Päästin omat ongelmani kotiini – Isi, mitä nämä uudet tavarat oikein ovat? Kävitkö ryöstämässä antiikkiliikkeen? – Kristiina kohotti kulmiaan epäuskoisesti tutkiessaan valkoista virkattua liinaa omalla lipastollaan. – Enpä tiennyt, että olet tällainen vanhan tavaran ystävä. Makuasi voisi luulla mummo-Zoiksi… – No mutta, Kristiina! Miten tulet tänne noin vain ilman soittoa? – Olli-Petri tuli keittiöstä. – Minä… Siis minä en kyllä odottanut sinua… Isä yritti näyttää pirteältä, mutta ilme oli selvästi syyllinen. – Huomaan kyllä, että et odottanut, – Kristiina mutisi ja suuntasi olohuoneeseen, missä odotti lisää yllätyksiä. – Isi… Mistä nämä kaikki ovat tulleet? Mitä täällä tapahtuu? Kristiina ei enää tunnistanut omaa asuntoaan. …Kun hän sai asunnon mummoltaan, paikka vaikutti aika surkealta. Vanha suomalainen huonekalusto, pullea televisio nuhjuisella tasolla, ruosteiset patterit, irtoilevat tapetit… Mutta se oli sentään hänen ikioma kotinsa. Kristiinalla oli jo hieman säästöjä, ja hän päätti tehdä perusteellisen remontin. Hän valitsi skandinaavisen tyylin: vaaleat sävyt ja yksinkertaisuus avarsivat kaksiota ihanasti. Kristiina laittoi kaikki yksityiskohdat huolella kohdalleen – sopivanväriset verhot, pehmeät matot… Nyt hänen paksujen, valoa estävien verhojensa tilalla roikkui halpaa polyesteritilkkua. Italiasta tuotu sohva oli hautautunut synteettisen tiikerikuvioisen peiton alle. Pöydällä möllötti muovinen pinkki maljakko ja sen yhtä räikeät tekokukat. Ja pahempaakin oli. Kristiinaa hermostuttivat eniten oudot hajut – keittiössä kärisi öljy ja kalan lemu leijui ilmassa. Tupakan käryäkin tuntui – vaikka isä ei polttanut… – Krista, ymmärräthän… – Olli-Petri ähkäisi lopulta. – Tässä on nyt vain sellainen juttu… En ole täällä yksin. Olisin halunnut kertoa aiemmin, mutta ei tullut tilaisuutta. – Mitä tarkoitat, et ole yksin? – Kristiina hätkähti. – Krista, sun täytyy tajuta, ettei elämä äitisi kanssa ollut minun loppuni. Olen vielä nuori, ei minulle edes kuulu vielä eläkettä. Eikö minulla muka ole oikeutta omaan elämään? Kristiina meni sanattomaksi. Totta kai isällä oli oikeus tavata naisia – mutta ei hänen asunnossaan! …Vanhemmat erosivat vuosi sitten. Äiti suhtautui isän petturuuteen tyynesti ja keskittyi omaan hyvinvointiinsa – ystäviä riitti, joten hän ei ehtinyt surra. Isä sen sijaan lyyhistyi. Hän palasi nuoruuden asuntoonsa ja kauhistui. Kymmenen vuotta kämppä oli ollut vuokralla, kunnes eräs asukas nukahti tupakka kädessä. Remonttiin ei ollut varaa, ja isä unohti koko asunnon. Myydä ei halunnut, muttei myöskään asua. Siellä ei varsinaisesti voinut edes asua. Pimeät, noesta mustat seinät, rikotut ikkunat, homeiset ikkunalaudat… Koko paikka muistutti lähinnä kauhuelokuvan kryptaa. – Krista, en tiedä miten selviän… – valitti isä silloin. – Täällä on vaarallista, ja en mitenkään saa remonttia tehtyä ennen talvea. Ei rahat riitä tähän kaikkeen. Jos vaikka jäädyn tänne… Sellaista tämä nyt on. Kristiina ei kestänyt. Hän ei voinut antaa kasvattajansa elää tuollaisissa oloissa. Mitä jos hänelle sattuu jotain? Kristiina itse oli juuri muuttanut miehen luokse. Asunto oli nyt tyhjillään – eikä hän halunnut laittaa sitä taas vuokralle. – Isi, tule nyt asumaan minun asuntooni – siellä on kaikki mukavuudet valmiina. Tee omaan kotiisi remontti rauhassa, ja sitten voit muuttaa takaisin. Mutta yksi ehto: ei vieraita. – Ihan oikeasti saan tulla? – isä hämmästeli. – Kiitos, Kristiina! Pelastit minut. Lupaan, täällä on rauhallista! Joo. Rauhallista. Kristiina ehti muistella tätä keskustelua, kun kylpyhuoneen ovi lennähti auki ja esiin astui viisikymppinen nainen – Kristiinan rakkaassa kylpytakissa. Nyt takki hädin tuskin peitti tuntemattoman muotoja. – Oho, Olli-Petri, meillä vieraita? – nainen naukui käheästi eikä vaivautunut peittämään itseään. – Olisit voinut varoittaa – ollaan täällä ihan vaan kotivaatteissa. – Anteeksi, mutta kuka te oikein olette? – Kristiina siristi silmiään. – Ja miksi teillä on minun kylpytakkini päällä? – Olen Jaana, isäsi rakas nainen. Miksi olet noin hermostunut? Otin vain takin – se riippui täällä ihan turhaan. Kristiinan päässä alkoi takoa viha. – Ottakaa heti pois, – hän tiuskaisi hammasta purren. – Krista! – isä parahti väliin. – Älä aloita riitaa! Jaana… – Jaana nimenomaan otti toisen vaatteet vieraassa kodissa! – Kristiina keskeytti. – Isi, oletko tosissasi? Tuo rakastajattaren tänne, annat hänen penkoa minun tavaroitani… Jaana pyöräytti silmiään teatraalisesti ja rojahti tiikeripeitolle. – Kylläpä olet käytökseltäsi törkeä, – hän laukoi. – Jos olisin Olli-Petrin asemassa, kasvattaisin sinut vyöllä, vaikka oletkin jo aikuinen. Sun ei pitäisi puuttua isäsi uusiin suhteisiin, rakas lapsi. Kristiinan suu loksahti auki. Joku outo nainen hänen sohvalla, hänen kylpytakissaan, nalkutti häntä kuin kissan sormea. – Ei tosiaan pitäisi, paitsi jos se tapahtuu minun kodissani. – Sinun kodissasi? – Jaana kohotti kulmiaan ja katsoi Olliin. Olli-Petri painui seinää vasten ja mulkoili peloissaan molempia. – Ai… Etkö isä muistanut mainita? – Kristiina virnisti kylmästi. – No, kerron minä. Hän on täällä vain vieras. Tämä asunto on minun – jokainen kattila täällä on minun ostama. Päästin hänet asumaan, mutta en tiennyt, että hän ottaa tänne… rakastettuja. Jaana alkoi punoittaa. – Olli… – ääni muuttui jäiseksi. – Väitätkö, että tämä on sinun asunto? Oletko valehdellut minulle? Isä yritti kutistua olemattomiin. – No… Jaana, ei se ihan noin ollut. Sinä vain ymmärsit väärin, – hän sopersi. – Minulla on kyllä oma asunto, mutta se ei ole tämä. En halunnut rasittaa sinua yksityiskohdilla. – Et halunnut rasittaa? Kiitti vaan! Nyt saan kuulla nenästäni millaisia vieraita minulla asuu. Kristiinan kärsivällisyys loppui. – Ulos, – hän sanoi hiljaa. – Mitä? – Jaana hätkähti. – Ulos kumpikin. Annan teille tunnin. Jos vielä olette täällä, keskustellaan jo lain puitteissa. Päästin, mutta tämä meni yli… Kristiina suuntasi ovelle, mutta Olli-Petri ehti väliin. – Tytär! Miten voit heittää oman isäsi kadulle? Tiedät millaista siellä on! Kuolen siellä! Isä tarttui hänen hihaansa, ja Kristiinan sydän värähti. Muistot, kiitollisuus, sääli… Kurkkuun nousi pala. Mutta katse osui Jaanaan. Tämä istui hänen kylpytakissaan, jalka ylhäällä, ja katsoi Kristiinaa tuhansilla tikareilla. Jos nyt antaa periksi, huomenna nainen vaihtaa lukot ja tapetoi uudelleen omalla maullaan. – Isi, olet aikuinen. Vuokraa asunto, – Kristiina sanoi ja irrotti hihansa. – Olet itse aiheuttanut tämän. Sovimme, että asut yksin, mutta toit tänne vieraan naisen, annoit hänen käyttää minun tavaroitani ja sotkea kotini… – No, pidä kotisi, – Jaana tiuskaisi. – Tule, Olli-Petri, älä alistu. Kasvatit kiittämättömän… Puolituntia myöhemmin kaikki oli selvää. Isä poistui nöyränä, hartiat kumarassa kuin koira sateessa. Kristiina seisoi vakaana, tunteitaan paljastamatta. Heidän lähdettyä hän ensimmäisenä avasi ikkunat – päästäkseen eroon kalan, tupakan ja halvan parfyymin hajusta. Sitten keräsi kylpytakin ja kaikki Jaanan jättämät tavarat ja vei ne roskiin. Seuraavana päivänä tilasi siivoojan ja lukkomiehen. Kaikki, mitä vieras nainen oli koskenut, teki Kristiinalle pahaa. Varsinkin tuo. …Neljä päivää kului. Enää Kristiinan asunnossa ei ollut mitään ylimääräistä. Ei tekokukkia, ei outoja hajuja. Hän asui miehensä kanssa, mutta sydän tuntui kevyeltä. Isään ei ollut yhteyttä. Neljäntenä päivänä isä soitti. – Hei, Kristiina… – isän ääni oli humalainen. – Oletko nyt tyytyväinen? Jaana lähti. Hylkäsi minut… – Sepä yllätys, – Kristiina naurahti. – Arvaan: se tapahtui, kun näki oikean asuntosi ja tajusi, että täällä täytyy oikeasti tehdä töitä? Isä niiskutti. – Niin… Laitoin sähköpatterin, nukkuin ilmapatjalla. Hän jaksoi kolme päivää… Sanoi että olen nälkäinen huijari ja lähti siskolleen. Väitti, että tuhlasi aikaansa… Me silti rakastettiin toisiamme, Kristiina! – Rakkaus? Sinä etsit vain mukavampaa paikkaa itsellesi – ja niin teki hänkin. Molemmat laskitte väärin. Hiljaisuus. Isä ei ollut vielä valmis lopettamaan. – On niin yksinäistä täällä, Kristiina… Täällä pelottaa. Voinko palata? Olen yksin, lupaan! Kristiina painoi päänsä. Isä istui jossain kylmässä, rähjäisessä asunnossa, jonka oli itse tehnyt sellaiseksi – ensin pettämällä äidin, sitten valehtelemalla Kristiinalle, lopuksi Jaanaa huiputtamalla. Kyllä, Kristiina sääli isää. Mutta jos antaa periksi, se vain syö molempia. – En, isi. En päästä sinua takaisin, – Kristiina sanoi. – Palkkaa remonttimiehet, tee kuntoon. Opettele elämään siinä – se on omaa tekemääsi. Jos tarvitset, voin suositella hyviä korjausmiehiä. Ja Kristiina lopetti puhelun. Julmaa? Ehkä. Mutta Kristiina ei enää halunnut, että kukaan jättäisi tahroja hänen kylpytakkiinsa tai sieluunsa. Joskus likaa ei voi pestä pois – voi vain olla päästämättä sitä enää elämäänsä…

Päästi itselleen riesan

Iskä, mitä nämä ovat? Oletko ryöstänyt antiikkiliikkeen? Kaisa kurtisti kulmiaan tarkastellessaan valkoista virkattua liinaa lipaston päällä. En tiennyt, että pidät tällaisista vanhuksille sopivista esineistä. Sinun makusi on ihan kuin mummi Eiran …

Oi Kaisuli, miten olet täällä noin vaan ilman soittoa? Olli Heikkinen astui keittiöstä. Minä… tai siis me, emme osanneet odottaa sinua…

Isä yritti näyttää pirteältä, mutta hänen katseensa oli anteeksipyytävä.

Sen näkee, että et odottanut Kaisa mutristi suutaan ja asteli olohuoneeseen, jossa odotti uusia yllätyksiä. Isä, mistä kaikki nämä tavarat ovat ilmestyneet? Mitä täällä tapahtuu?

Kaisa ei tunnistanut omaa asuntoaan.

Aikoinaan, kun hän sai asunnon mummilta, se oli surullisen näköinen: kuluneet räsymatot, vanha Nokia-televisio lohjenneen pöydän päällä ja ruosteessa olevat patterit. Tapetitkin repsottivat siellä täällä. Mutta se oli hänen oma vapauden valtakuntansa.

Kaisalla oli jo silloin pieni säästötili. Hän käytti kaiken remonttiin, ei ihan mihin tahansa vaan valitsi pohjoismaisen, vaalean tyylin ja minimalistisen tunnelman, jotta pieni kaksio tuntuisi avarammalta. Hän etsi verhoja, mattoja ja sointuvia yksityiskohtia viimeistä myöten.

Nyt hänen tukevien, valoa hyvin sulkevien verhojen tilalla roikkui tavallista valkoista pitsikangasta. Italialainen sohvansa oli haudattu synteettisen huovan alle, jossa irvisteli tiikerin kuva. Kahvipöydällä seisoi kirkkaan pinkki muovivaasi yhtä pinkkien tekoruusujen kanssa.

Mutta se ei ollut pahinta. Kaisa tunsi eniten levottomuutta hajujen takia. Keittiöstä kantautui paistetun kalan tuoksu ja rasvan tirinä sekä tupakan savu. Hänen isänsä ei edes polta…

Kaisuli, kuule… Olli viimein sai sanottua. Tässä on nyt sellainen juttu… En ole täällä yksin. Halusin kertoa kyllä aiemmin, mutta en saanut aikaiseksi.

Mitä tarkoitat en ole yksin? Kaisa hämmästyi. Isä, tämähän oli ihan täysi sopimus, ettei ketään muita!

Kaisa, ymmärräthän, ettei elämäni päättynyt äitiisi. Olen vielä suht nuori mies, en edes eläkkeellä vielä. Olenko muka ihan vailla oikeutta omaan elämään?

Kaisalla meni tovi asiaa sulatellessa. Totta, isällä oli oikeus seurustella. Mutta ei hänen asunnossaan!

Vanhemmat erosivat vuosi sitten. Äiti ei ottanut isän pettämistä kovin raskaasti, vaan innostui itsensä kehittämisestä ja löysi uusia ystäviä. Hänellä oli koko ajan seuraa eikä aikaa murehtimiselle.

Isä sen sijaan oli hätää kärsimässä. Hän muutti takaisin naimattomaan asuntoonsa, joka oli ennen ollut vuokralla. Viimeinen vuokralainen poltti siellä tupakkaa nukkuessaan ja aiheutti palojälkiä. Remonttirahaa ei ollut, ja isä unohti koko asunnon. Ei myynyt, mutta ei voinut siellä asuakaan.

Siellä ei oikeastaan pystynyt elämäänkään: seinät olivat täynnä nokea, ikkunat rikki ja homeet puskivat ikkunalaudoilta. Asunto näytti enemmän kauhuelokuvan hautakammioilta kuin kodilta.

Voi Kaisa, en tiedä kuinka täällä selviän… isä valitti kerran, huokaisten syvään. Täällä on suorastaan vaarallista olla, enkä ehdi saada remonttia valmiiksi ennen talvea. Eikä minulla ole siihen rahaakaan. Jos vaikka palellun täällä, on se kai minun kohtaloni.

Kaisa ei kestänyt katsoa isänsä tuskaa. Hän ei voinut antaa ihmisen, joka oli hänet kasvattanut, asua noin surkeissa oloissa. Sitä paitsi hänen asuntonsa oli tuolloin tyhjillään. Kaisa oli juuri mennyt naimisiin ja muuttanut aviomiehen luo, eikä isän vuokraisäntäkokemusten jälkeen halunnut vuokrata asuntoaan eteenpäin.

Isä, tule minun asuntooni asumaan, hän ehdotti. Siellä kaikki on valmista ja mukavaa. Voit laittaa kotisi kuntoon rauhassa. Mutta yksi ehto: ei vieraita.

Ihanko totta saan tulla? isä kysyi silmät pyöreänä. Voi kiitos, Kaisa! Pelastit minut! Lupaan, että kaikki on rauhallista ja siistiä.

Niin rauhallista.

Kaisa muisteli keskustelua, kunnes kylpyhuoneen ovi avautui ja höyrypilvi levisi eteiseen. Sieltä astui ulos viisikymppinen nainen, hänen omassa kylpytakissaan. Kaisan lempitakissa, joka nyt roikkui tuntemattoman päällä.

Oho Olli, meillä on vieraita? matalalla, käheällä äänellä nainen kysyi, hymyillen ylimielisenä. Olisit nyt edes varoittanut, kun tulin tässä näin kotiasussa.

Kuka sinä olet? Kaisa kysyi siristäen silmiään. Ja miksi päälläsi on oma kylpytakkini?

Mä olen Sini, isäsi rakastettu nainen. Mikä sinulla hätänä? Otin takin, kun se kerran roikkui turhaan.

Kaisan päässä alkoi jyskyttää.

Riisu se. Heti, hän tiukkasi.

Kaisa! isä aneli, astuen väliin. Älä nyt tee tästä kohtauksen, Sini vain…

Sini vain otti vieraan tavaran vieraassa talossa! Kaisa keskeytti. Isä, oletko tosissasi? Tuo tänne naisesi ja päästät hänet penkomaan asioitani luvatta!

Sini pyöritteli silmiään ja löntysti olohuoneeseen, lysähtäen tiikeriplätille.

Onpa sinussa nyrpeä tyyppi, Sini tokaisi. Jos olisin Ollin tilalla, antaisin sinulle kunnolla selkää, vaikka oletkin aikuinen. Miten tuolla tavalla isälle puhut? Ei pitäisi sinun kiinnostaa, että hän on minun kanssani.

Kaisa hämmentyi. Outo nainen hänen kotonaan syytteli ja opetti häntä kuin pieniä lapsia.

Ei pitäisi, Kaisa myönsi. Kunhan se ei vain tapahdu minun kodissani.

Sinun? Sini kohotti kulmiaan, katsoen Olia kysyvästi.

Isä seisoi seinän vieressä, kutistuneena ja katse harhaillen kiusaantuneena molempien välillä. Hän toivoi myrskyn laantuvan, mutta säätiedotus enteili päinvastaista.

Ai, isä unohti kertoa tämän teille? Kaisa sanoi kylmällä hymyllä. No, minä voin kertoa. Hän on täällä vain vieraana. Tämä asunto ja kaikki astioista lähtien kuuluu minulle. Päästin hänet tänne asumaan, mutta en odottanut, että hän toisi tänne rakkaansa.

Sini punehtui.

Olli? hänen äänensä muuttui jäätäväksi. Mitä tuossa on totuus? Sinä sanoit tämän olevan sinun kotisi. Valehtelitko minulle?

Isä yritti painua tapettiin, ja korvat punastuivat häpeästä.

No… Sini, en tarkoittanut ihan noin… Ei tämä ole minun, mutta minulla on kyllä oma asunto, en halunnut sotkea sinua yksityiskohtiin.

Et halunnut sotkea?! Kiitos vain! Nyt saan kuulla moitteita täällä!

Kaisan kärsivällisyys loppui.

Ulos, hän sanoi hiljaa.

Mitä? Sini häkeltyi.

Ulos nyt. Molemmat. Tunti aikaa, sitten puhun asiasta eri keinoin. Tämmöistä tällä kertaa, ajattelin olla kiltti …

Kaisa astui kohti ovea, mutta isä irrotti katseensa seinästä ja ryntäsi hänen luokseen.

Kaisuli! Aiotko ajaa isäsi kadulle? Sinä tiedät, millaiset paikat minulla on! hän voihki. En selviä siellä yksin!

Isä tarttui Kaisan hihasta, ja hänen sydämensä värähti. Lapsuuden muistot, velvollisuuden tunne, sääli lähes eläkeikää lähestyvää vanhempaa kohtaan. Puristin nousi kurkkuun.

Mutta sitten Kaisa näki Sinin.

Nainen istui vieraassa kylpytakissa, jalkaa heilutellen ja mulkoili Kaisaa vihamielisesti. Kaikki empiminen karisi. Jos hän jäisi hiljaiseksi nyt, Sini vaihtaisi talon lukot ja tapetit jo huomenna.

Isä, olet aikuinen mies. Etsi itsellesi vuokrakämppä, Kaisa sanoi ja irrotti hihansa. Tämä on sinun syysi. Sovimme, että asut yksin, mutta toit vieraan naisen, annoit hänen käyttää omaisuuttani ja sotkea kotini…

Pidä vaan pirunsa koti! Sini tiuskaisi. Mennään Olli. Ei kannata anella tältä mitään. Kasvattanut kiittämättömän.

Puolen tunnin kamojen keräämisen jälkeen asia oli selvä. Isä lähti hiljaa, selkä kyyryssä ja katse alaspäin. Kaisan mieleen piirtyi hänen katseensa luovutetun koiran silmät sateeseen. Mutta Kaisa pysyi lujana loppuun asti.

Kun he lähtivät, Kaisa avasi heti ikkunat tuulettaakseen kalan, tupakan ja halvan hajuveden pois. Kaikki mitä Sini oli jättänyt kylpytakki, plädit päätyi roskikseen. Seuraavana päivänä hän tilasi siivoojan ja lukkosepän. Oli ällöttävä koskea mihinkään, mihin outo nainen oli tarttunut. Varsinkin siihen.

Neljä päivää kului.

Nyt Kaisan asunnossa ei ollut mitään ylimääräistä. Ei tekokukkia eikä karmeita hajuja. Hän asui miehensä kanssa, mutta se ei vähentänyt kodin vapauden tunnetta.

Isään ei ollut sanaakaan vaihdettu. Neljäntenä päivänä hän soitti itse.

Hei, Kaisa vastasi epäröiden.

No Kaisa… isä aloitti humalaisen oloisella äänellä. Oletko nyt tyytyväinen? Sini lähti. Jätti minut yksin…

Todella yllättävää, Kaisa tokaisi. Veikkaan, että se tapahtui kun hän näki todellisen kotisi ja huomasi, että siihen pitäisi tehdä töitä…

Isä niiskutti.

Niin… Laitoin patterin, nukuin ilmapatjalla… Sini kesti kolme päivää, sitten haukkui minut köyhäksi ja huijariksi, vei tavaransa ja meni siskonsa luo. Harmi, menetin tärkeän ihmisen… Mutta me rakastimme toisiamme, Kaisa!

Mikä rakkaus? Sinä etsit vaan helppoa ratkaisua asunnolle, ja niin teki Sinikin. Molemmat pelasitte väärin.

Hiljaisuus laskeutui.

On kamala olla yksin, Kaisa, isä lopulta sanoi. Täällä on pelottavaa… Voinko palata? Asun ihan oikeasti yksin. Lupaan!

Kaisa katsoi alas. Isä istui nyt siellä, missä epätoivo oli hänen omien ratkaisujensa tulosta: ensin petti äitiä, sitten huijasi tytärtä ja lopulta Siniä.

Kaisalla oli sääli. Mutta sääli saattoi myös myrkyttää molemmat.

En voi, isä. En päästä sinua takaisin, Kaisa vastasi. Remontoi asunto, opi tekemään töitä sen eteen mitä olet itse aiheuttanut. Voin vain suositella hyviä tekijöitä. Ota yhteyttä kun tarvitset.

Sen sanottuaan Kaisa sulki puhelimen.

Oliko se julmaa? Ehkä. Mutta Kaisa ei halunnut enää, että joku sotkisi hänen kylpytakkinsa tai sisimpänsä. Joskus likaa ei voi pestä pois, vaan estää sen tulemasta ensin sisään. Jokainen rakentakoon oman kotinsa, ja kantakoon siitä vastuun.