Kylässä jokainen tunsi Zachariaan. Ei siksi, että hän olisi ollut koko kansan sielu tai antelias hyväntekijä – yksinkertaisesti hänen mahtava maatilansa oli näkyvällä paikalla, heti kylään tultaessa, ja ilman häntä täällä harva asia ratkesi. Zacharias oli tanakka, jäntevä mies, jonka silmät olivat alituiseen punaiset ja verestävät, ja viime aikoina ne katsoivat yhä useammin alta kulmien.
Hänen vaimonsa Liisa oli niitä naisia, jotka ilmestyvät taloon kuin auringonsäde. Kahdenkymmenenkuuden ikäisenä hän vaikutti yhä tytöltä: vaaleat hiukset palmikolla, ääni hiljainen, hymy arka. Hän oli paljon nuorempi kuin Zacharias, ja koko kylä oli aikoinaan puhunut vain siitä:
— Miksi niin nuori meni vanhan luo?
Ja syy oli yksinkertainen: Liisan äiti, yksinäinen nainen mitättömällä eläkkeellä, huokasi helpotuksesta kun Zacharias lähetti kosijat.
— Tytär, sinä et tule kokemaan puutetta missään. Hänellä on tila, työntekijät, kunnon katto pään päällä, ruokaa, hyvinvointia. Ei meidän tarvitse ikuisesti hökkelissä väristä.
Eikä Liisa väittänyt vastaan. Hän ei ollut koskaan tottunut väittelemään. Meni naimisiin ja aluksi elämä todella sujui. Zacharias kohteli häntä tyydyttävästi, jopa hellästi toisinaan. Talo oli täynnä kaikkea. Työntekijät, seitsemän naimatonta miestä ja perheellisiä naapurikylistä, asuivat samassa pitkässä hirsitalossa tilan alueella. Zacharias maksoi heille säännöllisesti, ei viivästellyt, ruokki yhteisestä padasta. Miehet olivat tyytyväisiä: tekivät työtä nurisematta, pomo oli kuin yksi heistä, maa oli omaa. Tai oikeastaan ei omaa, mutta se oli yksityiskohta.
Näistä yksityiskohdista tiesivät vain harvat. Maa tilan alla, Zacharias ei ollut koskaan virallisesti lunastanut omakseen. Hän oli hoitanut kaiken tuttavien kautta, kunnan hallintoon, paperi oikean henkilön allekirjoituksella ja suullinen sopimus kunnanisän kanssa.
Virallisesti maa oli maatalouskäytössä, kuului jollekin tuntemattomalle, mutta käytännössä Zacharias hallitsi sitä kuin herra. Verot maksoi satunnaisesti, osan kuitasi käteisellä tutuille virkamiehille, osan yksinkertaisesti jätti huomiotta.
— Eivät ne tule, jos eivät tarvitse? — hänellä oli tapana sanoa taputtaen taskuaan.
Mutta jokin oli särkynyt hänessä viimeisen puolen vuoden aikana. Ensin hiljaa, huomaamatta hän alkoi tarttua pulloon: ensin illalla, sitten lounaalla, ja lopulta jo aamusta hän löysi syyn ottaa ryyppy. Asiat menivät ajan mittaan päin mäntyä: määräajat lipsuivat, karjalle ostettiin huonoa rehua, toimittajien kanssa riitaannuttiin. Työntekijät vaikenivat aluksi, sitten alkoivat nurista.
— Zacharias Pietarinpoika, milloin palkka tulee, et ole maksanut kahteen kuukauteen, — uskalsi kysyä iäkäs Iisakki, joka oli työskennellyt hänellä viisi vuotta.
— Sinä, — karjaisi Zacharias kaataen itselleen uuden ryypyn. — Ole omatuntoa! Minä annan sinulle katon pään päälle, ruokaa, ja sinä… Odota!
Ensimmäisen kuukauden työntekijät kestivät. Toisenkin, mutta alkoivat puhua, että pitäisi lähteä. Mutta minne menisit, kun työ täällä, tilan alueella, ja palkka oli velkaa jo kahdelta kuukaudelta. Ja talvi olisi kuukauden päästä, ympäröivät kylät syrjäisiä, työtä ei missään.
Liisa näki kaiken. Kuuli, miten öisin tyytymättömät työntekijät huusivat kuorossa parakistaan koko tilan täydeltä. Näki, miten mies palasi heidän luotaan vihaisena, vääristynein kasvoin, ja meni ensin kaappiin pullon perään. Hän yritti puolustaa. Hiljaa, naisellisesti:
— Zacharias, antaisitko ihmisille rahat? Hehän tekevät työtä…
— Turpa kiinni, — ärjyi tämä. — Kuka sinä olet neuvomaan minua, kiittämätön! Minä nostin sinut kurjuudesta, vaatetan ja jalkinetan, ja sinä?!
Liisa jähmettyi kuin jänis kyykäärmeen edessä. Ja sitten, kun tämä nukahti, pyyhki kyyneleensä ja meni navetalle tarkistamaan, oliko karja ruokittu. Koska työntekijät, loukkaantuneet ja vihaiset, alkoivat tehdä huteria hommia. Lampaat olivat aliruokittuja, lehmät lypsämättä.
— Miksi sinä häntä puolustat? — kysyi eräänä päivänä Iisakki, kun tämä lypsi hiljaa hänen puolestaan kaksi lehmää. — Lähtisit pois, tyttö. Ennen kuin on liian myöhäistä.
— Mihin minä menisin, hän on mieheni, — kuiskasi Liisa. — Äiti ei ota takaisin, hävettää. Ja hän… hän ei aina ole tällainen… Ennen hän oli toinen.
— Ennen, — virnisti Iisakki. — Ennen ruoho oli vihreämpää. Mutta nyt hän, pyh, on menetetty mies. Ja vetää meidät mukanaan.
Sinä iltana Zacharias juopui erityisen rankasti. Meni portaille, huojuen, huusi olevansa kuningas ja jumala täällä. Sitten meni työntekijöiden parakille ”sotkuja selvittämään”. Liisa istui keittiössä, puristi kuppia kylmää teetä rintaansa vasten ja kuunteli, miten hänen miehensä murtautui toisen oveen, miten kiroili, miten joku, joko Iisakki tai nuori Matias, huusi takaisin.
Ikkunan takana tihkui myöhäinen syyssade. Tilalla sammuivat valot. Ja jossain kunnassa, jonkun lämpimässä työhuoneessa, makasi pöydällä kansio maksamattomista veroista ja lunastamattomasta maasta, ja joku mietteliäänä piirteli sormellaan Zachariaan nimeä.
Mutta Zacharias ei tiennyt tästä. Hän oli liian kiireinen. Liian kiireinen tuhoamaan elämäänsä tiili tiileltä, ryypyn ryypyltä, riidan riidalta. Ja Liisa istui pimeässä ja ajatteli, miten vaikea on olla hyvä, kun se, jota yrität pelastaa, ei edes halua tulla pelastetuksi.
Sinä yönä tuuli ulvoi metsämökin ohuiden seinien takana. Liisa ei saanut unta, katsoi ikkunasta, josta kajasti samea kuunvalo. Hän meni ulos, seisoi portilla, heittäen takin päälleen. Ja yhtäkkiä joku takana peitti suun kädellään, tarttui häntä kainaloon, veti hänet jonnekin. Hän pelästyi.
Kun hän palasi tajuihinsa, kädet vapisivat hienoisesti, mutta eivät kylmästä, vaan pelosta, joka hitaasti väistyi yllätyksen tieltä. Hän näki Juhanin, heidän työntekijänsä, terveen ja komean miehen. Juhani ei tehnyt hänelle pahaa.
Hän kantoi hänet johonkin pieneen mökkiin, karkeasti mutta melkein varovasti, niin kuin hauras esine kannetaan, peläten pudottavansa. Lukitsi oven, ja Liisa kuuli, miten tämä pitkään touhusi ulkona, korjasi jotain, tarkisti. Ja sitten hiljaisuus. Lopetti hengittämisenkin varmaan, seisoi oven takana, kuunteli, itkikö tämä.
Liisa ei itkenyt. Hän yhtäkkiä ymmärsi, että tässä vankeudessa, tässä metsämökissä maalattialla ja kamiinalla, hengitti jotenkin kevyemmin kuin omassa talossaan. Aamulla Juhani toi leipää, silavaa, kupin maitoa. Asetti karkeasti tehdylle pöydälle, avasi mytyn äänettä. Ja oli jo lähdössä, kun Liisa kysyi hiljaa:
— Miksi sinä noin teit, Juhani?
Hän pysähtyi oven suuhun. Leveäharteinen, tanakka, kädet vanhoissa arvissa köysistä ja oljesta. Katse alta kulmien, ei vihainen, pikemminkin vainottu.
— Sinun miehesi ei maksa meille rahoja, — sanoi hän tummasti. — Kaksi kuukautta. Minun äitini on naapurin kylässä yksin, eläkkeensä on mitätön. Lupasin auttaa.
— Ja siksi varastit minut? — Liisa kysyi hiljaa.
Hän ei koskaan korottanut ääntään. Nyt hän katsoi Juhania niin kuin ei syyttäisi, vaan yrittäisi ymmärtää. Juhani oli vaiti, sitten kääntyi äkkiä ja huusi:
— Haluaisitko sinä jatkaa hänen kanssaan? Hän ei näe sinua päivisin, haukkuu, solvaa. Juoppo. Huutoa, kirosanoja, käsirysyä… Minä kuulin, miten hän viime lauantaina keittiössä karjui. Minä kävin tupakalla, kuulin kaiken.
Hän kalpeni. Laski katseensa.
— Ei se sinun asiasi ole, Juhani.
— On, — hän sanoi yhtäkkiä lujasti ja astui lähemmäs, pysähtyi kahden askeleen päähän. — Koska minä… en voi katsella tätä. Miten sinä kyyristyt, kun hän menee ohitse. Miten olet vaiti. Ja hän… Anteeksi, emäntä, mutta hän on sika.
Liisa nosti silmänsä. Ensimmäistä kertaa pitkään aikaan katsoi toista ei vapisten, ei totunnaisella syyllisyydellä, vaan elävällä, aidolla mielenkiinnolla. Juhani oli komea: levä poskiluu, suora nenä, raskas leuka kuopalla. Ja hänen sanoissaan oli niin paljon yksinkertaisuutta, niin outoa lämpöä, että rinnassa alkoi pistellä.
— Sinä… säälitkö minua?
— En minä sääli, — hän rypisti otsaansa. — Minä…
Ei saanut sanotuksi. Syöksyi ulos, paiskaten oven kiinni. Ja lukko taas naksahti. Näin kului kolme päivää. Juhani toi ruokaa, toi puhtaan liinan pyyheliinaksi, korjasi padan pellin, naulasi seinät umpeen, ettei vetäisi. He tuskin puhuivat, pelkäsivät sanoja. Mutta eräänä iltana, kun hän lämmitti vettä padalla, jotta Liisa voisi pestä kasvonsa, tämä yhtäkkiä sanoi:
— Tiedätkö, elämä Zachariaan kanssa ei ollut sokerista. Äiti iloitsi, etten tulisi kokemaan puutetta. En minä missään puutetta kokenutkaan. Paitsi yhdessä.
— Missä? — kysyi Juhani.
— Että joku katsoo minua ihmisenä. Ei huonekaluna. Ei tilan lisäkkeenä. Vaan elävänä.
Juhani pysähtyi pata käsissään. Sitten laski sen pöydälle, huokasi raskaasti ja istui vastapäätä, penkille. Laski eteensä karkeat kätensä, sormet halkeilevat, kynnet lohjenneet.
— Minä katson, — hän sanoi hiljaa. — Olen katsonut pitkään. Siitä päivästä lähtien, kun sinä säälit lypsämätöntä lehmää ja menit yöllä itse navettaan. Ja minä seurasin sinua sinne, luulin tarkistavasi varasta. Mutta sinä vain… säälit. Seisoit lehmän vieressä, silitit sitä ja kuiskailit jotain hellää. Ja kukaan ei nähnyt sinua. Olit yksin. Ja kyynel valui poskellesi. Silloin minä ymmärsin, että… — sanat loppuivat. Hän nielaisi raskaasti.
Liisa ojensi kätensä ja kosketti hänen sormiaan. Juhani hätkähti, mutta ei perääntynyt.
— Juhani, entä jos hän maksaa? Mitä sitten? Päästätkö minut takaisin hänen luokseen?
— En tiedä, — kuiskasi hän. — Luulin, että maksaa ja se on ohi, olet vapaa. Mutta nyt… en halua.
Hän hymyili ensimmäistä kertaa näinä vuosina, ei sitä kohteliasta hymyä, jota hän oli hymyillyt pöydässä anoppinsa luona tai kyläjuhlassa. Vaan toisenlaista, väsynyttä, mutta aitoa.
— Minä, Juhani, en halua takaisin hänen luokseen. En mistään hinnasta. En minkään… lupauksen, — ja Juhani puristi varovasti hänen kättään.
Kolmantena päivänä Zacharias löysi kirjeen. Juhani oli työntänyt sen heidän talonsa oven alle yöllä. Lyhyt, ilman allekirjoitusta: “Maksa työntekijöille kaksi kuukautta ja saat vaimosi takaisin elävänä ja vahingoittumattomana. Muuten saa nähdä.”
Zacharias, vapisten krapulassa, juoksi pitkin tilaa. Huusi työntekijöille, syytti kaikkia: Iisakkia, Matiasta, jopa muukalaista Veikka. Juhani seisoi sivussa, kaivoi saappaankärjellä maata, ja hänen kasvonsa olivat kuin kiveä. Vain silmät olivat varuillaan, kuin suden, joka aistii ansan.
— Missä hän on? — Zacharias tökki sormella häntä. — Puhu, Juhani!
— Mistä minä tietäisin? — välinpitämättömästi vastasi Juhani. — Ehkä suruissaan karkasi.
Zacharias narskautti hampaitaan. Mutta samana iltana hän ajoi kunnantalolle, nosti melkein kaikki säästönsä ja maksoi velan. Iisakki laski rahat kämmenelleen, virnisti ja hymyili tyytyväisenä.
— Kauan olisi saanut olla näin.
Mutta seuraavana päivänä hänelle tuli kirje Lissalta. Pienellä, kalpealla käsialalla, lyijykynällä harmaalle vihkon lehdelle: “Zacharias, älä etsi minua. Olen elossa ja terve. Se on totta, mutta minua ei kukaan pidä. Lähdin luotasi itse ja omasta tahdostani. En palaa luoksesi. Rahat työntekijöille maksoit, hyvä. Minä en tarvitse sinulta mitään. En edes nimeäsi. Hyvästi. Liisa.”
Zacharias luki kirjeen kolme kertaa, joi lasin pontikkaa, paiskasi lasin pöydän kulmaan ja alkoi ulvoa, oli se sitten vihaa vai katkeruutta. Hän ei rakastanut vaimoaan, mutta talossa piti olla emäntä. Työntekijät kuulivat tämän ulvonnan ja vilkuilivat toisiaan.
Hän istui vuoteella ja järjesteli kuivia oksia kamiinan sytykkeeksi. Juhani tuli mökkiin illan tullen. Lukko oli auki, hän itse oli avannut salvan sisältä. Istui vuoteella, järjesteli kuivia oksia kamiinan sytykkeeksi.
— No niin, se on ohi, — Juhani sanoi pysähtyen kynnykselle. — Hän maksoi rahat. Et ole enää panttivanki.
— Tarkoittaako se, että olen nyt vain Liisa, — hän nosti silmänsä häneen. — Eikä enää kenenkään vaimo.
Juhani teki askeleen, toisen. Istui viereen katsomatta. Ja oli pitkään vaiti. Sitten hän syleili häntä ensimmäistä kertaa elämässään niin kuin todella halusi syleillä rakastamaansa ihmistä: intohimoisesti ja ahnaasti.
— Jää, — hän sanoi vaimeasti, painaen päänsä hänen hiuksiinsa. — Ei tähän mökkiin, ei. Minä pystytän toisen, uuden, minun kylässäni. Pidetään lehmiä, ei Zachariaan luona, itsenäisinä. Minä osaan tehdä työtä, emme huku.
Liisa laski päänsä hänen olkapäälleen. Ja siinä, tässä metsäisessä majassa, jossa tuoksui kuiva ruoho ja kamiinan savu, hän yhtäkkiä ymmärsi, että ensimmäistä kertaa moneen vuoteen hän ei pelännyt, mitä tulevaisuus tuo.
Sillä elämä Zachariaan kanssa ei ollut sokerista – se oli tyhjää, kylmää, vastenmielistä. Ja täällä, tämän hiljaisen, kömpelön, hyvän miehen kanssa, jopa seinät huokua lämpöä.
— Jään, — kuiskasi hän. — Jään, Juhani.
Ikkunan takana tihkui taas. Jossain kylässä lauloivat kukot, ja Zachariaan tilalle oli kivenheitto. Mutta nyt se etäisyys tuntui valtavalta, kuin eilispäivän ja tämän päivän välillä.
Heillä oli edessään paljon: nälkäinen kevät, toisten juorut. Heidän piti rakentaa taloa tiili tiileltä, kasvattaa lapsia, oppia luottamaan toisiinsa. Mutta sinä iltana he vain istuivat sylikkäin vanhalla vuoteella, eikä kukaan maailmassa voinut erottaa heitä, ei eilispäivän isäntä, ei ahneus, eikä tämä itse synkkä, kolea syksy.
Ja Zachariaan tilalla työntekijät juoksivat tiehensä. Jotkut kaupunkiin, jotkut koteihinsa. Jäljelle jäivät vain lehmät, lampaat, lunastamaton maa ja vanhat veroeläkkeet. Ja hiljaisuus, jossa yhä äänekkäämmin kuuluivat niiden askeleet, jotka tulivat tarkastamaan hänen peräänsä. Mutta se on jo aivan toinen tarina.
