”Laiskuri sinä olet, Irja, perusluonteeltasi.” 54-vuotias mies istui kotona eläkkeellä, ja töiden jälkeen minua odottivat moitteet ja vuoristollinen tiskejä.
Tiedätkö, en pitkään aikaan voinut kertoa tästä kenellekään. Kaikki kysyivät: ”Irja, no miten sinulla ja Eerolla menee?” – ja minä hymyilin ja sanoin ”loistavasti, kaikki on täydellistä”. Valehtelin tietysti. Nyt kerron, miten asiat oikein olivat, kaunistelematta, koska minusta tuntuu, että ellet saa tätä sanottua, se jää asumaan sisällesi kuin kivi.
Tapasimme siskoni Aimon viisikymppisillä. Eero oli hänen miehensä työkaveri – joku tuttu töistä, en edes heti tajunnut, kuka hän oli ja miksi oli paikalla. Hän istui komean näköisenä, paidassa, hieno harmaa tukka, ja puhui itsevarmasti. Iässäni, kuten tiedät, ei enää parikymmentä kohteliaisuutta päivässä sattele, mutta tämä mies tuli luokseni, kaatoi minulle viiniä, kysyi töistäni ja nauroi vitseilleni. Pyörryin, mitä sitä kieltämään.
Aloimme viestitellä, sitten tapailla. Hän kosi kauniisti – ravintoloita, kukkia, soitti joka ilta: ”Miten päiväsi meni, kultaseni?” Minä, hölmö rakastunut nainen, sulauduin täysin. Kuukauden päästä – kirjaimellisesti kuukausi! – hän sanoi: ”Muuta luokseni, miksi vaivata itseäsi.” Siihen aikaan kaksiooni asuivat tyttäreni Oili miehensä Jukan kanssa ja pieni pojanpoikani Manu, joka oli neljävuotias. Ajattelin – no, asuntoni on oma, eihän se mihinkään katoa, antaa nuorten asua rauhassa, nykyään lasten asunnon ostaminen on ihan fantasiaa. Luulin tekeväni hyvän teon sekä itselleni että heille. Muutin.
Ensimmäiset kolme kuukautta olivat satua. Ihan totta. Hän vei minut elokuviin, teki joskus itse ruokaa, sanoi: ”Irja, sinä ansaitset parempaa.” Kerskailin kaikille ystävilleni ja sanoin: ”Minulla kävi tuuri vanhoilla päivillä, löysin oman ihmiseni.” Nyt kun muistelen, ajattelen – miten naiivi olinkaan. Toisaalta, ehkä en ollut naiivi, vaan ihminen lähellä viittätoista haluaa uskoa, että onnea voi vielä olla, ymmärrätkö?
Sitten jokin tuntui vaihtavan. Ei heti, ei yhdessä päivässä – se hiipi hitaasti, kuin vesi kellariin. Ensin oli pieniä asioita. Työskentelen myyjänä rautakaupassa – seison koko päivän jaloillani, illalla selkä humisee ja jalat turpoavat. Tulen kotiin, ja siellä on vuoristollinen tiskejä eiliseltä ja tältä päivältä, likainen liesi, pyykkiä viikkaamatta. Sanon: ”Eero, voisitko edes tiskata?” Ja hän katsoo minua sellaisella ilmeellä, kuin olisin pyytänyt häntä luovuttamaan munuaisensa: ”Irja, minä olen mies, olen työskennellyt koko päivän, minulla on ollut palavereja ja neuvotteluja. Mutta sinä olet nainen, sinun velvollisuutesi on huolehtia kodista. Äitini kasvatti minut niin, ja olen tottunut siihen.”
Aluksi ajattelin – no, mies vanhempi, tottumukset ovat syvällä, selvitään. Sitten se alkoi pahentua.
Hän alkoi huomauttaa kaikesta. Keitto oli alisuolattu: ”Oletko sinä ihan kokkaamaton, eikö äitisi opettanut sinua?” Paita oli silitetty väärin: ”Minulla oli vaimo, joka silitti täydellisesti, etkä sinä osaa mitään.” Hän vertasi minua jatkuvasti ex-vaimoonsa, aina minun tappiokseni: tämä siivosi paremmin, teki parempaa ruokaa ja hänellä oli parempi vartalo samanikäisenä. Kuvittele, miltä tuntuu kuunnella sitä joka päivä?
Sitten alkoivat hänen katseensa ja äänensävynsä. Tiedätkö, on ero, kun joku on vain tyytymätön, ja kun joku haluaa tahallaan nöyryyttää sinua. Eron kohdalla se oli jälkimmäinen. Hän saattoi katsoa minua, kun olin vuoron jälkeen väsynyt, aamutakissa lieden äärellä, ja sanoa: ”No, onpa sinulla näky, ihan kaunotar.” Tai tämä klassikko: tulin töistä illalla noin seitsemältä, tuskin jaksoin nousta, ja hän istui sohvalla kaukosäätimen kanssa ja sanoi: ”No, etkö taas ehtinyt siivota? Laiskuri sinä olet, Irja, perusluonteeltasi laiskuri.” Tämä siitä huolimatta, että tein täyttä työpäivää, ja hän, huomaa, oli eläkkeellä, istui kotona koko päivän, vain joskus piti ”konsultaatioita” puhelimessa.
Kaikkein nöyryyttävintä olivat tiskit. Siitä tuli henkilökohtainen kidutukseni. Hän jätti tahallaan, olen varma, kaikki likaiset astiat itsensä jälkeen – lautasen, kattilat, lusikat tiskialtaaseen, kuin näytösluonteisesti: katso, en edes ajattele koskevani niihin. Ja jos en ehtinyt tiskata heti, alkoi monologi siitä, kuinka huono emäntä olen, kuinka kunnon kodeissa ei ole sellaista sotkua ja kuinka hän häpeää, jos joku sattuisi vierailemaan ja näkisi tällaisen sikalan.
Rahaa hän ei koskaan antanut minulle, vaikka muutin hänen luokseen käytännössä yhden matkalaukun kanssa. Ostin ruuan itse, myyjän palkallani – ja palkka siellä, tiedät itse, ei ole olympiavoittaja. Sillä välin hän pystyi ostamaan uuden puhelimen tai lähtemään kavereiden kanssa kalastamaan vilkaisematta lompakkoaan. Ja jos sanoin, ettei rahat riitä ruokaan tässä kuussa, kuulin vastaukseksi jotain tyyliin: ”No, mitä odotit? En ole sitoutunut elättämään sinua, elä varojesi mukaan.”
On sanoja, jotka pyörivät yhä päässäni, kun muistelen. Kerran pyysin apua kantamaan raskaita ostoskasseja autosta asuntoon – viides kerros, hissi ei toiminut. Hän sanoi: ”Minulla on selkä kipeä, en ole mikään kantaja, itse olet keksinyt ostaa noin isoja pusseja.” Ja selkä, mikä ominaista, toimi loistavasti, kun hän meni kalastamaan raskaiden vehkeiden kanssa.
Omituisinta oli, että hän osasi olla hurmaava julkisesti. Menimme hänen ystäviensä luo – hän oli niin galantti, tarjosi kättä, teki kohteliaisuuksia: ”Irjani”, ”kultaiset kädet”, kaikkea sellaista. Mutta heti kun ovi sulkeutui, naamio muuttui jäiseksi, halveksivaksi. Ja sinä tajuat, ettei kukaan uskoisi sinua, jos kertoisit, koska kaikki näkevät vain tämän naamion.
Aloin huomata syyttäväni itseäni. Ajattelen – olenko oikeasti huono emäntä, yritänkö tarpeeksi, kun hän reagoi noin? Tämä pelottaa minua eniten, kun muistelen – miten nopeasti aloin uskoa siihen, mitä vieressä asuva ihminen sanoi, vaikka se kuulosti hullulta ja epäreilulta. Kuin tipa tipa hän hioi itseluottamustani, enkä edes huomannut, kun se katosi kokonaan.
Kerran sairastuin – kuume nousi lähelle 38, makasin kuin lättänä. Mutta hän käveli asunnossa ja sanoi: ”No niin, kuka nyt laittaa ruokaa, kuka siivoaa, sinun on tietysti kätevää olla kipeänä.” Makasin ja ajattelin – Jumala, onko tämä edes normaalia, että ihminen puhuu sinulle noin, kun sinulla on huono olo?
Tyttäreni Oili aisti, että jotain oli vialla. Hän soitti: ”Äiti, olet ollut niin surullinen viime aikoina, onko kaikki hyvin?” Mutta minä vitsailin – kaikki on kunnossa, olen vain väsynyt töissä. Oli noloa myöntää. Ajattelin – olen 55-vuotias, aikuinen nainen, ja olen joutunut samanlaiseen tarinaan kuin 18-vuotias hölmö. Kuka siitä tunnustaisi?
Se, mikä viimeistään mursi minut, oli tavallinen ilta. Tulin töistä, jalat humisevat, pää halkeaa. Menen keittiöön – siellä on aamupalalta jäänyt paistinpannu rasvan peitossa, kuppeja, leivänmuruja koko pöydällä, ja Eero istuu olohuoneessa katsomassa televisiota. Sanon hiljaa, ilman riitaa: ”Eero, voisitko kerrankin tiskata omat jälkesi? Olen juuri tullut töistä, anna minulle viisi minuuttia hengähdystä.” Hän nousee, tulee keittiöön, katsoo pannua, sitten minua ja sanoo – rauhallisesti, melkein hymyillen: ”Irja, sinä asut täällä juuri sitä varten. Kokata, siivota, huolehtia talosta. Jos se ei miellytä sinua – ovi on auki, kukaan ei pidä sinua väkisin.”
Ja sillä hetkellä jokin napsahti sisälläni. Ei kyyneleitä, ei hysteriaa – vain kylmä selkeys. Tajusin: tässä se on, kaikki on sanottu suoraan. En ollut täällä rakastettuna naisena, en kumppanina – olin täällä palvelijana, jota saa nöyryyttää milloin tahansa, ja se olisi vieläpä itse syyllinen.
En alkanut todistella, väitellä, vaatia anteeksipyyntöjä. Menin hiljaa makuuhuoneeseen, otin matkalaukun – sen saman, jolla olin muuttanut puolitoista vuotta sitten – ja aloin pakata tavaroitani. Aluksi hän ei uskonut, luuli, että olin hysteerinen, kuten yleensä, ja rauhoittuisin tunnissa. Sitten, kun näki, että olin tosissani, alkoi kierrellä: ”No, anteeksi, ilmaisin huonosti, puhutaan.” Mutta olin jo tehnyt päätökseni. Liikaa oli kertynyt, liikaa oli sanottu, jotta yksi ilta olisi peittänyt kaiken.
Soitin Oilille ja sanoin – tulen kotiin, kerron kaiken, älä säikähdä. Hän tietysti ihmetteli, mutta ei kysellyt miljoonaa kysymystä heti, sanoi vain: ”Äiti, tule kotiin, katsotaan.” Vävy Jukkakin auttoi minua kantamaan tavarat sisään, ei sanonut moitteen sanaa, päinvastoin teki teetä ja sanoi: ”Irja, olet kotona, ja piste.”
Nyt, kun aikaa on kulunut, ajattelen noita puoltatoista vuotta kuin outoa unta, josta pitkään heräilin. Kaikkein loukkaavinta ei ole se, että hän osoittautui sellaiseksi ihmiseksi. Ihmisiä on monenlaisia, kaikkea sattuu. Kaikkein loukkaavinta on se, miten kauan annoin itseni uskoa, että ansaitsin sellaista kohtelua. Että minä, aikuinen, itsenäinen nainen, kadotin itseni toisten mielipiteisiin niin täysin, että unohdin – minulla on oma asunto, oma elämä, oma pää omilla harteillani.
Jos joku sanoo sinulle, että rakkaus on sitä, että sinua arvostetaan vain siksi, että kokkaat ja siivoat, ja että sanat ”kiitos” ja ”ole hyvä” eivät edes kuulu sanavarastoon – juokse. Juokse, vaikka olisit viisikymmentäviisi, vaikka tuntuisi, että on liian myöhäistä aloittaa alusta. Ei koskaan ole liian myöhäistä palata omaan itseensä.
Tällainen on minun tunnustukseni. Ei kovin iloinen tarina, mutta aito. Ja tiedätkö, mikä on tärkeintä? En ole lakannut rakastamasta rakkautta itseään. Tiedän nyt vain tarkasti, millaista sen ei pitäisi olla.
