Petrin portti ei ollut sulkeutunut kunnolla viime kesästä lähtien. Saranan salpa oli irronnut, kun hän oli työntänyt sitä olkapäällään, koska kädet olivat täynnä sankoja. Siitä lähtien ovi oli roikkunut yhdellä saranalla, ja tuuli oli läpsytellyt sitä öisin, aivan kuin joku olisi tullut ja mennyt, uskaltamatta astua sisään.
Petri oli tottunut. Hän tottui yleensä nopeasti kaikkeen. Siihen, että vaimo oli kuollut kolme vuotta sitten. Siihen, että poika soitti kerran kuussa, sunnuntaisin, ja puhelu kesti neljä minuuttia. Siihen, että puutarha kasvoi täynnä savikkaa, koska selkä ei antanut kumartua, ja avun palkkaaminen olisi ollut myöntämistä, ettei pärjää.
Kissa tuli syyskuussa. Harmaa, valkoinen läiskä rinnassa ja revennyt korva. Se istuutui portaille ja alkoi tuijottaa ovea. Se ei naukunut. Ei hankautunut jalkoja vasten. Se vain istui, aivan kuin olisi tullut asialle ja odottanut pääsyä.
Petri astui ulos, katsoi sitä ja sanoi:
– Minullakaan ei ole syömistä.
Kissa ei lähtenyt.
Hän palasi sisälle, otti jääkaapista palan keitettyä lohta, laittoi sen sanomalehdelle ja vei portaalle. Kissa söi kalan, nuoli suutaan ja istuutui uudelleen samalle paikalle.
– No istu sitten, sanoi Petri.
Lokakuuhun mennessä se asui talossa. Ei siksi, että Petri olisi kutsunut, vaan siksi, että eräänä aamuna hän avasi oven ja huomasi kissan nukkuvan eteisen matolla. Miten se oli päässyt sisään, ei ollut selvää. Ovi oli ollut kiinni. Sitten hän huomasi, että keittiön tuuletusikkuna ei mennyt kokonaan kiinni, ja ymmärsi.
Hän ei korjannut tuuletusikkunaa.
Naapurin poika Temmu kulki Petrin talon ohi joka päivä. Hän oli yhdeksänvuotias, kävi kolmatta luokkaa ja palasi koulusta kujaa pitkin, koska se oli lyhyempi tie. Portti, josta salpa oli irronnut, oli aivan hänen reitillään. Temmu katsoi aina pihalle – ei uteliaisuudesta, vaan koska Petrin vajan takana kasvoi vanha omenapuu, ja syksyllä sen alla lojui keltaisia, pieniä, happamia omenoita, joita Temmu silti poimi ja söi.
Nyt omenoita ei ollut. Mutta tapa katsella oli jäänyt.
Sinä torstaina Temmu tuli koulusta ja näki Petrin seisovan portailla kangaskassi kädessään. Kassi liikkui.
Temmu pysähtyi portille. Kassi Petrin käsissä nyki, ja sisällä joku raapi, matalasti, kuin kynnet laudalla.
Petri ei nähnyt poikaa. Hän laskeutui portailta, käveli pihan läpi autolleen – vanhalle Ladalle, joka seisoi aidan vieressä likakerroksen peitossa. Hän avasi takaluukun, laski kassin istuimelle ja palasi sisälle.
Temmu seisoi liikkumatta. Sydän hakkasi kuin hän olisi juossut, vaikka hän seisoi paikallaan. Hän oli nähnyt Petrin talon lähellä kissan. Harmaa, valkoinen läiskä. Se istui välillä ikkunalaudalla ja katseli ulos. Temmu oli kerran heiluttanut sille kättä, ja kissa oli kallistanut päätään, kuin ei olisi ymmärtänyt.
Kassi. Kissa kassissa. Temmu tiesi, mitä se tarkoitti. Mummo oli kertonut, että ennen vanhaan maalla kissanpennut hukutettiin jokeen. Ei pahuudesta, vaan koska niitä ei ollut varaa ruokkia. Mummo oli sanonut sen rauhallisesti, kuin säästä puhuen, ja Temmu ei ollut silloin saanut unta puoleenyöhön, koska hän oli kuvitellut kassin vajoavan mustaan veteen.
Petri tuli uudelleen ulos. Nyt hänellä oli pahvilaatikko käsissään. Hän laski sen takapenkille kassin viereen, istui rattiin ja käynnisti moottorin. Lada yski, pärski ja ryömi pihasta avoimien porttien läpi.
Temmu painautui aitaa vasten, ettei auto osuisi. Petri ajoi ohi eikä kääntänyt päätään.
Poika juoksi kotiin.
Äiti, Olga, seisoi keittiössä ja pilkkoi sipulia. Silmät punaiset, mutta ei itkusta vaan sipulista. Temmu ryntäsi eteiseen riisumatta kenkiä ja huusi kynnykseltä:
– Äiti, Petri laittoi kissan kassiin ja vei sen pois!
Olga laski veitsen.
– Minkä kissan?
– Harmaan, valkoinen läiskä! Se asui hänellä! Hän laittoi sen kassiin ja autoon!
– Temmu, riisu kengät. Sinä tulet koko lattian…
– Äiti! Hän vei sen hukutettavaksi! Tai metsään heitettäväksi!
Olga pyyhkäisi kätensä pyyhkeeseen. Katsoi poikaansa. Tämä seisoi auki olevassa takissa, reppu toisella olalla, ja alahuuli tärisi. Hän ei itkenyt, mutta oli itkun partaalla.
– Temmu, istu. Me emme tiedä, minne hän vei sen. Ehkä eläinlääkäriin.
– Eläinlääkäriin ei viedä kassissa! Vaan koppa!
Eikä Olga osannut vastata. Koska poika oli oikeassa. Eläinlääkäriin ei viedä kassissa.
– Hyvä on, hän sanoi. – Puhun Petrin kanssa, kun hän palaa.
– Entä jos on liian myöhäistä?
– Temmu.
– Entä jos on liian myöhäistä, äiti?
Olga riisui esiliinan.
– Lähdetään. Mennään.
Hän ei tiennyt, miksi teki tämän. Petri oli ollut naapuri kaksikymmentä vuotta. Hiljainen, vähäpuheinen mies, joka oli aiemmin työskennellyt mekaanikkona tehtaalla ja nyt oli eläkkeellä ja korjasi naapureiden pikkuvikoja nimellistä maksua vastaan. Hän ei juonut. Ei aiheuttanut riitoja. Vaimon kuoleman jälkeen hän oli muuttunut vielä hiljaisemmaksi, aivan kuin ääntä olisi käännetty muutaman pykälän alemmas. Olga vei hänelle hillopurkkeja uudeksi vuodeksi, ja hän sanoi aina samaa: “No mitä sinä, Olga, ei olisi tarvinnut.” Otti vastaan. Ja seuraavalla kerralla sanoi taas “ei olisi tarvinnut”.
Ei vaikuttanut ihmiseltä, joka hukuttaa kissoja.
Mutta kassi liikkui. Temmu oli nähnyt sen.
Olga ajoi auton ulos tallista. Temmu istui viereen, kiinnitti turvavyön ja tuijotti ikkunasta, kuin kissa olisi voinut ilmestyä jonnekin tielle. Ei ollut mitään määränpäätä – he eivät tienneet, minne Petri oli kääntynyt. Joelle päin? Metsään päin? Maantielle?
– Joelle, Temmu sanoi vakuuttuneesti.
– Miksi joelle?
– Koska mummo sanoi, että aina joelle.
Olga käänsi kohti jokea. Ei siksi, että uskoi mummon tarinoihin. Vaan koska hänellä ei ollut muutakaan suunnitelmaa, ja Temmu katsoi häntä sillä tavalla, jolla lapset katsovat, kun he odottavat aikuisen korjaavan kaiken.
Tie joelle kulki pellon läpi, sitten koivikon, sitten jyrkästi alas, sillalle. Silta oli vanha, puinen, sitä käytettiin vain kesäisin. Nyt useimmat kiersivät Mäkelän kautta, se oli kahdeksan kilometrin mutka, mutta siellä oli asfaltti.
Ladaa ei näkynyt sillalla.
– Hän ei ole täällä, Olga sanoi.
Temmu ei vastannut. Hän katsoi jokea. Se ei ollut jäätynyt, koska helmi- oli ollut lämmin, ja vesi virtasi sameana, harmaanruskeana, tummine läikkyineen rannoilla.
– Ajetaan takaisin, Olga sanoi pehmeästi.
– Mäkelän kautta, Temmu pyysi.
He ajoivat Mäkelän kautta.
Ladan he näkivät paluumatkalla. Se seisoi tienvarressa Mäkelän ulkopuolella, pitkän, matalan rakennuksen edessä, jossa luki “Eläinlääkäriasema”. Kyltti oli vanha, kirjaimet olivat haalistuneet, ja “asema” näytti enemmän “a emalta”. Oven vieressä roikkui ilmoitus A4-arkilla, mutta kaukaa sitä ei erottanut.
Olga pysäytti.
– Temmu, odota autossa.
– En.
– Tulen mukaasi.
Hän ei väittänyt vastaan.
Sisällä haisi kloorilta ja joltakin makealta, samalta kuin apteekeissa. Tiskin takana istui nainen sinisessä takissa ja kirjoitti jotakin lehtiöön. Käytävällä tuoleilla ei ollut ketään. Suljetun oven takana, jossa luki “Vastaanotto”, kuului ääni. Olga tunnisti sen heti.
Petri.
Hän meni ovelle ja pysähtyi. Temmu seisoi vieressä, puristaen hänen kättään.
Ovi oli raollaan.
Petri istui jakkaralla metallipöydän edessä. Pöydällä, puhtaalla liinalla, makasi kissa. Harmaa, valkoinen läiskä rinnassa. Elossa. Eläinlääkäri, nuori mies silmälaseilla, tunnusteli sen vatsaa. Kissa makasi rauhallisesti, vain häntä nyki.
– Milloin huomasitte? eläinlääkäri kysyi.
– Kolme päivää sitten. Lopetti syömisen. Sitten alkoi piilotella. Meni pesuvadin alle eikä tullut ulos. Sain sen hädin tuskin.
– Missä toitte?
– Kassissa. Minulla ei ole kantolaukkua. Olisin ostanut, mutta meidän kaupassa ei ole, ja kaupunkiin ajaminen… Tein reikiä kassiin, että se saa ilmaa. Ja laitoin pehmusteen.
Eläinlääkäri nyökkäsi. Painoi kissan vatsaa ja piti kättä paikallaan.
– Petri, teidän kissalla ei ole tautia. Teidän kissalla on pentuja. Viikon, ehkä kymmenen päivän päästä.
Petri otti lippiksen pois. Hieroi otsaansa. Laitoi sen takaisin.
– Pentuja?
– Kolme tai neljä, tuntuman perusteella. Se ei ole vanha, terve, synnytyksen pitäisi sujua normaalisti.
– Luulin, että se on kuolemassa, Petri sanoi hiljaa. – Ei syö. Piilottelee. Naukuu öisin, hiljaa, kuin valittaisi. Luulin, että se on loppu.
Eläinlääkäri hymyili.
– Ei loppu. Päinvastoin. Alku.
Petri katsoi kissaa. Se käänsi päätään ja siristi silmiään, aivan kuin sanoisi: “No, selvisikö?”
Hän ojensi kätensä ja silitti sitä korvien välistä. Kerran. Toisen. Kissa painoi korviaan ja alkoi kehrätä, ja ääni kulkeutui metallipöytää pitkin, kuin värähtely.
Temmu oven ulkopuolella lakkasi hengittämästä. Hän oli kuullut kaiken. Olga laski kätensä hänen olalleen ja tunsi, miten poika rentoutui, kuin hänestä olisi poistettu se jäykkä tuki, jolla hän oli pitänyt itseään yllä viimeisen tunnin.
Hän työnsi oven auki.
Petri kääntyi. Näki Olgan. Näki Temmun. Hämmästyi.
– Olga? Mitä sinä täällä?
Olga avasi suunsa ja sulki sen. Koska sanoa “luulimme, että veit kissan hukutettavaksi” oli noloa, typerää ja mahdotonta. Mutta Temmu ehti ensin.
– Petri, minä näin, kun laitoitte kissan kassiin. Luulin, että te… no…
Hän ei saanut sanaa loppuun. Petri katsoi poikaa, ja hänen kasvoillaan tapahtui jotakin hidasta ja monimutkaista, kuin hän kokoaisi yksittäisistä sanoista kokonaista kuvaa.
– Luulit, että aioin hukuttaa sen?
Temmu nyökkäsi.
Petri oli hiljaa. Sitten hän nousi, meni pojan luo ja kyykistyi. Polvet naksuivat, ja Petri irvisti, mutta ei suoristautunut.
– Temmu. En olisi koskaan. Kuuletko? En koskaan.
– Tiedän. Nyt tiedän.
– Kassi, koska minulla ei ole kantolaukkua. Se ei pidä siitä, että sitä pidetään käsissä. Karkaa. Mutta kassissa se on pimeässä ja rauhassa. Laitoin vanhan villapaidan sisään, että se on pehmeä.
– Näin, että kassi liikkui. Ja pelästyin.
Petri laski kätensä pojan olalle. Kämmen oli iso, raskas, keltaisten känsien peittämä.
– Hyvä, että pelästyit, Petri sanoi vakavana. – Hyvä, että juoksit. Jos se olisi ollut totta, olisit ehtinyt.
Kissa pöydällä lakkasi kehräämästä ja katsoi heitä, kuin ymmärtäisi, mistä puhuttiin. Eläinlääkäri kirjoitti hiljaa jotakin korttiin.
Olga kääntyi ikkunaan päin. Ikkunan takana alkoi sataa ensilunta, hienoa, kuivaa, ja eläinlääkäriaseman portin lyhty näytti himmeältä auringolta valkoisessa pilvessä.
Pahvilaatikko, jonka Petri oli laittanut autoon kassin jälkeen, seisoi lattialla pöydän vieressä. Auki. Sen sisällä oli vanha pyyhe, vesikulho peitettynä muovilla, ettei se läiky, ja pussi kissanruokaa. Sellaista, jota heidän kylällään myytiin vain yhdessä kaupassa, Täti Liisan luona, ja se maksoi paljon. Petri oli ostanut sen etukäteen.
Kotiin ajettiin pimeässä. Temmu istui takaistuimella ja oli hiljaa. Hän ei nukkunut, vain oli hiljaa, kuin aikuinen, jolta sanat olivat loppuneet mutta ajatukset eivät vielä.
– Äiti, hän sanoi jo kotikadulla, – saanko mennä Petrin luo? Kun pennut syntyvät?
– Saat, jos hän ei ole vastaan.
– Hän ei ole vastaan.
Olga ei kysynyt, mistä sellainen varmuus tuli. Koska hän oli nähnyt, miten Petri oli katsonut poikaa eläinlääkärin huoneessa, ja siinä katseessa oli ollut jotakin, mitä hän ei ollut pitkään aikaan huomannut naapurissaan. Ei kiitollisuutta. Jotakin yksinkertaisempaa ja tärkeämpää. Aivan kuin hänet olisi ensimmäistä kertaa kolmeen vuoteen nähty ei aidan yli, vaan läheltä.
Pennut syntyivät yhdeksän päivän päästä. Neljä. Kolme harmaata ja yksi valkoinen, tumma läiskä selässä, musteen läikän näköinen.
Temmu tuli samana iltana. Petri avasi oven ja päästi hänet sisään sanomatta mitään. Poika istui lattialle laatikon viereen, jossa kissa makasi pentujensa kanssa, ja istui niin puoli tuntia liikkumatta.
– Tämä on sinun näköisesi, Petri sanoi osoittaen valkoista. – Yhtä vilkas.
– Se makaa.
– Odota.
Petri korjasi portin. Temmu auttoi, piti saranaa, kun Petri kiristi pultteja. Uuden salvan oli ostanut Olga. Hän toi sen muovipussissa hillopurkin kanssa. Petri sanoi: “No mitä sinä, Olga, ei olisi tarvinnut.” Mutta salvan hän laittoi paikalleen samana päivänä.
Nyt portti sulkeutui tiukasti, eikä tuuli läpsytellyt sitä öisin. Mutta Temmu kävi silti sen läpi joka päivä koulun jälkeen. Aukaisi, astui sisään, sulki perässään. Salpa naksahti napakasti ja lyhyesti, kuin piste lauseen lopussa.
Valkoisen kissanpennun Temmu otti itselleen, kun se kasvoi. Nimesi sen Valko. Petri kuuli nimen, hymähti eikä sanonut mitään. Vain silitti kissaa, joka istui ikkunalaudalla ja katseli, miten poika kantoi hänen poikaansa pihan yli.
Kissa seurasi heitä katseellaan portille asti. Sitten kääntyi pois ja käpertyi ikkunalaudalle.
