**Perjantai-ilta, 23. elokuuta**
Tajusin istuvani autossa ja katsovani kolmea isoa matkalaukkua, jotka olin itse pakannut. Yhdessä lasten vaatteet, toisessa villapaidat iltaa varten, kolmannessa lakanat – koska anoppi ei suostu antamaan omiaan. Viisivuotias Aino puristaa pehmokania takapenkillä, kahdeksanvuotias Eetu selaa sarjakuvaa. Edessäni viikonloppu, jonka piti olla ansaittu lepo 40-tuntisen työviikon jälkeen kirjanpidossa, mutta joka näyttää muuttuvan vapaaehtoiseksi pakkotyöksi.
“Ymmärrät kai, että äidille on rankkaa?” Olavi heittelee avaimia kämmenellään katsomatta minuun. “Hän kasvatti taimia. Onko kolme päivää liikaa auttaa? Aina sama juttu.”
Seisoin avoimen takaluukun luona ja katsoin sumppejani. Yritin pysyä rauhallisena.
“Kolme päivää auttamista on sitä, että tullaan, grillataan ja kastellaan illalla pari penkkiä, Olavi. Mutta kun seison aamusta iltaan kumartuneena mansikoiden yllä ja Anna-Liisa tarkastaa joka pensaan, se on jotain ihan muuta.”
Mies avasi kuljettajan oven ja istui rattiin.
“Ok, lähdetään. Selvitetään siellä. Paikan päällä kaikki on aina helpompaa.”
Istuin viereen, kiinnitin turvavyön ja tuijotin tietä. Mökille on kaksi tuntia huonoa tietä, hellettä ja tunne, että taas annan periksi. Yhdeksän vuoden avioliitto on opettanut, ettei Olavin kanssa kannata väitellä hänen vanhemmistaan. Helpompi on myöntyä, sietää kaksi päivää ja toipua kolme päivää kotona. Mutta tällä kertaa jokin sisälläni vastustaa, kuin ohut lanka venyisi äärimmilleen.
Matka tuntuu loputtomalta. Lapset alkavat kiukutella. Eetu valittaa tukaluutta, Aino pudottaa kaninsa penkkien väliin ja itkee hiljaa. Olavi suuttuu, nostaa radion ääntä – joku vanha iskelmä soi – ja ohittaa rekkoja koko ajan.
“Pakko oli ottaa noin paljon tavaroita?” hän heittää vilkaisten taustapeiliin. “Äiti sanoi, että hänellä on vanhoja vaatteita puutarhaan. Miksi raahaat noita matkalaukkuja?”
“Koska äitisi vanhat vaatteet ovat rasvaisia, kokoa 48, ja niissä on epämukava liikkua. Eikä lapsilla ole puhtaita vaihtovaatteita.”
“Älä viitsi. Aina sinä etsit ongelmia. Äiti odottaa, leipoi piirakoita, ja sinä tulet kuin mestauslavalle.”
Vaikenin. Väittelystä ei ole hyötyä. Olaville mökkiviikonloppu on paluu lapsuuteen: voi käydä vanhoissa sortseissa, juoda lähitilan maitoa ja olla vastuussa mistään. Minulle se on jatkuva koe “täydellisenä miniänä”, jonka epäonnistun aina, vaikka yrittäisin kuinka paljon.
Kun auto kääntyi soratielle, alusta jyskytti. Välkkyi harmaita aitoja, tyrniä ja samanlaisia mökkejä. Mökki – tai siis anoppien – erottuu vihreällä aidalla ja isolla kasvihuoneella, joka kohoaa kuin futuristinen kupoli. Anna-Liisa seisoo jo portilla. Hänellä on sininen pilkullinen esiliina ja puutarhasakset kädessä. Istuu omenapuun alla olevalla penkillä appiukko Pekka korjaten radiota.
“Vihdoin pääsitte!” anoppi avaa portin. “Pääsittekö ruuhkista? Purkakaa nopeasti, ruoka jäähtyy. Mari, olet kalpea. Teidät on tapettu siellä Helsingissä. Täällä on puhdasta ilmaa, tulet pian kuntoon.”
Hän hymyilee, mutta katse liukuu trikoopaitani ja vaaleita farkkujani yli. Tunnen katseen. Nyt alkaa skannaus: paljonko vaatteet maksavat, miksi ne likaantuvat, miksi meikkasin.
**Lauantai-iltapäivä**
Päivällinen meni Anna-Liisan komennossa. Hän jakoi lihakeittoa ja antoi ohjeita illaksi. Olavi söi hyvällä halulla, myhäillen.
“Olavi, sinun pitäisi tukea vadelman aitaa, se on kaatumassa,” anoppi pyyhki suutaan. “Me Marin kanssa hoidamme penkit. Sateiden jälkeen rikkaruohot räjähtivät. Tänään pitää kitkeä, muuten huomenna sipuliin ei pääse käsiksi.”
“Äiti, ajattelin mennä lasten kanssa järvelle,” Olavi sanoi epävarmasti. “On niin kuuma, saavat uida.”
“Järvi ei karkaa,” Anna-Liisa päätti. “Vesi on vielä kylmää, vilustutatte lapset. Ensin työ, sitten vapaa. Mari, söitkö? Vie lautanen tiskialtaaseen ja tule. Otan välineet esille.”
Katsoin miestäni toivoen tukea. Mutta Olavi tutki kuviota teekupissaan. Hän aina tekee niin – vetäytyy varjoon, jättää minut yksin äitinsä kanssa.
Puolen tunnin päästä olin kontillani pitkien sipulipenkkien välissä. Aurinko poltti, hiki valui. Maa oli kuivaa, möykkyistä, rikkaruohot tarttuivat kiinni. Vieressä muovituolilla istui Anna-Liisa. Hän ei itse kitkenyt – lääkäri kielsi kumartumasta verenpaineen takia – mutta ohjasi tarkasti.
“Ota syvempää, Mari. Juuri pitää repiä kunnolla, sinä nyppäset vain latvat. Kolmen päivän päästä kaikki kasvaa umpeen. Tee huolella. Me kasvamme omaksi iloksemme ja lastenlapsille. Etkö halua, että lapset saavat luomuvitamiineja?”
Hiljaa kitkin ison voikukan. Maa meni kynsien alle. Manikyyrini – maksoi paljon torstaina – oli tuhottu jo kymmenessä minuutissa. Rinnassa kiehuu viha. Ei anopille – hän on aina sellainen, eikä muutu. Miehelle. Itselleni. Sille, että istun taas täällä pölyssä toteuttamassa toisen tahtoa, kun omat suunnitelmani menevät myttyyn.
“Äiti, saanko vettä?” Aino juoksee penkille, posket punaisina. Hän yritti leikkiä kylän koiran kanssa, mutta se nukkuu laiskasti varjossa.
“Hae keittiöstä, pöydällä on kannu,” sanon pyyhkien hikeä otsasta.
“Älä juokse sisään, tuot sotkua,” Anna-Liisa puuttuu. “Olavi! Hae tyttärelle vettä kaivosta. Ja Marille, katso, hän on jo punainen.”
Olavi, joka laiskasti naulasi lautaa aitaan, laski vasaran ja meni kaivolle. Liike oli niin hidas, että olisin halunnut heittää häntä kuokalla.
**Lauantai-ilta**
Iltapäivällä selkä ei taitu. Lihakset huutavat. Olemme siirtyneet porkkanapenkkeihin, jotka vaativat tarkkaa kitkemistä – pienet idut on helppo sekoittaa rikkaruohoihin.
“Kuka noin kitkee, hyvä luoja,” Anna-Liisa nousee tuolilta ja katsoo työni tuloksia. “Olet repinyt puolet porkkanoista, Mari! Katso, täällä on tyhjää. Pyysin olemaan tarkempi. Ovatko ajatuksesi jossain muualla?”
Jähmetyin, pito nurmikossa jääkylmänä. Jokin napsahti sisällä. Ole rauhallinen, tämä on vain vanha ihminen. Hän luulee auttavansa.
“Anna-Liisa, yritän tehdä tarkasti. Idut ovat hyvin pieniä, niitä on vaikea nähdä.”
“Jos näkö on huono, pitäisi käyttää laseja,” anoppi sanoo terävästi. “Olavi kitki tämän porkkanan täydellisesti pienenä. Sinä olet aikuinen nainen, et osaa perusasioita. Teistä nykynaisista ei ole mitään hyötyä kotona. Osaatte vain tuhlata rahaa kampaamoihin.”
Olavi tulee. Hän on palannut rautakaupasta isänsä kanssa. Käsissä jäätelö. Yksi. Hän syö sitä nuollen sormia. Lapsille hän toi tikkareita. Minusta ei kukaan ajatellut.
“Äiti, mitä sinä huudat?” hän sanoo istuen portaalle. “Mari tekee ihan hyvin. Hän ei vain ole tottunut.”
“Juuri sitä!” Anna-Liisa innostuu. “Ja tottumaan täytyy. Tulee, istuu aurinkotuolissa kirjan kanssa ja luulee olevansa lomakeskuksessa. Täällä pitää tehdä töitä. Me isän kanssa olemme pitäneet tätä tonttia 30 vuotta, jokainen neliö käsin muokattu. Ja hänen on vaikea kumartua.”
Nousin hitaasti polvilta. Pudistin multaa housuista. Selkä pisti, en edes irvistänyt. Katsoin anoppia – hänen kasvojaan, aitoa närkästystä. Katsoin Olavia – hän istui rapulla söi vohvelituuttia ja tuijotti puhelinta täysin erillään kaikesta. Hänelle tämä keskustelu on tuttu taustameteli.
“Olen valmis,” sanoin hiljaa.
“Mitä tarkoitat valmis?” anoppi heilauttaa käsiä. “Kenellä kolme penkkiä tekee? Sateita luvattu yöllä, huomenna kaikki kasvaa!”
“Te teette, Anna-Liisa. Tai poikanne. Minä en enää näillä penkeillä näy. Koskaan.”
Käännyin ja menin mökkiin. Askeleet olivat raskaat, jalat kuin lyijyä, mutta rinnassa kasvoi outo, ennen tuntematon vapaus. Kuin olisin kantanut raskasta, kädensijatonta matkalaukkua ja yhtäkkiä päästänyt irti.
Mökissä menin suoraan huoneeseemme. Vedin sängyn alta matkalaukut ja aloin pakata. Lasten paidat, shortsit, lakanat – kaikki lensi sekaisin.
Olavi tulee ovelle, hämmentyneenä, hieman peloissaan.
“Mari, mitä sinä teet? Äiti ottaa sydänlääkettä. Miksi olit töykeä? Hän on vanha ihminen, hänellä on sydän.”
“Äitisi on täynnä energiaa, Olavi,” suljin tokan matkalaukun. “Hän kääntää tämän puutarhan ja elää pidempään kuin me. Minun selkäni hajoaa. Pakkaa lapset. Me lähdemme.”
“Mihin lähdemme? Lauantai-ilta! Ruuhkat ovat hirvittävät. Oletko hullu? Yhden porkkanan takia tehdä numeroita?”
“En tee numeroita. Menen kotiin. Jos haluat, jää tänne äitisi ja porkkanan kanssa. Auto on minun, avaimet minulla. Lapset otan mukaan.”
Olavi yrittää estää tietä, seisoo ovella.
“Et sinä mene minnekään. Lopeta itkut. Rauhoitu, syödään illallista, juodaan teetä, ja kaikki järjestyy. Äiti viilenee, hän on leppoisaa sorttia.”
Katsoin Olavia. Rauhallisesti, ilman paniikkia, joka yleensä valtasi minut riidellessämme. Ja muistin Lenan, ystäväni sanat: “Hän ei koskaan asetu sinun puolellesi.” Hänelle olen aina toisella sijalla: äiti on tärkein, minun täytyy sietää ja mukautua.
“Päästä, Olavi.”
Otin kaksi painavaa matkalaukkua ja menin käytävään. Lapset istuivat sohvalla olohuoneessa hiljaa, tuntien, että jotain poikkeuksellista tapahtuu.
“Eetu, Aino, pukekaa kengät. Menemme kotiin, Helsinkiin.”
“Jee!” Eetu hyppää sohvalta yrittämättä edes peittää iloa. Mökki on hänellekin rasitusta, isoäidin jatkuvan valvonnan alla.
Anna-Liisa seisoo verannalla puristetuin huulin. Pekka hänen takanaan polttaa hiljaa, katsellen jonnekin puihin. Kukaan ei pidättele, kukaan ei pyydä jäämään.
Olavi seuraa minua autolle. Hän yrittää vielä pysäyttää.
“Teet suuren tyhmyyden, Mari,” hän sanoo hiljaa, kun lastaan laukkuja takakonttiin. “Äiti ei unohda. Pilaat suhteet tyhjän takia.”
“Tiedätkö, sinua ei kiinnosta minun tunteeni, Olavi,” suljin takakontin ja käännyin. “En enää koskaan tule mökille vanhempiesi luo. Tämä on lopullinen päätös. Jos haluat vierailla heidän luonaan, käy vaikka joka viikonloppu. Voit ottaa lapset mukaan, jos he haluavat. Mutta ilman minua. Minulla on ollut tarpeeksi.”
Istuin rattiin, käynnistin moottorin. Olavi seisoo aidalla, kädet taskuissa. Hän näyttää hämmentyneeltä pojalta, jolta on viety lelu. Hän ei tullut autoon. Jäi mökille, äitinsä luo, joka jo valittaa hänelle verannalta elehdien.
Ajoin portista ulos. Taustapeilissä vihreä aita ja suuri kasvihuone pienenevät. Vähän kirpaisee tieto, että tämä ilta muutti kaiken.
Avioliittomme ei hajoa huomenna, me elämme jotenkin eteenpäin. Mutta entistä Maria, joka oli valmis sietämään kaikki nöyryytykset rauhan takia, ei enää ole.
Painoin kaasua, ja auto vie meidät pois tieltä, jossa liian kauan yritin elää toisen säännöillä.
“Äiti, mennäänkö enää mummolaan?” Aino kysyy hiljaa takapenkiltä.
Katsoin taustapeiliin. Tyttö puristaa kania, Eetu odottaa, mitä sanon.
“Mummolaan te isän kanssa voitte mennä, jos haluatte,” vaihdoin vaihdetta ja ajoin asfalttitielle. “Minulla on viikonloppuisin nyt muita suunnitelmia.”
Edessä näkyvät huoltoaseman valot. Käännyin sinne ostaakseni lapsille mehua ja juodakseni rauhassa kahvia. Matkaa kotiin on vielä sata kilometriä, ja aion ajaa sen ilman kiirettä.
