Huomenna mun työmiehet alkaa vaihtaa putkia, ne repii kaikki betoniin asti. Mä tuun teille asustaan toistaiseksi. Kymmenen päivää, no, korkeintaan kuukausi, Aino ilmoitti ja työnsi eteiseen matkalaukun, joka oli kooltaan kuin pieni betonimylly. Onks se vierashuone vapaana?
Mun mies Juhani seisoi siskonsa takana ja tutki tapetin kuviota tosi keskittyneesti. Sen ilme oli aivan kuin se ois ollu joku henkinen perhonen, joka oli eksyny kaappiin ja teeskenteli nyt olevansa henkari. Mua ei oltu kysytty mitään, mun arkipäivä oli raiskattu ihan täysin. Mun mies ei ees yrittäny näytää siltä, että oltais tästä puhuttu.
— Juhani? mä nostin kulmaa ja katoin miestä.
— Sanna, tää on ihan pakkotilanne, se sopotti ja katto lattiaan. — Sukulainen se on kuitenkin. Ei sitä voi kadullekaan heittää.
Aino oli jo vetäny saappaat jalasta ja heitti mun kengät nurkkaan. Sanotaan, että oma koti on linnani. Mutta avioliitossa tulee usein vastaan jännä paradoksi: sillä aikaa kun mä seison muureilla ja kaadan kiehuvaa tervaa, mies siellä alhaalla ihan salaa avaa portteja ja myy sukulaisille pääsylippuja mun valtakuntaan.
Mä en alkanu tappeleen eteisessä. Onhan putkirikko oikeesti ikävä juttu. Mutta siinä toisena päivänä se ongelma alko näyttää aika röyhkeältä valtaukselta.
Aino oli vallannu kylpyhuoneen niinku se aikois pitää siellä piiritystä: altaan reunat oli täynnä kaikenlaisia purkkeja, ihan kuin vallikiviä Ranskan vallankumouksen ajoilta. Mun kallis kasvoseerumi alko hupenee nopeesti kolmantena päivänä tulin töistä ja löysin keittiöstä opiskelija-asuntolan sivupisteen. Aino istu pöydässä kahden kaverinsa kanssa. Pöytä näytti Pompeijilta purkauksen jälkeen: pelkkiä murusia, likasia lautasia ja kastikepilkkuja. Mun kallis kypsytetty juusto, jonka olin ostanu jotain erityistä varten, oli viilletty surutta vinoiksi paloiksi.
— Ai Sanna, moi! Aino vaan heilautti kättä. — Kuule, me jätettiin tiskit tiskialtaaseen, voisitko heittää ne koneeseen, meillä on kiire.
Se lähti. Mä katoin vuorta rasvaista muovia ja keramiikkaa. En alkanu huutamaan. Mä vaan keräsin kaikki likaiset astiat muoviastiaan ja nostin sen keskelle pedattua sänkyä vierashuoneessa.
Illalla, kun Aino tuli ja alko kiljua, Juhani ryntäs mun luo. Se tuijotti ihan pyöreenä.
— Sanna, miks sun piti noin jyrkästi? Se on kuitenkin vieras! Koita kestää, putket tulee kohta.
Mä olin hiljaa. Ei ollu tarkotus selitellä, miksi en halua olla ilmainen piika.
Viidentenä päivänä soitti anoppi. Maija Aaltonen on suora nainen kuin rautatiekisko, ja yhtä raskas. Mutta sillä on yks iso etu: se ei kestä valehtelua eikä norkoilijoita.
— Sanna, hei. Onks mun vuokralainen jo istuunu sun niskaan? se kysy ilman esipuheita.
— Pidetään puolia, Maija. Putkia vaihdetaan, semmosta se on.
Puhelimessa oli painava, pahaenteinen hiljaisuus.
— Mitä putkia, Sanna? Eilen Aino itse pääsi puhumaan, kun kerskui mulle vuokratuloillaan. Se on pistäny oman asuntonsa kuukaudeksi vuokralle ulkopaikkakuntalaisille rakentajille. Päätti tehä rahaa, ja tulla sitten teille asustaan ilmaiseksi.
Mä istuin hitaasti tuolille.
— Entä Juhani? mä kysyin vaan.
— Juhani tiesi, Maija sanoi ja sen ääni koveni. — Ja sitten se soitti mulle ja pyysi etten puuttuis. Se sano: “Sanna marmattaa ja tottuu, se tekee kuitenkin ruokaa kaikille, yksi lautasellinen enemmän tai vähemmän.” Se pyysi mua olemaan hiljaa, ettei Sanna alkais riitaa. Älä palvele niitä, Sanna. Juhani itse teki susta vieraan omassa kodissasi. Anna niiden tajuta, ettei vaimo ole mikään liesi.
Kun puhelu loppu, mulla ei ollu kyyneleitä eikä halua rikkoa lautasia. Sisällä oli kristallinkirkas, kylmä tyhjyys. Mun mies teeskenteli ettei nää, miten mua käytetään. Sopii. Mä teeskentelen, ettei mulla oo miestä.
Töiden jälkeen mä kävin kaupassa. Ostin tasan yhden lohimedaljongin. Yhden avokadon. Yhden salaattiannoksen.
Kotona mä tein rauhassa ruoan, pesin oman paistinpannun, oman haarukan, ja istuin syömään. Kohta ulko-ovi läpsyi. Keittiöön tuli Juhani, ja perässä Aino.
— Vitsi miltä täällä tuoksuu! mies sano ja hieroi käsiään. — Mitä meille on ruoaksi?
Mä pyyhin suuni rauhassa serviettiin.
— Ei aavistustakaan, Juhani. Mitä ostit ja teit siskollesi, sitä te syötte.
Juhani pysähty. Aino veti henkeä närkästyneenä.
— Tarkotatko, että et ole laittanu meille ruokaa? Tää on tosi epäystävällistä!
Mä katsoin Ainoa silmiin.
— Vieraita, Aino, kutsuvat isännät. Niitä, jotka petoksella tunkeutuu toisten kotiin, vuokraa oman asuntonsa ja syövät toisten piikkiin, kutsutaan toisella nimellä.
Aino kalpeni ja alko hengittää raskaasti, Juhanin naama punottu.
— Sanna… mitä sä nyt alotat? se yritti taas käyttää perinteistä strutsitaktiikkaansa.
— Mä lopetan, mä sanoin rauhassa. — Sä päätit, ettei sulla oo vaimoa, jota pitää kysyä ennen kuin muutat kotisi hyväntekeväisyysyömälaksi. Selvä. Kunnioitan sun valintaa. Nyt sulla on sisko, jota sä ruokit, jolle sä peset pyykkiä ja ostat vessapaperia. Mun rahoja ei enää käytetä teihin.
Muiden piikkiin mässäily ja anteliaisuus on aika nättiä, kunnes lasku tulee itselle. Koko illan mä katoin hymyillen, kun mun mies kirosi ja taisteli pakastekanan kanssa. Se näytti ihan Pyhän Yrjön ja jäisen, liukkaan lohikäärmeen taistelulta, ja lohikäärme vei selvästi voiton.
Seuraavana päivänä Aino valitti äidilleen. Juhani, kun ei enää jaksanu yksin pärjätä, yritti saada Maijan sovittelijaksi. Se soitti sille kaiuttimella suoraan mun nähden.
— Äiti, sano sille! Eihän tää oo normaalia, me asutaan samassa talossa, ja se piilottaa ruoankin meiltä! Juhani valitti niinku 47-vuotias pikkupoika.
Maija Aaltonen ärähti puhelimesta niin, että lasit tärisi.
— Poika! Sä lupasit siskollesi mukavuutta toisten käsillä. Tässä on sun kätesi. Mene ja tuo. Sanna ei oo sun kokki eikä piika. Ja sä, Aino, joko maksat veljellesi hotellitaksan mukaisesti tai muutat pois.
Ainon hyvä bisnes romahti melkoisella rytinällä. Ruoan ostaminen itse ja itsestä huolehtiminen ois liian kallista ja hankalaa. Omia vuokralaisia ei voinu häätää, joten sen piti ottaa studio päivävuokralla. Loppujen lopuks lähes kaikki oman asunnon vuokratulot meni nyt toisen asunnon ja ruoan maksamiseen. Se kuvio ei vaan menny kiinni, se söi itsensä.
Heti aamulla Aino lähti. Se lähti, ja sen matkalaukun pyörät kolisi vihaisesti. Kun ovi sulkeutu, Juhani huokas helpotuksesta. Se tuli mun luo, laiskasti laski käden mun olkapäälle ja hymyili.
— No nyt, onneks lähti. Rauha? Mitä me syödään tänään?
Mä otin varovasti kahdella sormella sen käden pois olkapäältä.
— Sä syöt sitä, mitä ite keität, mä sanoin tasaisella äänellä. Vedin esiin valmiin lapun taskusta ja laskin sen sen eteen. — Tässä on ruoka-aineet, joita te käytitte, pilaantuneen seerumin hinta ja sun osuus ylimääräisistä kotitalouskuluista. En rupee laskee jokaista vesilitraa. Mulle ei oo tärkee se penni, vaan se, että sä lupasit mun työni ja mun rahat mun suostumuksetta.
Juhani perääntyi, sen ilme venyi.
— Sanna… ootko tosissas? Se on lähteny! Me ollaan perhe!
— Perhe, Juhani, on se, kun varjelee toisiaan, eikä myy vaimonsa mukavuutta ollakseen kiva isoveli, mä sanoin selvää suomea. — Niin kauan kun et siirrä tätä summaa omalta kortiltasi, ja niin kauan kuin et todista teoilla osaavasi olla kumppani, me ollaan kämppiksiä. Yhteinen talous loppuu. Ja jääkaappi jaetaan.
— Sä vitsailet nyt! Juhani räjähti ja alko huutaa. Se tajus ettei enää pääse takaisin siihen mukavaan vastuuttomuuteen. — Tää on ihan hullua! Ihan pikkusyistä!
Mä katsoin sitä suoraan silmiin. Ilman kiukkua, ilman katkeruutta. Vaan kylmällä tietoisuudella uusista säännöistä.
— Sä teeskentelit ettei mitään tapahdu, kun mua yritettiin käyttää hyväksi. Mä vaan lakkasin näkemästä sua miehenä. Totu. Kämppäkaverit ei tappele, Juhani. Ne vaan laittaa laskun.
Mä käännyin ja menin omaan huoneeseen, ja jätin sen seisomaan keskelle keittiötä. Se kattoi lappua numeroineen, ja sen hartiat kertoi, että se vihdoin tajus.
Maksu tuli samana iltana. Mutta Juhani ei automaattisesti muuttunu takas mieheks. Seuraavat viikot se asu vierashuoneessa, osti omat ruokansa, laitto ja siivosi itse. Ja ennen ku se ehdotti kenellekään edes viideks minuutiks sisään, se kysyi multa. Ei enää muodon vuoks, vaan koska se vihdoin tajus: vaimon suostumus ei oo mikään korulause valmiiksi päätettyyn asiaan.
Miehen roolin voi menettää muullakin kuin pettämällä. Joskus ihan vaan olemalla hiljaa.
