Uudenvuodenaatto. 31. joulukuuta. Vapaapäivä. Keskellä päivää. Ikkunan takana oli kunnon talvi ja kaikki oli lumen peitossa. Ilmassa lensi suuria lumihiutaleita, jotka iskeytyivät ikkunalaseihin, oikea pakkanen luonnossa, ja minä tunsin selvästi pakkasta sydämessä. Tiedättekö, millaista on uudenvuodenaatto tällaisena kauniina valkoisena päivänä? No, juuri sitä se tänään oli. Olin eronnut naisestani, eikä minulla ollut ketään, kenen kanssa juhlia.
Sukulaisten luo ei tehnyt mieli. Ei tehnyt mieli kuulla heidän kysymyksiään elämästäni, omia vastauksiani ja sitten katsella heidän myötätuntoisia kasvojaan. Ulkona ja sydämessä oli pakkanen. Siinä se.
Muistin tätini. Sydämeltään kultaisin ihminen, taivas hänen sieluaan varjelkoon. Viimeiseen hengenvetoonsa asti hän auttoi kaikkia, joita pystyi, ja sanoi minulle: “Uudenvuodenaattona pitää kerätä kaikki, mitä voit. Hyvää ruokaa, peittoja ja mennä ulos. Pitää ruokkia jokainen kissa ja jokainen koira, jonka kohtaat, ja antaa niille lämmin peitto alle.” Niin hän teki.
Mutta minä olen laiskuri. Vain pari kertaa hölkkäsin meidän puistoon ja ripottelin eri paikkoihin kuivamuonaa.
Ilmeisesti oli minun vuoroni, ajattelin. Oli aika muistaa kultasydämisen tätini opetukset ja kunnioittaa hänen muistoaan. Pakkasin kaksi isoa kassia. Toisessa oli keitettyä kanaa ja kasa kuivamuonaa, toisessa pyyhkeitä ja pari vanhaa villapeittoa.
Puen lämpimän takin huppuineen ja astun ulos. Tuuli löi kasvoille lumipisaroita. Väristen lähdin kävelemään. Etsin pitkään, tuloksetta. Joko kissat olivat piiloutuneet pakkaseen, tai en vain osannut löytää niitä. Lopulta uuvuksissa ja tietämättä mitä tehdä tai minne viedä tavarat, päädyin pienelle puistikolle.
Ja kas, mikä ihme. Kaikkialla tuiversi ja puhalsi kylmä viima, mutta täällä taivaalla pilvet rakoilivat ja yksi ainoa auringonsäde osui maahan ja viipyi siinä, ja tuossa säteessä oli penkki puiston keskellä ja ihminen siinä istumassa.
Menin lähemmäs ja istuin viereen. Teki kovasti mieli levähtää, ja oli mukava istua siinä lempeässä valokeilassa.
Hän oli kummallinen iäkäs mies, päässään neulottu pipo, käsissään tulppaanikimppu, ja hän tuijotti jonnekin eteenpäin.
“Täällä on mukavaa”, sanoin tyhjyyteen. “Miellyttävää ja lämmintä”, hän vastasi.
“Mitä et mene viettämään uuttavuotta?” kysyin. “Menen kohta”, harmaahapsi vastasi. “Minulla on paljon tekemistä, poltan tämän loppuun ja sitten hoidan yhden asian pois.” Ja hän katsoi minua. “Entä sinä, mikset mene?” hän hymyili. “Ei ole kenenkään kanssa juhlia”, mumin minä. “Ja tätini sanoi…”, ja näytin kassejani.
“Tätisi sanoi, että uudenvuodenaattona pitää kerätä kaikki, mitä voi. Hyvää ruokaa, peittoja ja mennä ulos jakamaan ne kodittomille kissoille ja koirille”, harmaapää jatkoi ja katsoi minua suoraan silmiin.
Leuka loksahti ja tupakka putosi maahan. “Mistä te tiedätte?” ihmettelin. Harmaapään silmissä välähti tähdet. “Mene”, hän sanoi. “Sinun täytyy kiirehtiä, koska sinua odotetaan. Muistele tätiäsi useammin. Hän oli kultasydäminen ihminen.” Ja hän nousi, jätti tulppaanikimpun penkille, lähti kävelemään eteenpäin, astui auringonsäteen ulkopuolelle ja katosi tien yli menevän bussin taakse. Kuin haihtuisi ilmaan.
Nousin penkiltä ja huomasin yhtäkkiä neljä kissaa, jotka katselivat kassejani himokkaasti. Kanan tuoksu oli ilmeisesti kantautunut niille.
Aluksi kaksi takkuista kaunotarta pörröisine häntineen lähestyi.
Sitten pensaista, hassusti kinoksissa pomppien, ilmestyi vielä kaksi.
“Teitä minä tarvitsenkin”, sanoin heille ja kaivoin esiin kaikki herkut ja peitot, järjestäen ne pienen katoksen alle, joka suojasi kissoja runsaalta lumelta.
Kevyellä sydämellä lähdin kotiin, tyhjät kassit roskikseen. Harmittelin vain, etten kysynyt siltä harmaalta ukolta, jolla oli tähdet silmissä, mitä hän tarkoitti sillä, että minua odotetaan. Ja tädistäkin olisi pitänyt kysyä. Näin se aina menee. Unohdan kaiken tärkeimmän ja sekotan kaiken. Koko ikäni samaa, moittelin itseäni.
Huomaamatta jalat olivat vieneet minut kotiin, ja kun käännyin rappukäytävään, katseeni osui alaviistoon.
Siellä, pensaassa kinoksessa istui pieni, harmaa kissanpentu ja itki, toinen etutassu kippuralla.
Kyykistyin sen eteen ja kysyin: “Mitä on tapahtunut, pikkukaveri?”
Kissanpentu nyyhkäisi ja ojentettiin minulle pientä, märkää ja jääkylmää tassua. Kaivoin molemmat kädet taskuista ja otin sen käsiini. Ja yhtäkkiä. Aivan yllättäen suustani pääsi:
“On isällä hyvin parantavat kädet. Kohta sulle tulee parempi olo, auringonpaiste.”
Otin varovasti pienen tärisevän otuksen kämmenieni sisään, painoin sen rintaani vasten ja astuin rappukäytävään.
Nyt minulla oli joku, josta huolehtia ja kenen kanssa viettää uuttavuotta.
Eipä se harmaa ukko tähdet silmissä valehdellutkaan. Minua odotettiin. Oikein odotettiin. Ja sehän on se tärkein asia. Kun sinua odotetaan.
Mikko NieminenKissanpentu nuoli kättäni, ja tiesin, että tästä tulee paras uudenvuodenaatto sitten tätin ajoilta.
