Aiemmin olin anopille pelkkä käärme ja laiskuri. Nyt minusta on tullut pyhimys – hän soittelee melkein joka päivä ja pyytää anteeksi. En usko sanaakaan. Sanon vain yksi asia: “Oikein teille kävi! Nyt saatte nauttia tekojenne hedelmistä.”
Olin siis vuonna 2017 mennyt naimisiin Pekan kanssa. Olimme opiskelleet yhdessä, tavanneet yliopiston ensimmäisellä kurssilla. Kandidaatin tutkinnon jälkeen menimme naimisiin. En ole itse Helsingistä, vaan tulin pikkukylästä.
Koska olimme vielä opiskelijoita eikä meillä ollut rahaa, päätimme muuttaa anopin luokse. Anoppi, Eeva-Liisa, omisti kolmion keskustassa, hyvin remontoidun. Suostuin aluksi tähän seikkailuun – säästäisimme nopeammin omaan pesään, emmekä maksaisi vuokraa.
Mutta anoppi ei hyväksynyt minua. Hän sanoi suoraan, että olisi toivonut pojalleen parempaa naista:
– Maalaistollo. Täällä kaupungissa on eri säännöt, kultaseni. Luulitko pääseväsi naimisiin, että saisit asunnon? Ei onnistu!
Olin silloin jo löytänyt töitä, kääntötoimiston avustajana. Yritin tehdä kotitöitä, siivota ja kokata. Mutta mikään ei kelvannut anopille:
– Mitä tuollainen löysä on?
– Se on keittoa, juuri tehtyä.
– Olet varmaan tehnyt tällaista sikojen ruoaksi!
Pekka ei edes yrittänyt puhua äidilleen, koska pelkäsi häntä. Pelkäsi, että äiti heittäisi meidät pihalle.
Kuvituskuva. Kuva ei ole dokumentaarinen todiste.
Mutta ongelmat eivät loppuneet siihen. Vuodessa olimme säästäneet ison summan, mutta kaikki meni anopin remonttiin. Ostimme uuden jääkaapin, mikroaaltouunin, tiskialtaan, liesituulettimen ja kaappeja. Vanhaa jääkaappia anoppi ei heittänyt pois, vaan siirsi sen meidän makuuhuoneeseemme. Siellä säilytimme kaikki omat ruokatarvikkeemme. Kerran otin häneltä voipalan – siitä nousi melu, kuin olisin ryöstänyt hänet!
Elämäni tuossa hullumyllyssä jatkui kolme vuotta. Kun pandemia alkoi, kaikki meni päin honkia. Pekka irtisanottiin, hän istui kotona. Minä tein etätöitä, sain työläppärin.
Anoppi valitti taas:
– Onko tuo työtä? Nouse ja tiskaa!
– Hetki, täytän nämä paperit.
– Entä ruoanlaitto? Katso, Pekka on jo laihtunut! Olet huono emäntä!
Sitten meni hermot – pakkasin tavarani ja lähdin takaisin vanhempieni luo maalle. Pekka soitti kerran ja pyysi sopimaan äidin kanssa.
Niin erosimme. Minulla kävi hyvin, sain ostettua asunnon kaupungista. Äskettäin ostin myös auton. Asun nyt Tampereella, perustin oman kääntötoimiston, ja minulla on loistavia työntekijöitä.
Kuukausi sitten anoppi soitti yllättäen:
– Aino, olet niin fiksu. Olen kuullut, että sinulla on hyvä työ. Sanoin aina, että menestyt elämässä.
Menin sanattomaksi, muistin, miten anoppi ennen “kehui” minua.
– No, kiitos…
– Oletko mennyt uudelleen naimisiin?
– En. Mitä se teille kuuluu?
– Pekka on sinua ikävissään. Voisitteko tavata?
Kävi ilmi, että Pekka ei ollut eron jälkeen löytänyt ketään – ei naista eikä työtä. Kaikki nämä vuodet hän oli roikkunut äitinsä niskassa, tienannut vain satunnaisia pikkutöitä.
Luultavasti anoppi sai tietää yrityksestäni ja asunnostani, ja päätti “sovittaa”. Nyt hän soittaa melkein päivittäin. Minua alkoi kyllästyttää, ja päätin lopettaa typerän keskustelun:
– Tiedättekö, unohdatteko, miten haukkuite minua maalaistolloksi, miten kritisoitte ruokaani? Miten haukuite jopa työtäni?
– Se oli kauan sitten. Se mikä on mennyttä, on mennyttä.
– Ei se toimi niin. Jumala on rangaissut teitä! Hoivatkaa pojastanne ja etsikää hänelle kelpo nainen. Minä olen maalaistollo!
En häpeä yhtään, että lähetin anopin – tai ex-anopin – matkoihinsa. Hän itse tuhosi perheemme, ja nyt haluaa sovintoa? Kiitos, mutta kuten sanotaan: ei kahta kertaa samaan jokeen.
Elämän opetus: teot kantavat hedelmää, ja jos kylvää epäluuloa ja halveksuntaa, sato on karvas. Anna menneen olla, mutta älä koskaan unohda, kuka sinua oikeasti arvosti.
