– No kyllä se teidän Nastja onkin muuttunut ylpeäksi! Totta ne puhuvat, että raha pilaa ihmisen! – Enkä ymmärtänyt mistä on kyse, enkä miten olen muka loukannut ihmisiä Minulla oli ennen ihana avioliitto – puoliso ja kaksi lasta. Sitten yhdessä päivässä kaikki romahti, kun rakas mieheni joutui töissä liikenneonnettomuuteen. Luulin, etten selviä surusta, mutta äiti vakuutti, että minun täytyy jaksaa lasten takia. Otin itseäni niskasta kiinni, tein kovasti töitä, kunnes lapset kasvoivat ja lähdin ulkomaille ansiotöihin. Piti nostaa lapset jaloille, kun tukea ei mistään tullut. Niin päädyin ensin Puolaan, sitten Englantiin. Vaihdoin monta työpaikkaa, kunnes aloin pärjätä. Lähetin joka kuukausi rahaa lapsille, ostin heille myöhemmin asunnot ja tein itselleni hienon remontin kotiin. Olin ylpeä itsestäni. Ajattelin palata lopullisesti Ukrainaan, mutta vuosi sitten elämäni taas muuttui kun tutustuin ukranalaiseen mieheen, joka on asunut Englannissa jo 20 vuotta. Aloimme jutella ja minusta tuntui, että tässä voisi olla jotain. Epäilykset kuitenkin vaivasivat, sillä Artur ei voinut palata Ukrainaan, ja minä kaipasin kotiin. Nyt olen palannut. Tapasin ensin lapset ja vanhemmat, mutta anoppia ja appiukkoa en ehtinyt. Ystäväni, joka on kaupan kassana, tuli kylään ja kertoi uutisia: – Sun anoppi on todella loukkaantunut sulle! – Miten niin? – Kuulin kun hän jutteli tutun kanssa, että olet tullut ylpeäksi ja raha on muuttanut sinua. Että et ole auttanut heitä rahallisesti lainkaan. Se tuntui pahalta. Olen itse kasvattanut kaksi lasta ja tehnyt kaikkeni heidän vuoksi – en voinut auttaa vielä anoppeja rahallisesti, piti pitää myös itsestä huoli. Sen jälkeen en edes halunnut mennä käymään anoppilassa, mutta rohkaistuin ja vein tuliaisia. Ensin kaikki oli hyvin, mutta tuo puhe tuli koko ajan mieleen. Lopulta sanoin: – Ymmärrättehän, ettei minulla ole ollut helppoa nämä vuodet. Olen tehnyt kaikkeni lasten eteen, kun en saanut apua mistään. – Mekin jäätiin ilman tukea. Kaikilla muilla lapset auttavat vanhempia, mutta me ollaan yksin – aivan kuin orpoja! Sinun pitäisi palata ja auttaa meitäkin. Anoppi sai minut tuntemaan syyllisyyttä. En edes uskaltanut kertoa, että minulla on Englannissa uusi mies. Poistuin surullisena. Nyt en tiedä, mitä tehdä. Pitääkö minun todella auttaa edesmenneen mieheni vanhempia? En jaksa enää!

No mutta, mikäs röyhkeä Eeva sinusta on tullut! Totta se on, raha pilaa ihmiset! En ymmärtänyt ollenkaan, mistä oli kyse ja miten muka olin loukannut ihmisiä.

Minulla oli kerran hyvä avioliitto, mies ja kaksi lasta. Mutta yhtenä päivänä kaikki romahti. Rakas mieheni kuoli liikenneonnettomuudessa työmatkalla. En uskonut selviytyväni siitä surusta, mutta äiti sai minut vakuuttuneeksi, että lasten vuoksi minun täytyy jaksaa. Ja otin itseäni niskasta kiinni. Aloin tehdä kovasti töitä, ja kun lapset kasvoivat isommiksi, lähdin ulkomaille töihin. Oli pakko nostaa lapset jaloilleen, sillä tukea ei tullut mistään.

Ensin päädyin Ruotsiin, sitten Iso-Britanniaan. Työpaikkoja vaihdoin monta kertaa ennen kuin aloin saada kunnolla palkkaa. Silti lähetin lapsille kuukausittain rahaa, myöhemmin ostin heille asunnot ja remontoinkin kotini Suomessa hienoksi. Olin ylpeä itsestäni. Ajattelin jo lopullista paluuta koti-Suomeen, mutta viime vuonna elämäni taas muuttui, kun tutustuin erääseen mieheen. Hän on suomalainen, mutta on asunut Englannissa jo parikymmentä vuotta. Aloimme jutella enemmän, ja tunsin, että tästä voisi kehittyä jotain.

Silti epäilykset vaivasivat. Mikko ei pystynyt palaamaan Suomeen, mutta minä kaipasin kotiin. Siksi lähdin käymään Suomessa muutamaksi viikoksi. Tapasin ensin lapseni ja sitten vanhempani. Mutta en millään saanut aikaiseksi lähteä entisen mieheni vanhempien luo. Aikaa ei vain riittänyt, oli niin paljon tekemistä. Sitten ystäväni Marja, joka on töissä kaupan kassalla, tuli käymään ja kertoi:

Sun anoppi taitaa olla aika loukkaantunut sulle!

Mistä arvelet niin?

Kuulin, kun hän jutteli tuttavan kanssa. Että sinusta on tullut röyhkeä ja että raha on saanut sinut muuttumaan. Ja että et ole koskaan auttanut heitä taloudellisesti.

Se tuntui todella pahalta kuulla. Minähän kasvatin lapset itse ja tein kaiken heidän puolestaan. Ihmiset eivät ehkä ymmärrä, että en voinut lähettää rahaa myös heille, minun piti säästää myös itselleni, ymmärrätkö?

Sen jälkeen halu mennä anopin ja appiukon luo lopahti kokonaan. Mutta pakotin kuitenkin itseni lähtemään, ostin ruokakauppaan kunnolla tavaraa ja menin käymään. Aluksi kaikki sujui ihan hyvin, mutta koko ajan mielessä pyöri se puhe minkä olin kuullut. Lopulta tokaisin:

Ymmärrättehän, ettei minulla ole ollut helppoa näiden vuosien aikana. Olen tehnyt kaiken lasten takia, kun mistään ei saanut apua.

Meilläkään ei ole ollut tukiverkostoa. Jokaisella muulla on lapset auttamassa, mutta me ollaan ihan yksin. Me olemme myös tavallaan orpoja! Sinun kuuluisi palata ja auttaa meitä.

Anoppi sai minut tuntemaan syyllisyyttä. En uskaltanut edes mainita Mikkoa, joka odotti Englannissa minua. Lähdin kotiin apeana. En tiedä mitä tehdä. Pitääkö minun oikeasti elättää edesmenneen puolisoni vanhemmat? En jaksaisi enää!