Dacha se, joka korjaa kaiken
Oletko aivan sekaisin, Siiri? Minähän sanoin Sannalle, että tulet! Sovin ihan varta vasten, että hän säästäisi sinulle parhaan palan!
Seisoin kaupan paperikassi kädessä keittiön ovella. Anoppi, Aino Karjalainen, seisoi oviaukossa kädet puuskassa ja tuijotti minua sillä katseella, kuin olisin varastanut jotain, enkä vain ostanut lihaa Prismasta.
Aino, en ehtinyt torille tänään, sanoin rauhallisesti ja purin hermojani. Jouduin hakemaan sinun mekkosi pesulasta ja vielä apteekista lääkkeet…
Ja puhelimeen et ehtinyt? Sanna odotti sinua myöhään iltaan asti! Itku kurkussa minulle sen jälkeen valitti, kun olin hänen puolestaan sanonut.
Laskin kassin pöydälle. Sisällä tuntui kylmä tykytys.
Liha on hyvää ja tuoretta, näytin pakkauksen. Katso, marmoroitua naudanlihaa, ihan tuoretta.
Aino vilkaisi tuskin ollenkaan. Hän hivutti kassin kauemmas yhdellä sormella.
Kaupan lihaa, täynnä jotain lisäaineita. Mikko ei syö moista vatsavaivoja tulee heti.
Mikko osti tätä samaa viime viikolla, lipsautin.
Huono idea. Anoppi punastui silminnähden.
Niin juuri! Mies hakee ruuat, kun vaimo puuhaa ties mitä! Kolme vuotta jo, Siiri kolme vuotta tässä perheessä, eikä mitään tulosta. Et osaa laittaa ruokaa, et pidä kotia kunnossa, lapsiakaan ei kuulu…
Nyt kyllä liioittelet, Aino.
Liioittelen vai? hän tuhahti. Minä palvelin oman anoppini kuin kuningatarta. Pelkäsin sanoa vastaan! Ja sinä? Teet mitä huvittaa, et ota ohjeita vastaan…
Aino tempaisi eteisestä laukkunsa. Jokainen hänen liikkeensä kirveli hermoja.
Sanon Mikolle: eroaisit ennen kuin myöhäistä. Löydät paremman sellaisen, joka arvostaa sinua…
Hän lähti, sanojaan täydentämättä, kengät jalkaan laittaen ilman, että korjasi niitä ollenkaan.
Jäin seisomaan keittiön ovella, tarraten kiinni oven karmiin.
Hyvää päivänjatkoa, Aino.
Anoppi ei vastannut. Kun ovi meni kiinni, asuntoon laskeutui hiljaisuus.
Valuin hitaasti alas seinää vasten, istuin suoraan kylmälle lattialle. Marmoroitu liha pöydällä näytti surulliselta, eikä sitä tehnyt mieli edes katsoa. Eikä kiiltävää keittiötä, eikä hääkuvia seinillä, joissa Aino hymyilee kuin kengässä olisi nastat.
Kolme vuotta. Kolme vuotta yritin. Opettelin Mikolle tuttuja lapsuuden ruokia suvun perunalaatikkoa, tuskailin sunnuntaipäivällisissä, joissa jokatoinen annos sai kommentin: Mikko on tottunut, että peruna on kuutioina, ei suikaleina. Hymyilin, nyökkäilin, pyysin anteeksi asioita, joihin en ollut syyllinen.
Ja yhä kelpaamaton. Yhä parempi, jos eroaisitte.
Nojasin takaraivoni seinään, katsoin ylös. Katto kaipaa maalia. Pitääkin mainita Mikolle.
Tai mitä väliä sillä enää on.
Kaksi viikkoa meni kuin partisaani vihollisen selustassa. Kaikki Ainon soitot hoiti Mikko, sunnuntailounaat jäivät kiireisiin, satunnainen kohtaaminen kadulla rajoittui lyhyeen hei ja pakenemiseen.
Kunnes soitti perinnönjakaja.
Isoisä, jonka muistin vain muutamasta kohtaamisesta, oli kuollut. Osoittautui, että hän oli jättänyt minulle mökin neljänkymmenen kilometrin päässä Helsingistä. Pikkuinen tontti Poutapilvi-nimisessä mökkikylässä.
Pitäisi kai käydä katsomassa, Mikko pyöritteli avaimenperää, siinä tummunut mansikka. Mennäänkö lauantaina?
Nyökkäsin. Lauantai sitten…
Yhdestä asiasta olin unohtunut.
Mikko-kulta, tulen teidän mukaan! Aino karautti ovella jo ennen kahdeksaa aamulla, kumisaappaissa ja kori kädessä. Kuulemma sienimetsiä täällä, Sanna puhui.
Kokosin termospullon hiljaisena. Edessä siinsi takuulla ihastuttava päivä suurilla lainausmerkeillä.
Mökki oli juuri sellainen kuin ajattelin.
Vino tupa, villiintynyt piha, risainen aita, joka pysyi pystyssä vain parilla ruosteisella naulalla. Sisällä tuoksui kosteus ja vanhat lehdet.
Mikko, sanoin hiljaa. Myydään tämä pois? Mitä me täällä tehdään, joka viikonloppu raahataan tänne… me ei olla tätä ihmisiä.
Mikko oli vastaamassa, kun…
Eikä myydä! Aino nousi takaa kuin puskasta. Oletteko järjiltänne? Tämä on maata! Oma tontti! Minä antaisin mitä vain tästä…
Aino painoi kämmenet rintaansa vasten, silmissä kiilsi jotain tuntematonta.
Antakaa avaimet. Minä laitan kaiken kuntoon, istutan kukat, korjaan tuvan. Kiitätte vielä perässä!
Katsoin Ainoa epäillen. Hän seisoi vanhan pihan keskellä, upoten saappaillaan viime syksyn lehtiin, ja loisti.
Täällä riittää työtä…
Anna, Mikko puristi lempeästi kyynärpäästä. Anna äidin hoitaa. Hän todella ilahtuu. Eikö ole sama vaikka antaa?
En kieltänyt. Olo oli outo, mutta en jaksanut riidellä.
Ojensin avaimet Ainolle, mansikka rosoisena.
…Kaksi kuukautta meni kuin sumussa. Jossain epätodellisessa sumussa, jossa Aino soitti vain mökkiasioista, ei tullut kylään kutsumatta ja, uskomatonta ei maininnut kertaakaan torin lihaa, lapsia, eikä väärin leikattua perunaa. Puhelimessa kuulosti pirteä, melkein iloinen: Mikko-kulta, kaikki hyvin! Olen niin kiireinen, soitellaan!
En ymmärtänyt mitään. Jokohan suunnittelee jotakin? Vai onko sairas, enkä tiedä?
Mikko, kysyin yhtenä iltana. Onko sun äidillä ihan varmasti kaikki hyvin?
Täysin hyvin, Mikko kohautti. Mökkeilee vaan. Sanoo ettei ehdi edes nukkua, työtä riittää.
Perjantaina soitti itse Aino.
Huomenna tulette mökille, grillataan! Näette pihan, kaikkea olen tehnyt! Tulette ja ihmettelette!
Mikko, en halua, sanoin päätä pudistaen, kun mies toi kutsun. Kaksi kuukautta hiljaisuutta, nyt yhtäkkiä…
Anna edes tällä kertaa, äiti pahastuu jos me ei mennä.
Hän aina pahastuu.
Ole kiltti, sanoi Mikko koiranpentu-ilmeellä, etten voinut kieltäytyä.
Lauantai siis…
Ja lauantaina en tunnistanut anoppia.
Aino Karjalainen seisoi portin pielessä pellavamekossa, käsivarret päivettyneet ja posket täynnä punaa. Ei teeskennelty hymy, vaan oikea ilo, joka silotteli silmänympärykset ainakin kymmenellä vuodella.
Tulitte! Vihdoin! Hän avasi syleilyn, ja astuin automaattisesti vastaan.
Ainosta tuoksui multa, tilli ja jostain syystä hunaja.
Piha oli muuttunut täysin. Siistit penkit kulkivat suoraan aidan vieressä, joka ei ollut romahtamassa myrskyssä. Nuoret herukkapensaat työntyivät vihreinä, karhunvatukat kukkivat ikkunan alla.
Tulkaa, näytän kaiken! Hän veti meidät mukaansa. Tässä mansikkaa, naapurin Maija toi taimia, kesäkuussa alkaa marjat. Tässä tomaattia, kurkkua. Säilykkeitä teen syksyllä kaikki jää teille, minulle vain muutama purkki.
Katsoin MIkkoa yhtä hämmentyneenä.
Oletko tämän kaiken yksin tehnyt? Mikko viittoili pihalle.
No kuka muka! Aino nauroi kevyesti. Kädet toimii, pääkin vielä. Naapurit auttavat jos joku menee pieleen täällä on niin mukavaa porukkaa! Ei kuin kaupungissa.
Talossa myös kaikki muuttunut: uudet verhot, pestyt ikkunat, pöydällä kirjottu liina. Kostea ummehtuneisuus oli poissa tuoksui piirakoilta ja joltakin yrttiseltä.
Tässä, Aino nosti pöytään maitotölkin ja käärön. Ostin Senjalta, asuu kahden mökin päässä. Oma maito, vuoheltä. Liha myös hänellä on oma sonni. Ottakaa matkaan, siellä on vielä rahkaa ja kermaa.
Katsoin kääröä. Oma liha, naapurilta. Ei ainuttakaan nuhdetta torimyynnistä, eikä Ninnasta.
Onko sinulla täällä oikeasti hyvä olla? lipsahti suustani.
Aino istahti tuolille, ja hänen silmissään vilahti jotain pehmeää, uutta.
Siiri… ensimmäistä kertaa kutsui etunimellä Olen aina haaveillut tästä. Oma mökki, oma piha, kädet mullassa, pää vapaana. Kaupungissa tukehduin, en ymmärtänyt miksi. Mutta täällä…
Hän viittasi ikkunaan.
Täällä minä todella elän.
Kotimatka sujui hiljaa. Mikko ajoi, takapenkillä kilisi maitopurkit ja rahkat.
Kuule, hän sanoi hetken päästä, nyt meillä voisi olla lapsia. Kesälähetyspaikka sentään löytyy.
Tuhahdin, mutta hymähdin.
Tiedätkö, halusin myydä koko tämän mökin, silloin ekana päivänä. Mietin, miksi pitäisi pitää siitä romusta kiinni…
Muistan.
Mutta mökki… jäin miettimään sanoja. Se korjasi kaiken. Meidän välit, Ainon ja minun. Kaksi kuukautta, ja enemmän kuin kolme vuotta.
Mikko pysäytti liikennevaloihin, kääntyi minuun päin.
Äiti oli yksinkertaisesti onneton. Nyt ei ole.
Nyökkäsin. Ikkunoiden takana syttyi Helsingin valot, kotona odottivat hääkuvat, ja ensimmäistä kertaa kolmeen vuoteen oli helppo tulla takaisin.
Täytyy käydä mökillä useammin, sanoin hiljaa.
Ja yllätyin itsekin, kuinka tosissani olin. Täysin tosissani.
