Vapaaehtoinen Katja nosti katseensa rekisteristä ja tuijotti tulijaa. Kolmen vuoden aikana “Ystävän” eläinkodissa hän oli kuullut kaikenlaisia toiveita. Oli pyydetty pieniä, oli pyydetty hellyydenkipeitä, oli pyydetty “ettei karvat lähde” ja “että tulee toimeen lasten kanssa”. Eräs mies oli vaatinut koiraa, jolla on “surulliset silmät, valokuvauksiin”. Mutta tällaista – tämä oli ensimmäinen kerta.
– Tarvitsen hyvin vanhan koiran, sanoi nainen.
– Kuinka vanhan? Katja tarkensi varovasti.
– Vanhimman mikä on. Noin kymmenen, kaksitoista vuotta. Mitä vanhempi, sitä parempi.
Nainen seisoi tiskin luona ja piti kädessään kangaskassia. Ei kovin pitkä, hoikka, hiukan yli kuusikymppinen. Hiukset vedetty taakse tiukalle nutturalle, josta yksi suortuva oli karannut. Jalassa kuluneet lenkkarit, joihin oli pinttynyt mutaa, harteilla vihertävä takki, haalistunut saumoista. Kasvot tyynet, ilman hymyä, mutta ilman jännitystä. Tavalliset kasvot ihmisen, joka tarkalleen tiesi, miksi oli tullut.
– Odottakaa hetki, kysyn Marja-Leenalta, sanoi Katja ja meni takahuoneeseen.
Marja-Leena, eläinkodin johtaja, leikkasi leipää iltaruokintaa varten. Veitsi koputti leikkuulautaan tasaisesti kuin metronomi. Viereisellä pöydällä oli kattilallinen jäähtynyttä puuroa ja pino alumiinikuppeja.
– Tuolla on nainen. Pyytää vanhinta koiraa.
Marja-Leena pysäytti veitsen.
– Vanhinta?
– Kyllä. Sanoo, mitä vanhempi, sitä parempi.
– Outoa. Kutsu hänet.
* * *
Naisen nimi oli Liisa Korpi. Hän istuutui tuolille johtajan huoneessa, laski kassin syliinsä ja liitti sormet yhteen. Hänen kätensä olivat kuivat, suonikkaat, lyhyillä kynsillä ja pienillä halkeamilla rystysissä. Ihmisen kädet, joka tekee paljon töitä niillä – pesee, siivoaa, kaivaa, hoitaa.
– Liisa Korpi, ymmärrättekö, että vanhat koirat vaativat erityistä hoitoa? Marja-Leena puhui pehmeästi, mutta äänessä oli varautuneisuutta. – Eläinlääkärikulut, erikoisruoka, usein kroonisia sairauksia. Nivelet, munuaiset, sydän. Se ei ole helppoa eikä halpaa.
– Ymmärrän.
– Onko teillä kokemusta eläinten pidosta?
– On.
– Kertoisitteko, jos sopii.
Liisa Korpi vaikeni. Katseli ikkunasta, jonka takana näkyi rivi häkkejä ja pala aitaa, jossa vihreä maali hilseili. Jossain siellä, häkkien takana, kuului moottoritien humina.
– Minulla on nyt Kreivi. Hän on neljätoista. Labradorinnoutajan ja jonkin karvaisen sekoitus. Otin hänet eläinkodista Kuopiossa kaksi vuotta sitten. Häntä oltiin lopettamassa, koska hänellä on takajalkojen nivelrikko eikä kukaan ottanut. Ennen Kreiviä oli Timi, sekarotuinen, sokea molemmista silmistä. Kaihi, pitkälle edennyt. Otin hänet kun hän oli yksitoista. Hän asui luonani puolitoista vuotta. Ennen Timiä oli Nelli, vanha paimenkoira lonkkavialla. Nelli oli kanssani kahdeksan kuukautta.
Hän luetteli rauhallisesti, ilman tunteenpurkauksia, kuin luki ostoslistaa. Mutta jokaisen nimen hän lausui hiukan hitaammin kuin muut sanat. Ikään kuin antaisi kullekin vielä sekunnin läsnäoloa.
Marja-Leena laski kynän ja otti silmälasit pois.
– Tarkoittaako tämä, että otatte tarkoituksella vanhoja koiria?
– Kyllä.
– Saako kysyä – miksi?
Liisa Korpi katsoi häntä suoraan. Silmät harmaat, tyynet, ilman haastetta ja selitystä.
– Koska kukaan muu ei ota niitä. Kaikki haluavat pentuja. Tai nuoria, korkeintaan kolmevuotiaita. Mutta vanha koira istuu häkissään ja odottaa. Eikä se ymmärrä, miksi. Se on koko ikänsä rakastanut jotakuta, nukkunut jonkun jaloissa, odottanut ovella. Ja sitten se on täällä. Omistaja kuollut, tai muuttanut, tai vain päättänyt, että riitti. Ja sille on jäänyt ehkä vuosi, ehkä kaksi. En halua, että se vuosi kuluu betonilattialla.
Huoneeseen tuli hiljaista. Kuului, kuinka seinän takana joku koirista haukkui – matalasti, rytmikkäästi, ilman vihaa. Pelkästä ikävästä.
– Tulkaa, sanoi Marja-Leena ja nousi. – Näytän teille jonkun.
* * *
Häkit olivat kahdessa rivissä, katettuina huovalla. Haistoi koiran, rehuseoksen ja kloorin, jolla lattiat pestiin aamuisin. Jalkojen alla lätäköitä – yöllä oli satanut, ja vesi kerääntyi kottikärryn uriin, jolla ruokaa kuljetettiin.
Koirat ottivat vastaan eri tavoin. Nuoret syöksyivät verkkoon, vinkuivat, hyppivät, tunkivat kuonoja rakoihin. Yksi hoikka urospuoli, jonka häntä oli typistetty, seisoi hiljaa ja löi etutassullaan metallia, tasaiseen tahtiin, sinnikkäästi, kuin koputtaisi suljettuun oveen.
Liisa Korpi kulki ja katseli. Nuoriin ei jäänyt. Ei edes hidastanut.
Marja-Leena pysähtyi toiseksi viimeisen häkin kohdalla.
– Tässä. Hilda. Hän on kolmetoista. Tuotiin kuukausi sitten. Omistaja kuoli, tytär sanoi – “emme tarvitse, lapsella on allergia”. Jätettiin eläinkodin eteiseen television pahvilaatikossa.
Hilda makasi kaukaisessa nurkassa pahvinpalalla. Iso, punertavanruskea, lerppahuulisilla poskilla ja sameilla silmillä. Korvat riippuvat, punaruskeat. Kuono harmaa – koko matka nenästä otsaan, kuin olisi jauhotettu. Takajalat ojennettu kömpelösti, kulmassa, ja näki, että ylös nouseminen vaati vaivaa. Lähellä oli kuppi koskematonta vettä.
Liisa Korpi meni häkin luo ja kyykistyi.
– Hilda.
Koira nosti pään. Ei noussut. Vain nosti ja katsoi. Silmät kosteat, väsyneet, punertavilla valkuaisilla. Häntä liikahti kerran, raskaasti, ponnistellen, ja jähmettyi.
– Hänellä on munuaisongelmia, Marja-Leena sanoi hiljaa. – Ja sydän. Kardiomyopatia. Eläinlääkäri sanoo – vuosi, ehkä puolitoista. Ja sekin – hyvällä hoidolla ja jatkuvalla lääkityksellä.
Liisa Korpi ei kääntynyt. Hän katsoi Hildaa, ja Hilda katsoi häntä. Sitten koira hitaasti, näkyvällä ponnistuksella nousi etujaloilleen, veti takajalat mukaansa ja otti kolme askelta kohti verkkoa. Se tönäisi kuononsa rautoihin. Kuono oli lämmin ja kuiva.
Liisa Korpi työnsi sormet rakojen läpi ja silitti Hildaa kuonon päältä, nenästä otsaan, hitaasti, kuin silittäisi nukkuvaa lasta. Koira sulki silmät.
– Minä otan hänet, sanoi Liisa Korpi.
* * *
Paperityöt veivät puoli tuntia. Katja täytti lomakkeita, leimasi ja vilkuili ikkunasta Liisa Korpea, joka istui pihalla penkillä ja piti Hildaa hihnassa. Koira painautui hänen jalkaansa vasten kyljellään eikä liikahtanut. Vain kuono liikkui – nuuskutti polvea, takin reunaa, lenkkarinaruja, sormia, jotka makasivat sen selällä.
– Marja-Leena, Katja kuiskasi. – Onko hän varmasti tervejärkinen? Siis tämä nainen?
Marja-Leena meni ikkunan luo ja katsoi pihalle.
– On, Katja. Enemmän kuin.
– Mutta miksi hän ottaa vanhoja koiria? Nehän… no… kuolevat pian. Se on aina kovaa. Tottuu, ja sitten se on ohi.
Marja-Leena vaikeni. Laski kädet ristiin rinnalle. Sitten sanoi, irrottamatta katsettaan ikkunasta:
– Tiedätkö, olen työskennellyt eläinkodissa kaksikymmentä vuotta. Olen nähnyt satoja ihmisiä. He tulevat, valitsevat, vievät. Puolet soittaa kuukauden päästä: “Ottakaa takaisin, se pureskelee huonekaluja.” Tai: “Muutamme, emme voi ottaa mukaan.” Tai vain lakkaavat vastaamasta puheluihin, ja siinä se. Mutta tämä nainen – hän ei valitse. Hän ottaa ne, jotka on jo hylätty. Ne, joihin kukaan ei edes katso. Se on aivan eri asia, Katja.
Katja laski katseensa ja vaikeni. Allekirjoitti viimeisen sivun, pani päivämäärän ja meni pihalle.
– Liisa Korpi, kaikki on valmista. Tässä teille ohje Hildan lääkkeistä. Eläinlääkäri on kirjoittanut annostuksen. Munuaistabletit – aamulla ja illalla, ruuan kanssa. Sydänlääke kerran päivässä, tyhjään vatsaan. Ja uusintatarkastus kahden viikon kuluttua, meidän lääkärillemme tai omallenne.
Liisa Korpi otti paperit, taittoi huolellisesti neljään osaan ja pani kassiin. Otti sieltä vanhan kaulapannan – leveän, pehmeän, kuluneesta pressusta, raskaalla soljella. Vaihtoi Hildan pannan.
– Tämä on hänelle mukavampi. Ei paina kaulaa. Ostan kaikille omilleni tällaisia.
Katja katseli, kuinka he lähtivät. Liisa Korpi kulki hitaasti, sovittaen askeleensa koiran lyhyen, laahaavan askelluksen mukaan. Hilda köpötteli vierellä, hiukan ontuen vasenta takajalkaa. Portilla Liisa Korpi pysähtyi, kumartui ja oikaisi pannan. Sitten sanoi Hildalle jotain hiljaa, pelkillä huulilla, niin ettei Katja kuullut. Hilda nosti harmaan kuononsa ja nuolaisi hänen kättään.
He menivät portista ulos ja kääntyivät oikealle, kohti bussipysäkkiä.
* * *
Kuukauden kuluttua Marja-Leena sai viestin. Valokuva: Hilda makaa paksulla ruudullisella vilttiilä, jalat ojossa. Vieressä vesikuppi ja vanha pehmolelu ankka, jolta puuttui toinen silmä. Kuono yhä harmaa, mutta silmät kirkkaammat. Valoisammat. Ilman sitä sameutta, joka oli ollut häkissä. Häntä kuvassa sumea. Ilmeisesti heilui.
Kuvan alla teksti: “Hilda on asettunut. Ensimmäisen viikon pelkäsi, painautui seinää vasten. Sitten kipusi keskellä yötä sänkyyni ja on siitä lähtien nukkunut siellä, vaikka laitan alustan lattialle. Tykkää kun rapsutetaan oikean korvan takaa. Vasenta ei anna, ilmeisesti aristaa. Munuaiset vakaat, eläinlääkäri tyytyväinen. Kreivi tottui häneen, ei kadehdi. Ovat yhdessä parvekkeella kun aurinko paistaa. Kiitos teille.”
Marja-Leena luki. Sitten luki uudestaan. Sulki puhelimen, nojautui taakse tuolissaan ja katseli pitkään kattoon, jossa levisi vanha vesivahinkolaikku.
Pöydällä oli lista koirista, jotka piti siirtää toiseen rakennukseen. Kaksikymmentäkolme nimeä. Ikä kahdesta viiteen. Nuoria, vahvoja, hyvillä mahdollisuuksilla. Jokaisella oma tarinansa, oma toivonsa.
Ja aivan lopussa, käsin lyijykynällä lisättynä, luki Paroni. Neljätoista vuotta, uros, sekarotuinen, tuotu asunnosta emännän kuoltua. Kuuro vasemmasta korvasta. Kulkee hitaasti. Syö vähän. Kohdassa “vierailijoiden kiinnostus” – viiva.
Marja-Leena otti puhelimen ja kirjoitti: “Liisa Korpi, meille on tullut Paroni. 14 v. Hiljainen, rauhallinen. Jos olette valmis, ilmoittakaa.”
Vastaus tuli neljässä minuutissa. Ei tunnin päästä, ei päivän. Neljässä minuutissa: “Tulen lauantaina. Valmistelen paikan.”
Marja-Leena hymyili. Panosti puhelimen takin taskuun.
Seinän takaa Paroni haukahti matalasti. Ei kenellekään. Vain tyhjyyteen, niin kuin vanhat koirat haukkuvat, kun niillä on unia. Jotain menneisyydestä, siltä ajalta, kun koti oli vielä koti, eikä muisto.
* * *
Liisa Korpi tuli lauantaina, kuten oli sanonut. Astui eläinkotiin tasan kymmeneltä aamulla, samoissa lenkkareissa, saman kassin kanssa. Kasvoilla sama tyyni ilme.
Katja kohtasi hänet ovella. Aikoi sanoa jotain, mutta nyökkäsikin vain ja vei kolmanteen häkkiin.
Matkalla hän ei malttanut olla kysymättä.
– Liisa Korpi, saanko kysyä?
– Saatte.
– Eikö se ole teille raskasta? Kun he… lähtevät?
Liisa Korpi kulki hidastamatta. Lenkkarit läiskyivät tutuissa lätäköissä.
– On raskasta.
– Ja silti otatte uusia?
– Silti.
Katja vaikeni. Sitten hiljaa:
– Miksi?
Liisa Korpi pysähtyi. Kääntyi Katjan puoleen ja katsoi häntä tyynesti, ilman katkeruutta, ilman paatosta.
– Kun Nelli kuoli, hän makasi polvillani, puhtaalla lakanalla, ja minä silitin hänen päätään. Koko yön. Ja hän olisi voinut kuolla täällä, häkissä, pahvin päällä. Yksin. Minun oli raskasta jälkeenpäin. Minun on yhä raskasta, kun muistelen. Mutta hänen ei. Hänelle se oli rauhallista. Minä näin sen. Silmistä, hengityksestä, siitä miten hän rentoutti tassunsa. Kyse ei ole minusta, Katja. Kyse on heistä.
Katja kääntyi pois ja pyyhki nopeasti silmää kämmenen selkäpuolella. Sitten sanoi, jo tavallisella työäänellään:
– Tulkaa. Paroni odottaa.
* * *
Paroni makasi häkin nurkassa, tumma, raskas, riippuvalla vatsalla ja harmaalla leualla. Nähdessään ihmiset hän ei noussut. Nosti yhden korvan, terveen oikean, ja katsoi. Sillä ilmeellä, joka on vanhoilla koirilla, kun ne eivät enää odota mitään, mutta eivät ole lakanneet huomaamasta.
Liisa Korpi kyykistyi häkin luo. Otti kassista palan kanaa, liinaan käärittynä. Työnsi rakojen läpi.
Paroni nuuhki. Otti varovasti, pehmeillä huulilla, kuin ottaisi haurasta. Pureskeli hitaasti.
Liisa Korpi silitti häntä otsasta. Karkea turkki, lämmin iho, vanhukselle tyypilliset kyhmyt kulmien päällä.
– No niin, sanoi Liisa Korpi hiljaa. – Lähdetään kotiin.
