— Tämä kissa ei tullut sattumalta, — sanoi talonmies varmasti. Naapurit nauroivat — turhaan.

**Maanantai, 19. huhtikuuta**

Naapurit tirskuivat, kun talonmies Juhani alkoi ruokkia katua kulkukissaa porraskäytävän edustalla. Se makasi joka päivä saman oven edessä. Kukaan ei tullut ajatelleeksi, miksi.

Juhani lakaisi pihaa kuudelta aamulla, kuten aina. Luuta raapi märkää asfalttia, ja tuo ääni oli jo kauan toiminut herätyskellona kolmelle ensimmäiselle kerrokselle. Lehdet tuoksuivat happamalle ja homeiselle, vaikka kalenterissa oli jo huhtikuu.

Kissa istui porraskäytävän alimmalla askelmalla.

Kolmivärinen, laiha. Karvat takkuisina kyljillä, ja kylkiluut paistoivat läpi vaikka etäältä. Se tuijotti Juhania vihreillä silmillään ja avasi suutaan äänettömästi, aivan kuin se maukui, mutta joku oli vääntänyt äänenvoimakkuuden nollaan.

Hän pysähtyi ja nojasi luudan seinään. Kyykistyi, tuntien miten polvet natisivat aamukylmässä.

“No mistäs sinä olet tullut?”

Vihreät silmät räpsyivät. Suu avautui ja sulkeutui uudelleen ilman ainoatakaan ääntä.

Seuraavana aamuna se istui samalla paikalla. Seuraavanakin päivänä. Juhani toi kotoa alumiinisen vadillisen ja eilisiä kananjämää. Kissa söi verkkaisesti, korvat luimussa, kuin odottaen petosta. Ja syötyään se ei lähtenyt.

Se nousi portaita ylös ja asettui makaamaan kahdestoista oven eteen. Juuri kahdestoista, ei kolmastoista eikä kymmenes.

Kolmantena päivänä Juhani huomasi tämän tavan. Viidentenä hän lakkasi pitämästä sitä sattumana.

Liisa neljännestä kerroksesta tuli maanantaina roskapussin kanssa ja pysähtyi tuijottamaan vatia portaiden juurella.

“Juhani, oletko sinä perustanut sille oman ravintolan tähän?”

“Ruokin sitä”, hän kohautti olkiaan ja jatkoi lakaisua.

Liisa ei hellittänyt.

“Tämähän on vasta alkua. Kirppuja, likaa, karvaa joka paikassa. Mikkosilla on kolmannessa pieni lapsi, oletko ajatellut sitä?”

Hän puhui kovaa, itsevarmasti, ja makea hajuvesi peitti alleen jopa märän asfaltin hajun. Punaiset kynnet välähtivät, kun hän vaihtoi pussia toiseen käteen.

Antti toisesta kerroksesta poltti katoksen alla verkkareissaan. Virnisti savun läpi.

“Juhani, sinä olet ihan kissakuiskuri. Kertooko se sinulle vaikka lottonumerot?”

Juhani vaikeni. Sitten hän sanoi hiljaa, kenellekään erityisesti:

“Tämä kissa ei ole tullut sattumalta.”

Liisa tuhahti. Antti imaisi henkseensä ja puhalsi hitaasti savun ilmaan, tuijottaen jonnekin ohitse.

“Filosofi”, hän heitti ja katosi rappuun.

Luuta raapi eteenpäin. Kissa makasi kahdennentoista oven edessä, ohuet tassut käärittynä alleen, ja tuijotti ovelle päin. Hiljaa.

Eila kahdestoista asui yksin. Hän oli täyttänyt seitsemänkymmentä, tarkkaa ikää ei kukaan tiennyt, sillä hän ei viettänyt syntymäpäiviä eikä kutsunut vieraita. Lyhyt, kuiva nainen, aina sininen huivi ja vanha harmaa takki päällä.

Ennen hän lähti joka aamu hakemaan leipää. Juhani näki, kuinka hän tarttui kaiteeseen molemmin käsin ja laski jalkansa askelmalle varovasti kuin jäätä koetellen. Palasi leipä pussissa ja maito mukana. Joskus nyökkäsi, joskus meni ohi hiljaa.

Hän yritti muistaa, milloin oli nähnyt Eilan viimeksi. Kaksi päivää sitten. Tai enemmän.

Vaimonsa kuoleman jälkeen Juhani huomasi usein kuuntelevansa toisten ovia. Neljä vuotta tätä tapaa.

Toisessa kerroksessa hän pysähtyi oven eteen. Maali kului ovipellistä paljaaseen puuhun asti. Oven takana oli hiljaista.

Kissa istui hänen jaloissaan ja tuijotti ovelle räpäyttämättä.

Keskiviikkona hän törmäsi Liisaan portaissa.

“Oletko nähnyt Eilaa viime aikoina?”

“Ketä? Ai, kahdennestatoista”, Liisa korjasi hiuksiaan. “En. Se on aina omissa oloissaan, erakko. Ehkä se on lähtenyt jonnekin.”

“Ei sillä ole sukulaisia.”

“Niin no”, Liisa levitti käsiään. “Ehkä se ei vain tule ulos. Onhan täällä vielä kylmä.”

Ulkona oli viisitoista astetta. Juhani ei viitsinyt väittää vastaan. Liisan korot kopsuivat alas, ja hajuveden tuoksu haihtui rappukäytävästä, kuin sitä ei olisi koskaan ollutkaan.

Hän palasi oven eteen. Kumartui, painoi korvansa ovenrakoon. Ei mitään. Tai lähes ei mitään.

Kissa äänteli. Ensimmäistä kertaa koko aikana. Hiljaa, käheästi, kuin kurkku olisi unohtanut miten se tehdään, mutta yritti. Heikko “miau”, joka muistutti enemmän huokaisua.

Juhani kyykistyi ja siveli kämmenellään sen selkää. Kylkiluut laskettiin yksi kerrallaan sormien alla, kuin vanhan aidan seipäät.

Kissa ei irrottanut katsettaan avaimenreiästä.

Hän kolkutti aamulla ja illalla, ja päivälläkin. Kukaan ei avannut.

Antti poltti tasanteella ja katseli.

“Juhani, ihan tosissasi. Älä vaivaa päätäsi. Vanhukset eivät joskus halua olla tekemisissä kenenkään kanssa. Mummoni kerran lukittautui kuukaudeksi sisään, se katsoi vain sarjaa.”

“Eilalla ei ole televisiota.”

Antti vaikeni, mumisi jotain epäselvää ja katosi ovensa taakse.

Seuraavana päivänä Juhani pesi lattioita ensimmäisessä kerroksessa, kun ylhäältä kuului ääni. Ei maukaisu.

Märkä rätti putosi sormista ja läiskähti askelmalle.

Hän juoksi ylös, kaksi askelmaa kerrallaan.

Kissa seisoi kahdennentoista oven edessä.

Kolmannestatoista naksahti lukko, naapuri kurkisti esiin.

“Mitä täällä tapahtuu?”

“Soittakaa ambulanssi”, Juhani sanoi tasaisesti, tauotta. “Ja pelastuslaitos. Ovi pitää murtaa auki.”

“Mitä? Ei sitä noin vaan…”

“Soittakaa. Nyt.”

Kädet olivat märät rättiä. Hän pyyhki ne takkiinsa, kyynärpään paikka kastui.

Lukko murrettiin kahdessakymmenessä minuutissa. Ovi avautui kuivalla nitkahduksella, ja raskas, ummehtunut ilma vyöryi porraskäytävään. Juhani astui sisään ensimmäisenä.

Eila makasi lattialla eteisessä, keittiön ja huoneen välissä. Hänen vasen tohvelinsa seisoi seinän vieressä suorassa, kuin se olisi aseteltu tarkoituksella. Sen vieressä olivat kuivuneet lasinsirpaleet, ja linoleumilla oli valkoinen jälki vedestä, joka oli ehtinyt haihtua.

Puhelin oli yöpöydällä huoneessa. Puolentoista metrin päässä ojennetusta kädestä. Puolitoista metriä olivat liian pitkä matka.

Lääkärit sanoivat myöhemmin: lonkan murtuma, kuivumistila. Toiset vuorokausi, eikä olisi ehditty.

Kun Eilaa kannettiin alhaalla paareilla, hän oli tajuissaan. Halkeilleet huulet, sameat silmät, harmaat kasvot. Mutta hän ei katsonut lääkäreitä eikä kaiteilla seisovia naapureita.

Hän katsoi kissaa, joka taas oli hiljaa alimmalla rappusella. Suu raollaan. Ei ääntä.

Sormet peiton alla liikahtivat, tuskin havaittavasti.

“Juhani”, hän kuiskasi. “Ruokkikaa sitä. Olkaa hyvä.”

Kurkkua kuristi niin, että hän vain nyökkäsi.

Sairaala-auton ovet pamahtivat kiinni, vilkku värjäsi pihan sinipunaiseksi ja ajoi pois. Liisa seisoi sivummalla, käsi suullaan. Antti istui penkillä, kyynärpäät polvillaan.

Aamulla Juhani meni pihalle kuudelta, kuten aina.

Vati porraskäytävän edustalla oli täynnä. Sen vieressä oli toinen kulho, vihreä, muovinen, selvästi jonkun keittiöstä. Siinä oli puhdasta vettä.

Hän kohotti katseensa pimeisiin ikkunoihin. Yksikään ei palanut. Mutta viidennestä kerroksesta narisi tuuletusluukku.

Luuta raapi tuttuun tapaan asfalttia. Kymmenen minuutin päästä ulos tuli Liisa. Ilman meikkiä, yöpaita päällä ja takki päällä. Pysähtyi rappusille ja jäi seisomaan, tuijottaen kissaa, joka söi kulhosta.

Seisoi. Kumartui ja siveli kädellään takkuista selkää. Nopeasti, melkein salaa.

Ja jatkoi roskikselle, kääntymättä kertaakaan.

Antti tuli alemmas myöhemmin, ruudullinen viltti kainalossa.

“Juhani”, hän rykäisi. “Tässä. Jos sille yöllä… no, on kylmä. Vanha, mutta pesin.”

Laski sen rappuselle ja lähti, odottamatta vastausta. Juhani levitti viltin askelmalle. Kissa nuuhki kangasta, polki tassuilla, kiertyi kerälle ja sulki silmänsä.

Pihalla tuoksui märkä lehti ja jotain muuta.

Vati oli porraskäytävän edustalla, täynnä ruokaa. Eikä kukaan enää nauranut.

**Opetus:** Vaikka kissa olisi mykkä, se voi kertoa enemmän kuin naapurin jokeltelu. Jos ihminen ei puhu, ei se tarkoita, ettei hänellä olisi sanottavaa.

Rate article
vsematerialy
— Tämä kissa ei tullut sattumalta, — sanoi talonmies varmasti. Naapurit nauroivat — turhaan.