Naapurit naureskelivat, kun talonmies Aino alkoi ruokkia koditonta kissaa rappukäytävässä. Kissa makasi joka päivä saman oven edessä eikä kukaan miettinyt miksi.
Aino lakaisi pihaa kuudelta aamulla, niin kuin aina. Luuta raapi märkää asfalttia ja siitä äänestä oli tullut herätyskello kolmelle ensimmäiselle kerrokselle. Lehdet tuoksuivat happamalta, vaikka kalenterissa oli huhtikuu.
Kissa istui alimmalla rappusella.
Kolmeväriäinen, laiha. Karva oli takkuuntunut kyljistä ja kylkiluut erottuivat jopa etäältä. Se katseli Ainoa vihreillä silmillään ja avasi suuta äänettömästi, kuin se olisi maukunut, mutta joku oli vääntänyt äänenvoimakkuuden nollaan.
Aino pysähtyi ja nojasi luudan seinään. Meni kyykkyyn, tunsi polvien natisevan aamukylmästä.
– No mistäs sinä olet tullut?
Vihreät silmät räpäyttivät. Suu aukesi ja sulkeutui uudelleen, yhtä äänettömästi.
Seuraavana aamuna se istui samassa paikassa. Seuraavanakin. Aino toi kotoa alumiinilautasen ja eilisen kanan jämät. Kissa söi verkkaisesti korvat luimussa, kuin se olisi odottanut jotakin kiusaa. Syötyään se ei lähtenyt minnekään.
Se nousi portaita ja asettui makaamaan asunnon kaksitoista oven eteen. Nimenomaan kaksitoista, ei kolmetoista eikä kymmentä.
Kolmantena päivänä Aino huomasi tämän tavan. Viidentenä hän lakkasi pitämästä sitä sattumana.
Sanna neljännestä kerroksesta tuli maanantaina roskapussin kanssa ja pysähtyi, tuijottaen lautasta rappusilla.
– Aino, oletko sinä perustanut tänne oikein kissaravintolan?
– Ruokin sitä, – Aino kohautti olkapäitään ja jatkoi lakaisemista.
Sanna ei hellittänyt.
– No niin, tästähän se alkaa. Kirppuja, likaa, karvaa kaikkialla. Miettikääs nyt, Mikkosilla on kolmannessa pieni lapsi.
Hän puhui kovaa ja varmaa, ja hänen makea hajuvetensä peitti alleen jopa märän asfaltin hajun. Punaiset kynnet välähtivät, kun hän vaihtoi pussia toiseen käteen.
Teemu toisesta kerroksesta poltti katoksen alla verkkareissa, ja virnisti savun läpi.
– Aino, sinä olet kuin kissanpuhuja. Arvaa, kertooko se sulle lottonumerotkin?
Aino oli hetken vaiti. Sitten hän sanoi hiljaa, kenellekään erityisesti:
– Tämä kissa ei tullut tänne vahingossa.
Sanna tuhahti. Teemu veti henkoset ja päästi savun hitaasti suustaan, katsoen jonnekin ohi.
– Filosofi, – hän totesi ja lähti yläkertaan.
Luuta raapi taas. Kissa makasi asunnon kaksitoista ovella, jalat koukussa, eikä irrottanut katsettaan kynnyksestä. Hiljaa.
Rauni asunnossa kaksitoista asui yksin. Hän oli yli seitsemänkymmenen, tarkkaa ikää ei tiennyt kukaan, koska hän ei viettänyt syntymäpäiviä eikä kutsunut vieraita. Lyhyt, kuiva, aina sininen huivi ja vanha harmaa takki.
Ennen hän kävi joka aamu hakemassa leipää. Aino näki, miten hän tarttui kaiteeseen molemmin käsin ja laski jalan rappusille varovasti, kuin jäätä koetellen. Hän palasi mukanaan patonki ja maito. Joskus hän nyökkäsi, joskus oli hiljaa.
Aino yritti muistaa, milloin oli nähnyt hänet viimeksi. Pari päivää sitten. Tai enemmän.
Vaimonsa kuoleman jälkeen Aino huomasi usein kuuntelevansa toisten ovia. Neljän vuoden tapa.
Toisessa kerroksessa hän seisoi oven edessä. Maali oli lohkeillut alareunasta puuhun asti. Oven takaa ei kuulunut mitään.
Kissa istui hänen jaloissaan ja tuijotti ovea silmiä räpäyttämättä.
Keskiviikkona hän törmäsi Sannaan rappukäytävässä.
– Oletko nähnyt Raunia viime aikoina?
– Ketä? Ai, se asunnosta kaksitoista, – Sanna ojensi tukkaansa. – En. Se on aina omissa oloissaan, erakko. Ehkä se on lähtenyt jonnekin.
– Sillä ei ole sukulaisia.
– No jaa, – Sanna levitti käsiään. – Sitten se ei vaan tule ulos. Onhan tässä vielä kylmä.
Ulkona oli neljätoista astetta lämmintä. Aino ei jaksanut väitellä. Sannan korkojen kopina katosi porraskäytävään, ja hajuveden tuoksu haihtui kuin sitä ei olisi ollutkaan.
Hän palasi oven luo. Kumartui ja painoi korvansa rakoon. Ei mitään. Tai melkein mitään.
Kissa äänteli. Ensimmäistä kertaa koko aikana. Hiljaa, käheästi, kuin se olisi unohtanut miten se tehdään, mutta yritti. Heikko “miau”, enemmän kuin henkäys.
Aino meni kyykkyyn ja siveli sen selkää. Kylkiluut tuntuivat yksi kerrallaan, kuin vanhan aidan seipäät.
Kissa ei irrottanut katsettaan avaimenreiästä.
Aino koputti aamuin illoin, ja myös päivällä. Kukaan ei avannut.
Teemu poltteli tasanteella ja seurasi touhua.
– Aino, ole nyt tosissasi. Älä vaivaa päätäsi. Vanhukset eivät välillä halua seurustella, ja sillä selvä. Mun mummi joskus lukittautui kuukaudeksi, ja selvisi, että se katsoi telkkarisarjaa.
– Raunilla ei ole televisiota.
Teemu oli hetken hiljaa, mutisi jotain epäselvää ja katosi ovensa taakse.
Seuraavana päivänä Aino pesi lattioita ensimmäisessä kerroksessa, kun ylhäältä kuului ääni. Se ei ollut maukumista.
Märkä rätti putosi hänen sormistaan ja läpsähti rappuselle.
Hän juoksi ylös, kaksi askelta kerrallaan.
Kissa seisoi asunnon kaksitoista oven edessä.
Kolmentoista oven lukko naksahti ja naapuri kurkisti.
– Mitä täällä tapahtuu?
– Soita ambulanssi, – Aino sanoi rauhallisesti, tauotta. – Ja palokunta. Ovi täytyy murtaa.
– Et kai sinä nyt voi…
– Soita. Heti.
Hänen kätensä olivat märät rätistä. Hän pyyhki ne takkiin, kyynärpään paikka kastui.
Ovi murrettiin auki kahdessakymmenessä minuutissa. Ovi aukesi kuivan narahduksen saattelemana, ja raskas, tunkkainen ilma tulvi porraskäytävään. Aino astui sisään ensimmäisenä.
Rauni makasi lattialla eteisessä keittiön ja olohuoneen välissä. Vasemman jalan tohveli seisoi seinällä suorassa, kuin se olisi asetettu tahallaan. Viereen olivat kuivuneet lasinsirpaleet, ja linoleumiin jäi vaalea jälki vedestä, joka oli jo ehtinyt haihtua.
Puhelin oli pöydällä olohuoneessa. Puolitoista metriä ojentuvasta kädestä. Puolitoista metriä oli liikaa.
Lääkärit kertoisivat myöhemmin: reisiluun murtuma, nestehukka. Jos olisi mennyt vielä vuorokausi, sitä ei olisi ehditty auttaa.
Kun Raunia kannettiin alas paareilla, hän oli tajuissaan. Halkeilleet huulet, sameat silmät, harmaat kasvot. Mutta hän ei katsonut lääkäreitä eikä kaiteilla seisovia naapureita.
Hän katsoi kissaa, joka istui hiljaa alimmalla rappusella. Suu raollaan. Ei ääntä.
Sormet liikahtivat peiton alla, tuskin havaittavasti.
– Aino, – hän kuiskasi. – Ruoki sitä. Ole kiltti.
Kurkkuun nousi pala, ja Aino nyökkäsi vain.
Ambulanssin ovet pamahtivat kiinni, vilkku värjäsi pihan sinipunaiseksi ja katosi. Sanna seisoi sivummalla, käsi suunsa edessä. Teemu istui penkillä, kyynärpäät polvissa.
Aamulla Aino meni pihalle kuudelta, niin kuin aina.
Lautanen rappusilla oli täynnä. Sen vieressä oli toinen kulho, vihreä, muovinen, selvästi jonkun keittiöstä haalittu. Siinä oli puhdasta vettä.
Hän katsoi ylös, kohti pimeitä ikkunoita. Yhdessäkään ei palanut valo. Mutta viidennestä kerroksesta narahti tuuletusikkuna.
Luuta raapi asfalttia tuttuun tapaan. Kymmenen minuutin päästä Sanna tuli ulos. Ilman meikkiä, takki yöpaitansa päällä. Pysähtyi rappusille ja jähmettyi katsomaan kissaa, joka söi kupista.
Seisoi. Kumartui ja sipaisi takkuista selkää. Nopeasti, melkein huomaamatta.
Ja käveli roskikselle katsomatta taakseen.
Teemu tuli myöhemmin, ruudullinen peitto kainalossa.
– Aino, – hän yskäisi. – Tässä. Jos se yöllä… no, on kylmä. Vanha, mutta pesty.
Laski sen rappuselle ja lähti odottamatta vastausta. Aino levitti peiton rappuselle. Kissa nuuhkaisi kangasta, polki tassuillaan, kiertyi kerälle ja sulki silmänsä.
Pihalla tuoksui märkä lehti ja jokin muu.
Lautanen seisoi rappukäytävässä, ruokaa täynnä. Eikä kukaan enää nauranut.
