– Ei me ketään pois ajettu, – vastattiin molemmille, – he eivät vain itse halunneet jäädä! Tulkaa toki kylään! Me ollaan iloisia! – Istu alas! Meitä ei ole kotona! – lausui Petri tyynesti. – Niinhän ne soittaa ovikelloa! – henkäisi Valja, nousten sohvalta. – Antaa olla, – vastasi Petri. – Entä jos se on joku tärkeä? Tai asiaa? – kysyi Valja. – Lauantai, keskipäivä, – Petri tokaisi. – Sinä et ole ketään kutsunut, enkä minä ketään odota! Johtopäätös? – Katson vain silmästä! – Valja kuiskasi. – Istu! – Petri sanoi terävästi. – Meitä ei ole kotona! Kuka tahansa siellä onkin, marssikoon takaisin! – Tiedätkö kuka siellä on? – Valja ihmetteli. – Arvaan, siksi sanon, ettei ikkunoissa pyöri! – Petri vastasi. – Jos se on se, jota epäilen, eivät ne helpolla lähde! – Valja huokaisi. – Riippuu siitä, kuinka kauan emme avaa ovea, – Petri sanoi rauhallisesti. – Ennemmin tai myöhemmin ne lähtevät. Ei ne rappuun yöksi jää. Eikä meidän tarvitse minnekään. Istuhan, ota kuulokkeet ja katso elokuvaa. – Petri, äiti soittaa, – Valja näytti puhelintaan. – Siellä on varmasti sun tätis lapsineen oven takana, – Petri totesi. – Mistä sä tiedät? – Valja ihmetteli. – Jos siellä olisi mun serkku, äiti soittaisi mulle! – Petri hymähti ilkeästi. – Etkö muita vaihtoehtoja mieti? – kysyi Valja. – Jos ne on naapurit, en halua jutella. Jos ystävät, olisivat jo poistuneet parin soiton jälkeen. Ja fiksut ihmiset soittaisivat etukäteen, kysyisivät sopiiko kylään. Eivät ovikelloa soittaisi puolta tuntia! Vain ärsyttävimmät sukulaiset kehtaavat piinata ovikelloa noin röyhkeästi! – Petri, sehän on mun täti, – Valja voihkaisi. – Äiti laittoi viestin. Kysyy missä me pyöritään. Täti Natalia jäisi meille muutamaksi päiväksi, hänellä on asioita Helsingissä! – Sano, Helsingissä on hotelleja, – Petri irvisti. – Petri! En voi kirjoittaa noin! – Valja moitti. – Kirjoita että emme ole kotona, asumme hotellissa kun kämpässä myrkytettiin torakoita! – Petri suunnitteli. – Hyvä idea! – Valja naputteli viestin. – Petri, nyt täti pyytää meitä varaamaan kaksi huonetta heille, – Valja häkeltyi. – Kirjoita että ei ole rahaa. Ja että majoituttu hostellin sängyille, huoneessa 15 ulkomaalaista! – Petri myhäili. – Äiti kysyy milloin palaamme – Valja vilkaisi miestään. – Viikon päästä, – Petri huikkasi. Ovikellon soitto lakkasi. Pariskunta huokaisi helpotuksesta. – Petri, äiti kirjoitti että täti tulee viikon päästä – Valja sanoi heikolla äänellä. – Silloinkaan me ei olla kotona, – Petri totesi. – Petri, tiedät ettei tämä ongelmaa ratko? Ei voi juosta pakoon ikuisesti! Entä arkipäivänä, entä jos oven eteen väijytään töistä tullessa? Kaikki sun serkut ja mun tätit pystyy mihin vaan! – Niinpä, – Petri masentui. – Miksi piti ostaa se kolmen huoneen asunto? – Me hankittiin se meidän tulevaa suurta perhettä varten, – Valja muistutti. – Tarvittais lapsi, – Petri sanoi vakavasti. – Mieluiten heti kaksi! – En mä vastaan ole, – Valja kimpaantui. – Itse tiedät että tutkimuksiin pitää, ei onnistu! – Hermot kun rauhoittuu, kyllä onnistuu, – Petri nyökkäsi. – Nämä kummankin sukulaiset syö meidän hermot! Olisipa niille oma paikka minne menisivät! Muuten mikään ei toimi! Valja tiesi että Petri oli oikeassa. He olivat tutkineet yhteensopivuuden ja geenisairaudet, myös hedelmällisyyden, ennen avioitumista. Kaikki oli kunnossa. Mutta heti hääjuhlien jälkeen lasten hankinta piti lykätä, jotta asunto saatiin ostettua. Perintöihin ei voinut luottaa. Ennen häitä kumpikin asui äitien yksiöissä. Oman varaan piti laskea. Viiden vuoden työn ja säästön jälkeen saatiin iso kämppä. Vanha talo, remontoitu ja kalustettu käytännössä alusta. Mutta ilo oli valtava! Ennen kuin ehdittiin juhlia kunnolla, Valjan täti pölähti paikalle lapsineen, seuraksi myös appi. – On täällä tilaa, – totesi täti Natalia. – Minulle oma huone, Kostille oma! Ei kuin meillä aikoinaan yksiössä! – Meillä olohuoneessa ei yövy kukaan, – Petri sanoi. – Se on rentoutumiseen! – En minä täällä töitä tee! – nauroi täti Natalia. – Valja, selitä miehellesi että Kostilla on vaikea nukkua kanssani, hän kuorsaa! Ja pöytää ette ole katettuna! – Me ei osattu odottaa vieraita, – Valja nolostui. – Myös jääkaappi on tyhjä, – Petri tuki vaimoaan. – No sitten Petri kauppaan, Valja keittiöön! – täti Natalia määräsi. – Mitä siinä seisotte! – appi äyskäisi. – Näinkö vieraita kohdellaan! – Eikö tässä ole jo röyhkeyden makua… – Petri ärähti, mutta Valja raahasi hänet pois. Kun Valja laski kätensä Petri suun edestä, tämä kysyi: – Eikö täällä joku ole sekoittanut roolit? Heittäisin nämä heti sun äidillesi, ja äitisi mukaan! Jos kylään tullaan, olkaa vieraina! Nyt tässä on jotain outoa! – Petri, no hän on maalainen! Siellä on tapana näin! – Mä tunnen maaseudun tavat, mutta röyhkeys ei kuulu niihin! – Kulta, älä riitele äidin ja tädin kanssa! – Valja pyysi. – Muuten vanhemmat syövät mun hermot ja susta tulee vihollinen! Tarviiko se sulle? – Ihan sama mitä minusta ajattelevat! Jos noin käyttäytyvät, on helppo vältellä heitä! En sure vaikka katoaisivat! – Petri, rakas! Sääli minua! Jos nyt heität tädin ulos, äiti kiroo mut, eikä mulla ole muita! Petri puri hammasta ja lähti kauppaan. Täti Natalia jäi parin päivän sijaan kahdeksi viikoksi. Petri otti jo toisena iltana valeriaania. Kun täti lähti, nuori pari juhli kuin uutta vuotta, mopin ja siivouksen kera. Kolme päivää siivottiin. Sitten sama tilanne toistui, mutta toisen puolen sukulaisten kanssa. – Veli, minä tulen kaupungin asioille, – Mitja halasi Petriä. – Me tullaan koko porukalla! – Etkö voisi hoitaa asiat yksin? – Petri kysyi. – Mulla on perhe! Miten jätän heidät kylälle, kun lähden kaupunkiin? Ja vaimo pitää tarkkailla! – Mitja nauroi. – Siksi toit lapsetkin? – Petri kysyi. – Minne ne jättäisin? – Mitja taputti selkään. – Antaa lasten hassutella! Nuoruuden tapaan menoksi! – Mitja! – vaimo Svetlana kiljui. – Mä näytän menon! Puolentoista tunnin jälkeen Valja sairastui päänsärkyyn. Lapset juoksivat asunnossa ja huusivat. Svetlana ei osannut puhua muuten kuin karjumalla. Mitja halusi juhlia, Svetlana huusi lisää. – Petri, olet ainoa poika äidille, – Valja kuiskasi tyynyyn. – Serkku vain, – Petri murahti. – Sanon häntä serkuksi. – Voisiko häntä pyytää lähtemään jotenkin? – Haluaisin kyllä, – Petri vakuutti, – mutta sama tilanne kuin sun tädin kanssa. Äiti kaivaa aivoni lusikalla ulos, jos ajaisin pois! Kun yhdestä vierailusta selvittiin, ovella oli uudet vieraat. Täti Natalia asioillaan, serkku Mitja perheineen, mummot unohtamatta. Apet ja anopit ahdistivat. Jatkuva stressi romutti nuoren perheen hyvinvoinnin. Ei siinä lapsista voinut edes haaveilla. Terveyttä hädin tuskin riitti, ja muutenkin – miten? – Vaihdetaanko asuntoa? – Valja ehdotti. – Pehmeisiin huoneisiin? – Petri hymähti. – Niitä saadaan pian muutenkin! – Kämppä vaihtoon vain! Varmasti joku haluaisi asua toisessa kaupunginosassa! Pitäisi vain muuttaa, eikä kertoa osoitetta! – He saa uuden asukkaan kiinni, paljastuu mihin muutettiin! Löytävät meidät! Repeävät suoraan! – Ehkä saataisiin sen aikana lapset tehtyä? – Valja unelmoi. – Pitää tehdä, mutta myös saada maailmaan. Siinä sentään on syy vetäytyä, – Petri totesi. – Voisi muuttaa pois kokonaan, – Valja huokaisi. – Mennään kavereille piiloon? – Tarkoititko Jeremiasta ja Katjaa? – Petri kysyi. – Niin, – nyökkäsi Valja. – Heillä on huone! – Siellä asuu Tera, – Petri muistutti. – Muistatko? – Mieluummin asun koiran kanssa kuin meidän sukulaisten kanssa! – Valja masentui. – Odota! – Petri huudahti ja tarttui puhelimeen. – Jeremias, lainaa koira! – Oi! Kaveri! Olen ikuisesti kiitollinen! Me Katjan kanssa lähdetään lomalle, eikä ole kelle jättää! Tera tykkää teistä! – Jeremias riemuitsi puhelimessa. – Tuon ruuat, pedin, lelut! Maksaankin! – Tuo vaan! – Petri ilahtui. Palasi vaimon luo aurinkoisena: – Soita äidille, että täti tulee huomenna! Minä pyydän veljen kylään! – Oletko varma? – Valja kysyi. – Otetaan kaikki vieraat! – Petri vakuutti. – Kuka käski ettei vieras pidä meidän asukkaasta? Serkku Mitja perheineen valitsi hotellin, kun Teran “hau” kuului kerran. Täti Natalia yritti taistella mutta pelästyi Teraa. – Sulkekaa tuo eläin johonkin! – täti vaati. – Natalia-täti, vitsailette? – Petri hymyili. – 45 kiloa lihasta! Se ei ole pikku koira, vaan saksanpaimenkoira! Murtuu ovet! – Miksi se irvistää minulle? – täti pelkäsi. – Ei pidä vieraista, – Valja kohautti olkapäitään. – Hankkiutukaa eroon! En voi olla tuon otuksen kanssa! – Miten niin? – Petri suuttui. – Me rakastetaan Teraa! – Eikä koskaan anneta pois! – Valja tuki. Sitten soitettiin kummaltakin puolelta, miksi ei otettu sukulaisia kylään. – Ei ketään ajettu pois, – vastattiin molemmille. – He eivät vain halunneet jäädä! Tulkaa toki kylään! Me ollaan iloisia! – Ja se koira? – Äiti, mehän ei kielletä vierailuja! Mutta niinpä mummotkin lakkasivat haikailemasta kylään. Kuukauden päästä Tera palasi omistajilleen, mutta oli valmiina tulemään milloin vain. Ei tarvittu enää. Valja odotti kaksosia.

Eihän me olla heitä ajettu pois, vastattiin niin yhdelle kuin toisellekin. He eivät vain itse halunneet jäädä! Tulkoon uudelleen! Me ollaan iloisia.

Istupa alas! Me ei olla kotona! lausuu rauhallisesti Petteri.

Mutta ovikello soi! Aila on jähmettynyt noustuaan sohvalta.

Antaa olla, Petteri tokaisee.

Entä jos se on joku tärkeä? Aila kysyy. Tai joku asialle?

Lauantai, kello kaksitoista, Petteri sanoo. Sinä et ole pyytänyt ketään, enkä minä odota ketään! Mikä on johtopäätös?

Katson vain kurkistusreiästä! kuiskaa Aila.

Istu! Petterin äänessä on terästä. Me ei olla kotona! Kukahan tahansa siellä onkin, saa palata sinne mistä tuli!

Mistä sinä tiedät, kuka siellä on? Aila kysyy.

Arvaan, siksi sanon, ettei vilkutella ikkunoissa!

Jos se on se mitä ajattelen, niin eivät ne noin vain lähde! Aila kohauttaa olkapäitään.

Se riippuu siitä, kuinka kauan ei avata ovea, Petteri tuumaa tyynenä. Ennemmin tai myöhemmin he kyllä menevät.

Joka tapauksessa eivät he rappuun yöksi jää. Meillä ei ole mihinkään tarvetta mennä. Istu alas, ota kuulokkeet ja katso leffaa puhelimelta.

Petteri, äiti soittaa, Aila sanoo ja näyttää kännykkää.

Eli oven takana seisoo sun täti poikineen, Petteri tiivistää.

Mistä tiedät? Aila hämmästyy.

Jos siellä olisi mun serkku ja Petteri venyttää ääneen “serkku” niin pehmeästi, ettei se kuulosta mukavalta niin äiti soittaisi mulle!

Etkö muita vaihtoehtoja mieti? Aila kysyy.

Jos ne on naapureita, ei huvita jutella. Jos meidän ystäviä, olisivat jo menneet muutaman soiton jälkeen.

Fiksut ihmiset olisivat soittaneet etukäteen ja kysyneet, voiko tulla kylään! Ei soitella ovikelloa puoli tuntia!

Näin härskisti ja röyhkeästi meitä kiusaa vain omat rasittavat sukulaiset!

Petteri, se on mun täti, Aila sanoo tuskastuneena. Äiti laittoi viestin.

Kysyy missä me ollaan ja täti Kirsti haluaa olla meillä pari päivää, kun on asioita Helsingissä!

Kirjoita, että kaupungissa on hotelleja vaikka muille jakaa, Petteri virnistää.

Petteri! Aila moittii. En minä sellaista kehtaa kirjoittaa!

No, Petteri miettii hetken. Sano, ettei olla kotona. Asutaan hotellissa, kun meillä myrkytettiin torakoita!

Hei, hyvä! Aila naputtaa ja lähettää viestin.

Petteri, äiti sanoo, että meidän pitää varata kaksi huonetta tädille ja Konstalle, Aila hämmentyy.

Kirjoita, ettei ole rahaa. Sano että ollaan hostellissa, ja samassa huoneessa asuu viidentoista ulkomaalaisen porukka, Petteri nauraa kekseliäisyyttään.

Äiti kysyy, milloin tullaan kotiin, Aila katsahtaa mieheensä.

Sano ensi viikolla, Petteri heilauttaa.

Ovikello ei enää soi. He huokaisevat helpotuksesta.

Petteri, äiti sanoo että täti tulee viikolla, sanoo Aila uupuneena.

Ja silloin ei meitä taas ole kotona, Petteri toteaa.

Petteri, ei tämä ongelmaa ratkaise! Ei kai voi aina paeta? Entä jos tulee arkipäivänä, tai odottaa oven takana töistä tullessa? Mun täti, sun serkku, kyllä ne keksii keinoja!

Niinpä, Petteri huokaisee. Olipa viisas veto ostaa kolmio!

Mehän ostettiin se tulevaa suurperhettä varten, Aila sanoo.

Lapsi nyt pitäisi saada! Petteri sanoo vakavana. Tai vaikka kaksikin!

Minäkö vastaan? Aila närkästyy. Itsehän tiedät, että pitää käydä tutkimuksissa! Ei me vaan onnistuta!

Kunhan saadaan stressi pois, kyllä onnistuu, Petteri sanoo. Mutta aina joku hermoja raastaa, milloin sun sukulaiset, milloin mun! Jos ne ajaisi pois, kyllä hommat sujuisi paremmin!

Aila ei väitä vastaan. Tietää että Petteri on oikeassa.

Kun he menivät naimisiin, ottivat kalliit testit yhteensopivuudesta ja perinnöllisistä sairauksista. Silloin kaikki oli hyvin. Mutta heti häiden jälkeen lapset piti siirtää, että saadaan asunto hankittua.

Perintöön ei voinut nojata. Ennen avioliittoa asuivat kumpikin äidin yksiossa. Oli pakko pärjätä omillaan.

Viisi vuotta tiukkaa säästöä ja työntekoa toi isomman asunnon.

Ei ollut uusi talo, mutta remonttiin ja huonekaluihin meni paljon. Silti ilo oli suuri!

Ei ehditty kunnolla juhlia tupaantuliaisia, kun Ailan täti jo ilmestyi pojankoltiainen mukanaan.
Ettei nuoret napise, mukana oli myös Ailan äiti.

No, täällä on tilaa! Ihan eri juttu kun silloin me kahdestaan yhdellä huoneella!

Tämä on kätevä, täti Kirsti kiitti. Minä otan oman huoneen ja Konsta kans!

Meillä ei olohuoneessa nukuta, Petteri sanoi. Se on lepoa varten!

Ei täällä mitään töitä tehdä! täti Kirsti nauroi. Aila, selitä miehellesi, että mun ei ole mukava jakaa huonetta pojan kanssa. Hän vielä kuorsaa!
Ja eikö pöytää ole jo katettu!

Mutta kun ei osattu odottaa Aila hätäili.

Ja jääkaappi on tyhjä, Petteri komppasi.

Olkoon, täti Kirsti myöntyi. Petteri, kauppaan mars, ja Aila keittiöön!

Mitä siinä seisotte? äiti komentaa. Näin meillä vieraita otetaan vastaan!

Eikö ole vähän ylpeilyä… Petteri aloitti, mutta Aila raahasi miehen toiseen huoneeseen.

Kun Aila päästi Petterin suunsa edestä, tämä kysyi:

Eikö täällä ole unohtunut mitä vierailun etiketti tarkoittaa? Voisin heittää kaikki takaisin sun äidin luo, mukaan lukien sun äiti!
Kun kerran tullaan kylään, olkaa kuin vieraat! Mutta mikä meno tämä on?

Petteri, hän on maalta. Siellä ollaan suoraan!

Tunnen maalaisten tavat, mutta röyhkeys ei kuulu niihin! Tämä on juuri sitä.

Rakas, älä riitele äidin ja tädin kanssa! Aila anoo. Ne kuluttaa mun hermot muuten loppuun!
Ja sinusta tulee heille ikuinen vihollinen! Tarviitko sitä?

Ihan sama, mitä minustakin ajattelee! Jos minua näin kohdellaan, en välitä enää lainkaan! Häviäkööt vaikka!

Petteri, rakas! Säästä minua! Jos nyt ajetaan täti Kirsti pois, äiti hylkää minut! Eikä mulla ole ketään muuta!

Ja tämä tepsi. Petteri puree hammasta ja lähtee kauppaan.

Täti Kirsti viipyi kaksiviikkoa, vaikka lupasi kolme päivää. Petteri joi jo lounastablettia toisena iltana.

Kun täti Kirsti ja Konsta lähtivät, nuoripari juhli sitä siivousrumballa. Kolme päivää kesti puunaus.

Sitten sama toistui Petterin puolella.

Veli, minä tulin vain hetkeksi Matti rutisti Petteriä vyörät katkeamaisillaan. On asioita hoidettavana, ja sitten täältä pois!

Etkö yksin voisi hoitaa asiat? Petteri kysyi.

Höpö! Minulla perhe mukana! En voi jättää heitä maalle kun itse tulen Helsinkiin! Ajattele nyt! Jos löytyisi jotain jännää, nainen kontrolloisi!

Siksi toitte lapsetkin? Petteri hymähtää.

Mihin mä ne muuten laittaisin? Matti paukutti selkään. Heille on kivaa uutta! Koitetaan kuten nuorena, pistetään kaupunki sekaisin!

Matti! huutaa Sanni vaimealla raivolla. Kohta en enää jaksa noita sekoamaan!

Puolitoista tuntia perheen tulon jälkeen Aila rojahtaa päänsäryn kourissa.

Lapset juoksevat ympäriinsä, eivät hiljene hetkeksikään. Sanni osaa vain huutaa, muuta ei häneltä tule.

Matti koettaa päästä yöelämään, jolloin Sanni huutaa lisää.

Petteri, eikös sinun pitäisi olla äidin ainokainen? Aila kuiskasi peittoon painautuen.

Maternalta on serkku tämä, Petteri murahtaa. Sanon serkuksi.

Voisiko mitenkään pyytää heitä lähtemään?

Kyllä mielelläni, Petteri vakuuttaa sydän kädessä, mutta sama tilanne kuin sun tädillä. Äiti jauhaa mun pään kahvilusikalla!

Juuri kun yksi vierailu päättyy, uusi alkaa. Täti Kirstillä ja pojalla on aina asiaa Helsinkiin.

Serkku Matti ja Sanni käyvät tasaisesti, hoitamassa “asioitaan”. Äidit pitävät lapsistaan kiinni, anoppi kiusaa vävyä ja appiukko miniää.

Jatkuva stressi rikkoo parin henkisen ja psykologisen tasapainon.
Ei lapsista haaveilu tällaisessa vieraiden karusellissa onnistu. Terveyskin kärsii, ja arki kysyy miten voi onnistua.

Vaihdetaan asuntoa? Aila ehdottaa.

Pehmeihin huoneisiin vai? Petteri nauraa. Kohta meille ne tarjotaan kun hajoaa hermot!

Ei, Aila hymyilee. Etsitään samanlainen asunto toiselta alueelta! On ihmisiä jotka haluavat muuttaa. Muutetaan ja ei kerrota minne!

Sama viivästys, Petteri hymähtää. Mun serkku ja sun täti kyselee uudelta asukkaalta ja meidät löydetään! Sitten vaan lynkatkaa!

Ehkä ehditään siinä välissä saada lapsi? Aila toivoo.

Tarvitaan aikaa myös saada lapsi maailmaan. Sekin vaatii aikaa, Petteri huokaa.

Voiko edes paeta tästä asunnosta, Aila huokaa. Mennään vieraisiin? Piilotellaan!

Tarkoitatko Annia ja Kallea? Petteri kysyy.

Joo, Aila nyökkää. Heillä on huone vapaana!

Mutta siellä asuu Tyyne, Petteri naurahtaa. Muistatko?

Mieluummin paimenkoiran kanssa kuin sukulaisten! Aila painaa pään alas voimattomana.

Hetkinen! Petteri huutaa ja nappaa puhelimen.
Kalle, lainaa koira!

Hei! Ystävä! Mä olen ikuisesti kiitollinen! Me lähdetään Annin kanssa lomalle, ja kukaan ei oikein haluaisi hoitaa Tyyneä! Se ei vieraisiin luota, mutta teidät se tuntee! Kalle huusi. Tuon ruuat, pedin, lelut, astiat! Voin vielä maksaa!

Tuo vaan! Petteri ilahtui.

Palasi Ailan luo, hymy huulilla kuin auringonnousu:

Soita äidille, että täti tulee huomenna! Minä soitan veljelle, että kyllä voi tulla viikolla!

Oletko varma? Aila kysyy.

Ollaan todella iloisia ottaa vieraita! Petteri sanoo sydämellisesti. Eihän se meidän vika ole jos uusi asukas ei heille kelpaa!

Serkku Matti perheineen katsoi koiran kerran, ja valitsi suoraan hotellin.

Täti Kirsti yritti vaatia oikeuksiaan.

Sulkekaa tuo otus johonkin! hän manaa ja piiloutuu poikansa taakse.

Täti Kirsti, oletko tosissasi? Petteri naurahtaa. Neljäkymmentäviisi kiloa pelkkää lihasta! Se on saksanpaimenkoira, ei mikään sylikoira! Se menee ovista läpi!

Miksi se irvistää minulle? täti Kirstillä ääni värisee.

Ei pidä vieraista, Aila toteaa olkiaan kohauttaen.

Päästäkää siitä eroon! En voi asua tuon kanssa!

Eroon? Petteri suuttuu. Se on meidän rakas perheenjäsen! Meillä ei ole lapsia, pitää jotain rakastaa, ja sitä me rakastetaan todella!

Emme ikinä hylkää! Aila komppaa.

Sitten molemmat äidit soittavat, miksi ei otettu sukua vieraisille.

Eihän me ketään olla ajettu pois, vastataan molemmille, jos eivät itse viihtyneet! Tulkaa vaan uudestaan! Me odotetaan ilolla!

Entä koira?

Äiti, emme ole koskaan kiistäneet vierasta!

Mutta äiditkin lakkasivat ramppaamasta kylässä.

Kuukauden päästä Tyyne palasi omilleen, mutta olisi tullut koska vaan.

Ei tarvittukaan. Aila odotti kaksosia.

Rate article
vsematerialy
– Ei me ketään pois ajettu, – vastattiin molemmille, – he eivät vain itse halunneet jäädä! Tulkaa toki kylään! Me ollaan iloisia! – Istu alas! Meitä ei ole kotona! – lausui Petri tyynesti. – Niinhän ne soittaa ovikelloa! – henkäisi Valja, nousten sohvalta. – Antaa olla, – vastasi Petri. – Entä jos se on joku tärkeä? Tai asiaa? – kysyi Valja. – Lauantai, keskipäivä, – Petri tokaisi. – Sinä et ole ketään kutsunut, enkä minä ketään odota! Johtopäätös? – Katson vain silmästä! – Valja kuiskasi. – Istu! – Petri sanoi terävästi. – Meitä ei ole kotona! Kuka tahansa siellä onkin, marssikoon takaisin! – Tiedätkö kuka siellä on? – Valja ihmetteli. – Arvaan, siksi sanon, ettei ikkunoissa pyöri! – Petri vastasi. – Jos se on se, jota epäilen, eivät ne helpolla lähde! – Valja huokaisi. – Riippuu siitä, kuinka kauan emme avaa ovea, – Petri sanoi rauhallisesti. – Ennemmin tai myöhemmin ne lähtevät. Ei ne rappuun yöksi jää. Eikä meidän tarvitse minnekään. Istuhan, ota kuulokkeet ja katso elokuvaa. – Petri, äiti soittaa, – Valja näytti puhelintaan. – Siellä on varmasti sun tätis lapsineen oven takana, – Petri totesi. – Mistä sä tiedät? – Valja ihmetteli. – Jos siellä olisi mun serkku, äiti soittaisi mulle! – Petri hymähti ilkeästi. – Etkö muita vaihtoehtoja mieti? – kysyi Valja. – Jos ne on naapurit, en halua jutella. Jos ystävät, olisivat jo poistuneet parin soiton jälkeen. Ja fiksut ihmiset soittaisivat etukäteen, kysyisivät sopiiko kylään. Eivät ovikelloa soittaisi puolta tuntia! Vain ärsyttävimmät sukulaiset kehtaavat piinata ovikelloa noin röyhkeästi! – Petri, sehän on mun täti, – Valja voihkaisi. – Äiti laittoi viestin. Kysyy missä me pyöritään. Täti Natalia jäisi meille muutamaksi päiväksi, hänellä on asioita Helsingissä! – Sano, Helsingissä on hotelleja, – Petri irvisti. – Petri! En voi kirjoittaa noin! – Valja moitti. – Kirjoita että emme ole kotona, asumme hotellissa kun kämpässä myrkytettiin torakoita! – Petri suunnitteli. – Hyvä idea! – Valja naputteli viestin. – Petri, nyt täti pyytää meitä varaamaan kaksi huonetta heille, – Valja häkeltyi. – Kirjoita että ei ole rahaa. Ja että majoituttu hostellin sängyille, huoneessa 15 ulkomaalaista! – Petri myhäili. – Äiti kysyy milloin palaamme – Valja vilkaisi miestään. – Viikon päästä, – Petri huikkasi. Ovikellon soitto lakkasi. Pariskunta huokaisi helpotuksesta. – Petri, äiti kirjoitti että täti tulee viikon päästä – Valja sanoi heikolla äänellä. – Silloinkaan me ei olla kotona, – Petri totesi. – Petri, tiedät ettei tämä ongelmaa ratko? Ei voi juosta pakoon ikuisesti! Entä arkipäivänä, entä jos oven eteen väijytään töistä tullessa? Kaikki sun serkut ja mun tätit pystyy mihin vaan! – Niinpä, – Petri masentui. – Miksi piti ostaa se kolmen huoneen asunto? – Me hankittiin se meidän tulevaa suurta perhettä varten, – Valja muistutti. – Tarvittais lapsi, – Petri sanoi vakavasti. – Mieluiten heti kaksi! – En mä vastaan ole, – Valja kimpaantui. – Itse tiedät että tutkimuksiin pitää, ei onnistu! – Hermot kun rauhoittuu, kyllä onnistuu, – Petri nyökkäsi. – Nämä kummankin sukulaiset syö meidän hermot! Olisipa niille oma paikka minne menisivät! Muuten mikään ei toimi! Valja tiesi että Petri oli oikeassa. He olivat tutkineet yhteensopivuuden ja geenisairaudet, myös hedelmällisyyden, ennen avioitumista. Kaikki oli kunnossa. Mutta heti hääjuhlien jälkeen lasten hankinta piti lykätä, jotta asunto saatiin ostettua. Perintöihin ei voinut luottaa. Ennen häitä kumpikin asui äitien yksiöissä. Oman varaan piti laskea. Viiden vuoden työn ja säästön jälkeen saatiin iso kämppä. Vanha talo, remontoitu ja kalustettu käytännössä alusta. Mutta ilo oli valtava! Ennen kuin ehdittiin juhlia kunnolla, Valjan täti pölähti paikalle lapsineen, seuraksi myös appi. – On täällä tilaa, – totesi täti Natalia. – Minulle oma huone, Kostille oma! Ei kuin meillä aikoinaan yksiössä! – Meillä olohuoneessa ei yövy kukaan, – Petri sanoi. – Se on rentoutumiseen! – En minä täällä töitä tee! – nauroi täti Natalia. – Valja, selitä miehellesi että Kostilla on vaikea nukkua kanssani, hän kuorsaa! Ja pöytää ette ole katettuna! – Me ei osattu odottaa vieraita, – Valja nolostui. – Myös jääkaappi on tyhjä, – Petri tuki vaimoaan. – No sitten Petri kauppaan, Valja keittiöön! – täti Natalia määräsi. – Mitä siinä seisotte! – appi äyskäisi. – Näinkö vieraita kohdellaan! – Eikö tässä ole jo röyhkeyden makua… – Petri ärähti, mutta Valja raahasi hänet pois. Kun Valja laski kätensä Petri suun edestä, tämä kysyi: – Eikö täällä joku ole sekoittanut roolit? Heittäisin nämä heti sun äidillesi, ja äitisi mukaan! Jos kylään tullaan, olkaa vieraina! Nyt tässä on jotain outoa! – Petri, no hän on maalainen! Siellä on tapana näin! – Mä tunnen maaseudun tavat, mutta röyhkeys ei kuulu niihin! – Kulta, älä riitele äidin ja tädin kanssa! – Valja pyysi. – Muuten vanhemmat syövät mun hermot ja susta tulee vihollinen! Tarviiko se sulle? – Ihan sama mitä minusta ajattelevat! Jos noin käyttäytyvät, on helppo vältellä heitä! En sure vaikka katoaisivat! – Petri, rakas! Sääli minua! Jos nyt heität tädin ulos, äiti kiroo mut, eikä mulla ole muita! Petri puri hammasta ja lähti kauppaan. Täti Natalia jäi parin päivän sijaan kahdeksi viikoksi. Petri otti jo toisena iltana valeriaania. Kun täti lähti, nuori pari juhli kuin uutta vuotta, mopin ja siivouksen kera. Kolme päivää siivottiin. Sitten sama tilanne toistui, mutta toisen puolen sukulaisten kanssa. – Veli, minä tulen kaupungin asioille, – Mitja halasi Petriä. – Me tullaan koko porukalla! – Etkö voisi hoitaa asiat yksin? – Petri kysyi. – Mulla on perhe! Miten jätän heidät kylälle, kun lähden kaupunkiin? Ja vaimo pitää tarkkailla! – Mitja nauroi. – Siksi toit lapsetkin? – Petri kysyi. – Minne ne jättäisin? – Mitja taputti selkään. – Antaa lasten hassutella! Nuoruuden tapaan menoksi! – Mitja! – vaimo Svetlana kiljui. – Mä näytän menon! Puolentoista tunnin jälkeen Valja sairastui päänsärkyyn. Lapset juoksivat asunnossa ja huusivat. Svetlana ei osannut puhua muuten kuin karjumalla. Mitja halusi juhlia, Svetlana huusi lisää. – Petri, olet ainoa poika äidille, – Valja kuiskasi tyynyyn. – Serkku vain, – Petri murahti. – Sanon häntä serkuksi. – Voisiko häntä pyytää lähtemään jotenkin? – Haluaisin kyllä, – Petri vakuutti, – mutta sama tilanne kuin sun tädin kanssa. Äiti kaivaa aivoni lusikalla ulos, jos ajaisin pois! Kun yhdestä vierailusta selvittiin, ovella oli uudet vieraat. Täti Natalia asioillaan, serkku Mitja perheineen, mummot unohtamatta. Apet ja anopit ahdistivat. Jatkuva stressi romutti nuoren perheen hyvinvoinnin. Ei siinä lapsista voinut edes haaveilla. Terveyttä hädin tuskin riitti, ja muutenkin – miten? – Vaihdetaanko asuntoa? – Valja ehdotti. – Pehmeisiin huoneisiin? – Petri hymähti. – Niitä saadaan pian muutenkin! – Kämppä vaihtoon vain! Varmasti joku haluaisi asua toisessa kaupunginosassa! Pitäisi vain muuttaa, eikä kertoa osoitetta! – He saa uuden asukkaan kiinni, paljastuu mihin muutettiin! Löytävät meidät! Repeävät suoraan! – Ehkä saataisiin sen aikana lapset tehtyä? – Valja unelmoi. – Pitää tehdä, mutta myös saada maailmaan. Siinä sentään on syy vetäytyä, – Petri totesi. – Voisi muuttaa pois kokonaan, – Valja huokaisi. – Mennään kavereille piiloon? – Tarkoititko Jeremiasta ja Katjaa? – Petri kysyi. – Niin, – nyökkäsi Valja. – Heillä on huone! – Siellä asuu Tera, – Petri muistutti. – Muistatko? – Mieluummin asun koiran kanssa kuin meidän sukulaisten kanssa! – Valja masentui. – Odota! – Petri huudahti ja tarttui puhelimeen. – Jeremias, lainaa koira! – Oi! Kaveri! Olen ikuisesti kiitollinen! Me Katjan kanssa lähdetään lomalle, eikä ole kelle jättää! Tera tykkää teistä! – Jeremias riemuitsi puhelimessa. – Tuon ruuat, pedin, lelut! Maksaankin! – Tuo vaan! – Petri ilahtui. Palasi vaimon luo aurinkoisena: – Soita äidille, että täti tulee huomenna! Minä pyydän veljen kylään! – Oletko varma? – Valja kysyi. – Otetaan kaikki vieraat! – Petri vakuutti. – Kuka käski ettei vieras pidä meidän asukkaasta? Serkku Mitja perheineen valitsi hotellin, kun Teran “hau” kuului kerran. Täti Natalia yritti taistella mutta pelästyi Teraa. – Sulkekaa tuo eläin johonkin! – täti vaati. – Natalia-täti, vitsailette? – Petri hymyili. – 45 kiloa lihasta! Se ei ole pikku koira, vaan saksanpaimenkoira! Murtuu ovet! – Miksi se irvistää minulle? – täti pelkäsi. – Ei pidä vieraista, – Valja kohautti olkapäitään. – Hankkiutukaa eroon! En voi olla tuon otuksen kanssa! – Miten niin? – Petri suuttui. – Me rakastetaan Teraa! – Eikä koskaan anneta pois! – Valja tuki. Sitten soitettiin kummaltakin puolelta, miksi ei otettu sukulaisia kylään. – Ei ketään ajettu pois, – vastattiin molemmille. – He eivät vain halunneet jäädä! Tulkaa toki kylään! Me ollaan iloisia! – Ja se koira? – Äiti, mehän ei kielletä vierailuja! Mutta niinpä mummotkin lakkasivat haikailemasta kylään. Kuukauden päästä Tera palasi omistajilleen, mutta oli valmiina tulemään milloin vain. Ei tarvittu enää. Valja odotti kaksosia.