtivät kaksin kotiin…
Klepan kanssa pärjääminen oli paljon helpompaa kuin entisen vaimon kanssa. Se ei ollut ilkeä, huutanut turhasta, eikä lyönyt.
Jos se ei ymmärtänyt heti, se oppi toisella kerralla. Lisäksi se rakasti Aleksista! Hän oli kaikki: ystävä, omistaja, koko maailma.
He kävivät yhdessä koirakoulussa, lenkkeilivät, leikkivät, keskustelivat. Ja Aleksis oli onnellinen, että kohtalo oli sinä iltana saanut hänet tapaamaan vanhan koulukaverin.
“Koirat ovat varmasti parempia kuin ihmiset,” ajatteli Aleksis. “Klepa on todiste. Älykäs, kaunis, tottelevainen. No, ei ehkä vielä täysin tottelevainen, mutta se on korjattavissa.”
Näin hän ajatteli vain hetken. Osoittautui, että ihmistenkin joukossa on upeita yksilöitä: ystävällisiä, herkkiä, avuliaita.
Aleksis ei vain tiennyt, missä niitä asuu. Nyt hän huomasi – koirapuistot ovat täynnä niitä. Moniin hän tutustui Klepan ansiosta. Joidenkin kanssa ystävystyi.
Ja hei, ei sitä koskaan tiedä: ehkä vielä tulee päivä, jolloin hän rakastuu johonkin pystykorvan tai tanskandoggin omistajaan. Ei nyt heti, mutta Aleksis ei sulje sitä pois.
