– Sanna, allekirjoita nyt. Vihkimiseen on kaksikymmentä minuuttia.
Seisoin peilin edessä pienessä morsiushuoneessa, jossa haisi hiuslakalta, vieraiden hajuvesiltä ja tuoreilta ruusuilta. Ikkunan takana heinäkuinen sade ropisi, lasilla valui ohuet juovat, ja ikkunalaudalla makasi kaksi nuppineulaa, joita en saanut millään kiinnitettyä huntuun.
Riitta Lehtonen piti edessäni paperia. Valkoista, paksua, siististi taitetulla nurkalla. Toisessa kädessä hänellä oli kultakorkkinen kynä.
– Mikä tämä on? kysyin.
Hän hymyili niin kuin myyjät, jotka tietävät: tuotteessa on vika, mutta ostaja on jo melkein suostunut.
– Tavallinen perhesopimus. Mikko on selittänyt sinulle.
Mikko seisoi ovella tummansinisessä puvussa. Komea, sileäksi ajeltu, kukka rintapielessä. Olin itse aamulla kiinnittänyt sen ja nauranut, että hän pelkää pistävänsä itseään enemmän kuin naimisiinmenoa.
Nyt hän ei nauranut.
– Sanna, älä aloita, hän sanoi. – Me olemme puhuneet tästä.
– Puhuimme, että häiden jälkeen muutat luokseni, sanoin. – Ja että kukaan ei kiusaa äitiäsi. Kaiken muun puhuit ilman minua.
Riitta Lehtonen kohotti hieman kulmiaan.
– Mikä kärkeys. Mikko, minähän sanoin: asia olisi pitänyt laittaa kuntoon aikaisemmin.
Hän laski paperin pöydälle sormuslaatikon viereen. Se ei ollut edes oikea asianajajan paperi, vaan pikemminkin talutin, jolla minua aioitiin viedä juuri ennen vihkimistä. Sisältö mahtui muutamaan riviin: häiden jälkeen myyn asuntoni, ja rahat menevät isomman asunnon ostoon “uutta perhettämme” varten. Osto tehtäisiin Mikon nimiin. Miksi – sitä ei selitetty. Ilmeisesti ajateltiin, että minun pitäisi olla vain kiitollinen.
Katsoin peilikuvaani. Valkoinen mekko istui täydellisesti. Johdonmukaisesti. Olin ommellut sen itse öisin, kun ompelimossa koneet hiljenivät ja saatoin vihdoin keskittyä itseeni. Pitsiä hihoissa olin valinnut kolme viikkoa. Vyötärölinjan olin tehnyt uusiksi kahdesti. Tässä mekossa ei ollut mitään sattumanvaraista.
Paitsi sulhanen, kuten kävi ilmi.
– Asunto on ostettu ennen Mikkoon tutustumista, sanoin. – En aio myydä sitä.
Mikko työntyi irti ovesta ja tuli lähemmäs.
– Sanna, lopeta seinistä kiinni pitäminen. Se on yksiö. Aiommeko koko ikämme ahtautua siellä?
– En vastusta isompaa asuntoa. Vastustan sitä, että minun myydään sinun nimiisi ja äitisi sanelemana.
– Äiti haluaa parasta.
– Kenelle?
Riitta Lehtonen huokaisi.
– Kaikille. Jalkani särkevät, on vaikea olla yksin. Mikko on ainoa poika. Sinä olet vaimo, sinun pitäisi ajatella laajemmin, ei vain omia lankojasi, rättejäsi ja jakkaraasi ikkunan alla.
Jakkaralla ikkunan alla hän tarkoitti työpistettäni. Siinä seisoi vanha ompelukone, raskas, valurautainen, jonka olin saanut ensimmäisen oikean tilauksen myötä suljetun ompelimon emännältä. Tällä koneella olin huolitellut toisten takkeja, ommellut koulumekkoja, muokannut epäonnistuneita vaatteita, ja sitten säästänyt ensikäsirahaan ja ostanut sen asunnon.
Pienen. Itsepäisen. Minun.
Mikko tiesi tämän kaiken. Oli joskus sanonut:
– Pidän siitä, että teet kaiken itse. Sinun kanssasi ei pelota.
Osoittautui, ettei hän pelännyt minun kanssani. Vaan minun kustannuksellani.
– En allekirjoita mitään, sanoin.
Riitta Lehtonen lakkasi hymyilemästä.
– Sitten miksi koko tämä näytelmä?
– Mikä näytelmä?
– Valkoinen mekko, vieraat, ravintola. Haluat tulla perheeseen, mutta et anna perheelle mitään?
Katsoin Mikkoon. Odotin, että hän sanoisi edes: “Äiti, lopeta”. Tai ottaisi paperin pois häneltä.
Hän oli hiljaa.
Oven takana joku käveli ohi, nauroi, lasit kilisivät. Varmaan kaadettiin jo shampanjaa vieraille. Ystäväni Maija oli lähettänyt viestin: “Missä olet? Vihkijä hermostuu.” En vastannut. Puhelin makasi valkoisten pionien vieressä, jotka olivat yhtäkkiä kuin kaalinpäitä.
– Mikko, sanoin hiljaa. – Tiesitkö tästä paperista?
Hän oikaisi hihansuuta.
– Miksi tartut sanoihin? Paperi on vain, jotta kaikki olisivat rauhallisia. Sinä muuttaisit mielesi, alkaisit jarruttaa. Meillä on jo sopimus erään ihmisen kanssa.
– Minkä ihmisen kanssa?
Riitta Lehtonen vilkaisi nopeasti poikaansa. Silloin ensimmäisen kerran oikeasti pelästyin. En paperia. En keskustelua. Vaan sitä, että vastaus oli jo olemassa ja se olisi pahempi kuin arvasin.
Mikko kurtisti otsaansa.
– Näytin asunnon eräälle tutulle. Hän on valmis odottamaan. Hyvä hinta. Älä teeskentele, että tämä on rikos.
– Näytit minun asuntoni ostajalle?
– Älä dramatisoi. Olenhan ollut siellä. Minulla on avaimet.
Tunsin, kuinka rinnassa tuli tyhjä ja kylmä. Avaimet. Ne avaimet, jotka olin antanut hänelle keväällä, kun sairastuin ja pyysin tuomaan lääkkeitä. Hän oli pitänyt nippua itsellään.
– Veit vieraan ihmisen minun asuntooni?
– Meidän tulevaan asuntoomme, hän sanoi napakasti. – Ja lopeta puhumasta tuolla äänellä.
Riitta Lehtonen työnsi kynää lähemmäs.
– Sanna, viisas nainen ei tartu laatikkoon parvekkeella, kun hänelle tarjotaan kunnollista elämää.
Sillä hetkellä muistin, kuinka ompelimossa Aino Mäkelä, ensimmäinen opettajani, oli opettanut purkamaan väärää saumaa.
– Älä säästä lankaa, Sanna. Jos menee vinoon ensimmäisestä pistosta, koko työ vetää. Parempi purkaa heti kuin itkeä pilattua kangasta myöhemmin.
Silloin luulin, että hän puhui hameista.
Mikko otti sormuslaatikon, avasi sen, otti minun sormukseni ja pyöritti sitä sormissaan.
– Lopetetaan tämä keskustelu. Nyt menet ulos, hymyilet, meidät vihitään, ja kotona puhumme rauhassa.
– Kotona? toistin. – Missä kodissa?
– Sinun. Toistaiseksi.
Tuo “toistaiseksi” oli viimeinen lanka.
Otin sormuksen hänen kädestään. Pienen, sileän, kultaisen. Olimme valinneet sen yhdessä. Oikeastaan Mikko valitsi, ja minä suostuin, koska olin väsynyt väittämään. Hän oli silloin sanonut:
– Sinulle sopii yksinkertaisuus.
Minä vain halusin, että hän kerran kysyisi, mikä minusta on mukavaa.
Menin ikkunan luo. Se oli raollaan, koska huoneessa oli tukalaa. Alhaalla räystään alla seisoi vieraiden autoja, märkiä sateesta. Ikkunalaudalla värisi vesipisara.
Riitta Lehtonen astui lähemmäs.
– Mitä teet?
Käännyin heihin molempiin. Naisseen, joka oli jo mielessään sijoittanut omat huonekalunsa asuntooni. Mieheen, joka oli päättänyt, että passin leiman jälkeen minusta tulee mukavampi, pehmeämpi ja hiljaisempi.
– Onnittelut! Menetitte juuri morsiamen, asunnon ja loputkin kunnioituksestani! – heitin vihkisormuksen ikkunasta.
Se osui peltilistaan, kilahti ja katosi jonnekin märkään vihreään ikkunan alla.
Riitta Lehtonen kirkaisi kuin olisin heittänyt pois sormuksen sijasta hänen suunnitelmansa rauhallisesta vanhuudesta.
Mikko kalpeni.
– Oletko hullu?
– En. Vihdoin tulin järkiini.
Nostin mekon helmaa, etten astuisi pitsiin, ja kävelin ovelle.
– Sanna! – Mikko tarttui käteeni. – Siellä on vieraita. Työkavereitani. Äitisi on tullut. Häpäiset kaikki nyt.
Katsoin hänen sormiaan ranteellani.
– Päästä irti.
– Puhumme.
– Olet jo puhunut kaiken.
Hän ei päästänyt heti. Ensin puristi lujemmin, kuin testaisi, kuinka paljon entistä kuuliaista Sannaa minussa oli jäljellä. Sitten hän irrotti sormensa. Iholle jäi punaiset jäljet.
Käytävällä Maija pysäytti minut. Hänellä oli lila mekko ja ripsiväriä, vähän valunut kosteudesta.
– Missä olit? Kaikki odottaa. Ai… Mitä on tapahtunut?
– Häitä ei tule.
Hän katsoi olkani yli, näki Mikon, Riitta Lehtosen paperi kädessä, ja ymmärsi heti ilman sanoja, kasvoilta.
– Tule, hän sanoi.
– Odota. Sano äidille, ettei huolehdi.
– Sanot itse. Hän on naulakon luona, aistii jo, että jotain on vialla.
Äitini – Anneli – seisoi todella naulakon luona. Pieni, tummansinisessä jakkupuvussa, käsilaukku kahdella kädellä edessään. Hän näki minut eikä kysynyt: “Miten saatoit?” Eikä kysynyt: “Mitä ihmiset sanovat?” Hän vain tuli lähemmäs ja korjasi irronneen hiussuortuvan.
– Löikö hän?
Nyökkäsin.
– Mene vaihtamaan vaatteet. Minä puhun vieraiden kanssa.
– Äiti, siinä on kaikkea.
– Vaikeaa on se, kun kaava ei täsmää ja tilaus on huomiseksi. Tämä ei ole sinun ihmisesi.
Riu’uin mekon ravintolan takahuoneessa, jonne Maija toi arkisen pellavamekkoni ja sandaalini. Vetoketju takertui, pitsi tarttui hiuksiin. Nykin, ja ohut lanka hihasta katkesi.
– Varovasti, Maija sanoi.
– Antaa mennä.
– Sääli, olet ommellut niin paljon.
Katsoin valkoista kangasta, siistejä saumoja, pienten nappien riviä, ommeltuja käsin.
– Ei sääli. Mekko ei ole syyllinen mihinkään.
Maija ripusti sen olkapäihin. Se heilahti kuin huokaisten.
Ravintolan sisäänkäynnillä vieraat humisivat. Joku närkästyi, joku kuiskutteli, joku yritti saada taksia. Riitta Lehtonen puhui kovaa:
– Tytöllä on hermot kireällä. Kaikki järjestyy.
Äitini vastasi niin tyynesti, että kuulin sen oven läpi:
– Tytöllä on asunto ja järkeä päässä. Sen sijaan teidän pojallanne on kunnioituksen puute.
Lähdin huolto-oven kautta. Sade oli melkein lakannut. Ilma tuoksui märältä asfaltilta ja lehmukselta. Maija halusi tulla mukaan, mutta pyysin:
– Ei tarvitse. Haluan olla yksin.
– Pärjäätkö varmasti?
– Pärjään jo.
Sain taksin naapuripihalta. Kuljettaja katsoi minua taustapeilistä: pellavamekko, hääkampaus, valkoinen pionikimppu sylissä.
– Juhlat eivät onnistuneet? hän kysyi varovasti.
– Päinvastoin, ne loppuivat ajoissa.
Hän ei kysynyt enempää.
Kotona otin ensin talonmieheltä varakärkiavaimen, jonka olin jättänyt hätätilanteita varten, ja nousin ylös. Ovi avautui hiljaa. Asunnossa oli niin kuin pidin: pöydällä ikkunan vieressä mittanauha, tuolin selkänojalla kesken jäänyt jakku, ikkunalaudalla ruukku basilikaa. Elämäni. Pieni, paikoin ahdas, mutta ei vieras.
Irrotin vanhan lukkorungon ja asetin sen kämmenelle. Kolmannen kerroksen naapuri oli joskus näyttänyt, miten se vaihdetaan, kun avain oli jumissa. Olin silloin nauranut:
– Minun pitäisi ommella mekkoja, enkä väännellä lukkoja.
Hän vastasi:
– Naiselle asunnossa on hyvä osata molempia.
Uusi lukko makasi lipaston laatikossa. Olin ostanut sen sen jälkeen, kun Mikko oli kerran ilmoittamatta tullut aamulla, avannut oven omilla avaimillaan ja sanonut:
– Yllätys.
Silloin olin vaieta. Olin vain piilottanut laatikon pyykin alle. Ilmeisesti pääni oli jo tiennyt kaiken, mutta sydän oli laahannut perässä.
Vaihdoin lukkoa pitkään. Mekon olisin ehtinyt sovittaa vartaloon, mutta raudan kanssa olin kuin oppilas. Ruuvimeisseli liukastui, ruuvi putosi, sormet särkivät. Mutta kun uusi avain kääntyi uudessa lukkorungossa, hymyilin ensimmäisen kerran koko päivänä.
Puhelin soi taukoamatta. Mikko. Riitta Lehtonen. Tuntemattomia numeroita. Sitten viestejä.
“Älä häpäise itseäsi, tule takaisin.”
“Vieraat kysyvät, mitä sanotaan.”
“Tulen, avaa.”
“Olet velvollinen selittämään.”
Laitoin äänen pois.
Minulla ei ollut enää kenellekään selitettävää.
Mikko saapui, kun ikkunan takana alkoi hämärtää märkää pihaa. Ensin soitti ovipuhelimella. Sitten koputti. Sitten puhui oven läpi.
– Sanna, avaa. Olemme aikuisia ihmisiä. Tämä pitää ratkaista.
Istuin lattialla ompelukoneen vieressä ja purin häämekon reunaa. En siksi, etten kuullut. Siksi, että käteni tekivät vihdoin ymmärrettävää työtä.
– Tiedän, että olet kotona, hän sanoi. – Älä tee sirkusta.
Jatkoin sauman purkamista pienillä saksilla, varovasti, etten vahingoittaisi kangasta.
– Avaimeni eivät sovi, hänen äänensä muuttui. – Oletko vaihtanut lukon?
Olin hiljaa.
– Sanna, tämä ei ole enää hauskaa.
Saksit napsahtivat. Lanka antoi periksi.
Menin ovelle, mutta en poistanut turvaketjua.
– Puhu.
– Ymmärrätkö, mitä olet tehnyt? Ihmiset tulivat, äiti melkein kaatui. Teit minusta naurunalaista.
– Selvisit itse.
– Paperin takia? Jonkin asunnon takia?
– Ei asunnon, Mikko. Sen takia, että olit jo päättänyt, kuinka paljon elämäni maksaa.
Hän hengitti äänekkäästi oven takana.
– Halusin perheen.
– Et. Halusit kätevän vaihtokaupan: minun asuntoni sinun mielenrauhaasi vastaan.
– Vääristelet kaiken.
– Mene pois.
– En lähde ennen kuin saamme sovittua.
– Sitten soitan lähipoliisille.
Hän vaikeni. Sitten löi kämmenellä ovea. Ei lujaa, mutta tarpeeksi, jotta eteisen peili tärisi.
– Kadut tätä.
– En enää.
Askeleet eivät poistuneet heti. Hän seisoi vielä toivoen, että pelkäisin omaa päättäväisyyttäni. Sitten hissi pamahti kiinni, ja asunnossa tuli hiljaista.
Palasin mekon luo. Leikkasin pitkän laahuksen pois. Sitten irrotin pitsit hihoista, laskin erikseen. Valkoinen kangas laskeutui pöydälle, kuuliainen ja puhdas. Siitä saattoi tehdä mitä tahansa: juhlapuvun tytölle, takin vuoren, peitteen mallinukelle. Ei jokainen materiaali ole syyllinen siihen, että sitä haluttiin käyttää väärin.
Kun ompelimossa syttyi ensimmäinen valo, olin jo leikkuupöydän ääressä pussi kädessä. Aino Mäkelä istui ikkunan luona ja joi teetä lasista metallitelineessä.
– No? hän kysyi edes katsomatta.
– Häitä ei ollut.
– Näen. Morsiamilla, joilla on häät, on erilainen kävely. Sinun kävelysi on ihmisen, joka on kantanut ompelukoneen palavasta ladosta.
Laskin pussin pöydälle.
– Saanko purkaa tämän täällä?
– Pitää.
Hän tuli lähemmäs, kosketti kangasta.
– Hienoa työtä.
– Oli.
– Hyvä työ on yhä hyvää. Sauma ei erehtynyt, Sanna. Ihminen erehtyi, joka luuli, että mekko tekee sinusta hänen omaisuuttaan.
Istuin viereen. Hän purki sivusaumaa, minä irrotin napit. Ei suuria sanoja. Vain pehmeä langan risahdus ja sateen koputus peltikatoskatoksella.
Äitini soitti, kun kiedoin pitsiä siistille rullalle.
– Miten voit?
– Elossa. Suututtaa. Mutta ihan hyvä.
– Hän kävi?
– Kävi. Ei päässyt sisään.
– Hyvä.
– Äiti, oletko hävennyt minua?
Hän suuttui.
– Häpeän sitä, etten aiemmin kysynyt, oletko onnellinen. Kaikki muu ei ole häpeää.
Paluumatkalla satoi hiljalleen. Pihalla seisoi Riitta Lehtonen. Ilman sateenvarjoa. Hiukset olivat irronneet kampauksesta, kasvot harmaat.
– Sanna, hän sanoi. – Meidän täytyy puhua.
– Meidän ei tarvitse.
– Olet nuori, kuuma. Et ymmärrä mitä teet. Mikko kärsii.
– Antaa tottua.
Hän puristi huuliaan.
– Asunto ei tee sinua onnelliseksi.
– Ehkä. Mutta se ei pyydä myymään itseään toisen mukavuuden vuoksi.
– Olet julma.
– En. Olette vain kuulleet kieltäytymisen ensimmäistä kertaa ja luulleet sitä julmuudeksi.
Hän astui lähemmäs.
– Mikko on hyvä.
– Sitten olkoon hyvä ilman minun asuntoani.
Riitta Lehtonen kääntyi pois. Näytti, että hän halusi sanoa jotain terävää, tuttua, piikikästä. Mutta piha oli tyhjä, yleisöä ei ollut, ja sanat menettivät puolet voimastaan.
– Hän rakasti sinua, hän sanoi vihdoin.
– Rakkaus ei tule allekirjoituspaperin kanssa ennen vihkimistä.
Kiersin hänet ja menin rappukäytävään.
He eivät enää tulleet. Soittivat vielä muutaman kerran, sitten lakkasivat. Ravintola ja vieraat hoidettiin ilman minua. Mikko haki laatikoiden tavaroita parvekkeelta naapurin kautta, edes tulematta luokseni. Palautti avaimet, jotka eivät kuitenkaan enää avanneet mitään.
Luulin, että sattuu enemmän. Mutta kipu muistutti nuppineulan pistoa: terävä, harmillinen, mutta heti tiesi, mistä se pitää vetää pois.
Asunto vähitellen unohti Mikon. Hänen mukinsa “pomoleimasin” katosi. Toin roskiin tohvelit, jotka hän oli ostanut itselleen ja jättänyt oven viereen merkiksi tulevasta muutosta. Seinästä otin kalenterin, johon hän oli merkinnyt hääpäivän punaisella tussilla. Tilalle ripustin puisen lankarullan, vanhan ompelimosta löytyneen. Suuri, tummunut, kyljessä lovi. Se sopi seinälleni paremmin kuin mikään kalenteri.
Mekkoa en heittänyt pois. Paksusta satiinista ompelin suojuksen ompelukoneelle. Pitsistä – pienen verhon työpisteen ikkunaan. Napit laitoin lasipurkkiin. Laahus makasi pitkään erillään, kunnes keksin, mitä sille tehdä.
Vapaana tilauspäivänä kapealle puutuolille ikkunan eteen. Sille tuolille, jolla Mikko oli istunut, selannut puhelinta ja sanonut:
– Sanna, kuka tarvitsee näitä muokkauksia? Etsi kunnon työ.
Tuoli oli tukeva, vain istuinpinta kulunut. Päällystin sen häälaahuksen kankaalla. Valkoinen satiini kiristyi sileästi, ilman ryppyjä. Reunaan vedin ohuen tikin. Ei ruusuja, ei pitsejä, ei rusetteja. Vain puhdas, vaalea pinta.
Kun tuoli oli valmis, asetin sen ompelukoneen viereen. Istuin, painoin poljinta, kuulin tasaisen koneen rytmin. Kone alkoi ommella varmasti, kuin sekin olisi odottanut, milloin asunnosta viedään ylimääräinen melu.
Pöydällä oli uusi tilaus – yksinkertainen sininen mekko naiselle, joka sovituksessa sanoi:
– Haluaisin sellaisen, jossa olen oma itseni.
Hymyilin. Se oli ymmärrettävä tehtävä.
Ikkunan takana sateen jälkeen katot vaalenivat. Jossain ravintolan nurmikolla makasi varmasti yhä sormukseni. Ehkä pihan siivooja löysi sen. Ehkä se vierähti pensaan alle. Minulle oli sama. Sormus oli lupaus, jota ei ollut olemassa. Tuoli ikkunan äärellä oli paikka, jonka olin itselleni jättänyt.
Laskin puikon kankaan päälle ja vedin ensimmäisen tikin.
En enää sovittanut itseäni toisten kaavaan.
