Aiemmin minä olin anopille pelkkä laiska maalainen ja luuseri. Nyt olen pyhimys – hän soittelee melkein päivittäin ja pyytelee anteeksi. Mutta en usko sanaakaan. Haluan sanoa vain yhden asian: ”Niin teille kuuluukin! Niittäkää satonne!”
Siis vuonna 2017 menin naimisiin Annan kanssa. Opiskelimme yhdessä, tapasimme ensimmäisenä vuonna yliopistolla. Valmistuttuamme kandiksi menimme naimisiin. Itse en ole täältä kotoisin – tulin Tampereelle pienestä kylästä.
Koska olimme opiskelijoita ja rahat olivat tiukalla, päätimme asua anopin luona. Anopilla, Maija Lehtosella, oli kolmio keskustassa, hyvin remontoitu. Suostuin aluksi – säästäisimme nopeammin omaan kotiin, kun ei tarvitsisi maksaa vuokraa.
Mutta anoppi ei hyväksynyt minua. Hän ei kainostellut sanoa, että olisi toivonut pojalleen parempaa vaimoa:
– Maaseudun torppari. Täällä kaupungissa on omat lakinsa, kultaseni. Luulitko pääseväsi naimisiin ja vieväsi asunnon? Ei onnistu!
Olin kuitenkin jo löytänyt töitä käännöstoimistosta avustajana. Kotona siivosin ja laitoin ruokaa. Mutta anopille ei mikään kelvannut.
– Mitä tämä litku on?
– Se on lihakeittoa, vasta keitettyä.
– Olet varmaan tottunut keittämään sioille!
Anna ei uskaltanut puhua äidilleen – pelkäsi, että tämä heittäisi meidät ulos.
Meidän ongelmamme eivät loppuneet siihen. Vuoden aikana säästimme mukavan summan, mutta se meni anopin remonttiin. Ostimme uuden jääkaapin, mikroaaltouunin, pesualtaan, liesituulettimen ja kaappeja. Vanhaa jääkaappia anoppi ei heittänyt pois – se siirrettiin meidän makuuhuoneeseemme, ja siellä säilytimme ruokamme. Kerran otin häneltä palan voita – hän nosti metelin kuin olisin ryöstänyt hänet!
Asuin tässä hullunmyllyssä vielä kolme vuotta. Kun pandemia alkoi, kaikki meni sekaisin. Anna jäi työttömäksi, istui kotona. Minä tein etätöitä, sain työkannettavan.
Anoppi silti naputti:
– Onko tuo työtä? Nouse ja tiskaa!
– Kohta. Täytän vain nämä paperit.
– Entä ruoanlaitto? Anna on laihtunut! Olet huono emäntä!
Sitten meni hermo. Pakkasin tavarat ja palasin vanhempieni luo kylään. Anna soitti vain kerran – pyysi sopimaan äitinsä kanssa.
Niin erosimme. Jumalan kiitos, tein hyvin töitä ja sain ostettua asunnon Tampereelta. Äskettäin hankin myös auton. Nyt minulla on oma käännöstoimisto ja mahtavat työntekijät.
Kuukausi sitten anoppi soitti yllättäen:
– Mikko, olet niin fiksu. Kuulin, että sinulla on hyvä työ. Aina sanoin, että pärjäät elämässä.
Meni puhekyky, kun muistin, miten hän ennen ”kehui” minua.
– No kiitos…
– Oletko mennyt uudelleen naimisiin?
– En. Mitä se sinulle kuuluu?
– Anna on sinua ikävöinyt, kuihtuu. Voisitteko tavata?
Kävi ilmi, ettei Anna ollut löytänyt ketään eron jälkeen – ei miestä eikä töitä. Kaikki nämä vuodet hän istui äitinsä niskassa, tienasi satunnaisesti.
Anoppi oli varmaan kuullut bisneksestäni ja asunnostani, ja päätti ”sopia”. Nyt hän soittaa melkein päivittäin. Se alkoi ärsyttää, ja päätin viimein lopettaa typerän rupattelun:
– Muistatko, kun haukuit minua maalaistolloksi ja kritisoit ruokiani? Ja kun valitit jopa työstäni?
– Se oli kauan sitten. Menneitä.
– Ei se niin mene. Jumala on sinut rankaissut! Hoivaa poikaasi ja etsi hänelle kelpo vaimo. Minä olen se maaseudun torppari!
En häpeä yhtään, että lähetin anopin, siis ex-anopin, matkoihinsa. Hän itse tuhosi perheemme, ja nyt haluaa sovintoa? Kiitos, mutta ei samaan virtaan kahdesti astuta.
