Äidin otteesta vapaaksi 35-vuotias Varpu oli ollut koko ikänsä vaatimaton ja, kuten sanotaan, “alistetun” oloinen nuori nainen. Hän ei ollut koskaan seurustellut miehen kanssa, vaikka oli jo vuosia työskennellyt kirjanpitäjänä samassa paikassa heti ammattikoulun jälkeen. Ulkonäkö ei juuri kiinnostanut, vaatteet olivat löysiä, Varpu oli hieman pyöreä, aina surullisen näköinen ja suupielet alaspäin. Hänen äitinsä, Marketta, sai Varpun parikymppisenä, isää ei tunnettu, ja tytär kasvoi mummolassa maalla. Koulun jälkeen Varpu muutti kaupunkiin äitinsä luokse. Kun Varpu kasvoi mummolan suojassa, vietti Marketta kaupungissa vapaata ja huoletonta elämää, vaihtaen miesseuraa ja tehden töitä. Kaupunkiin suuntautuvat vierailut mummolaan olivat harvinaisia – korkeintaan kerran kuussa, ja tuliaisina lelu tai vaate. Mummo oli tiukka eikä Varpu nähnyt rakkautta eikä hellyyttä sen enempää äidiltä kuin mummoltakaan. Nytkin Varpu asui äitinsä Marketan kanssa. 50-vuotias Marketta näytti nuorekkaalta ja hoikalta, käytti kallista kosmetiikkaa, salonkeja ja kävi joskus deiteillä. Tytär oli kuin peilikuva – aivan päinvastainen. Eräänä päivänä Varpu antoi lomatodistuksensa kollegalle, joka tuuraisi häntä loman ajan, ja poistui toimistosta. – Taas loma, – mietti Varpu. – Lomaraha laukussa, mutta eiköhän äiti taas vie ne parempaan talteen. Ja loma menee kotona. Miksi en saa päättää omista asioistani – en ole enää lapsi, mutta äiti pitää minut tiukasti luonaan. Hän rohmuaa kaikki rahani, enkä saa tilistäni käyttää senttiäkään itselleni. Valoa ei näy elämässäni… Kotona äiti jo odotti ovella. – Vihdoin tulit. Saitko lomarahat? Anna tänne. – Sain, – vastasi Varpu. – Hetki, riisun takin. – Saat sitten riisua… Varpu avasi laukkuaan etsiäkseen lompakon. – Jo on laukku, ihan mummomallinen, kulunut ja nolo. Eikö hävetä yhtään? – äiti tykitti. Varpu hämmentyi ja hänen silmiinsä nousi kyyneleet. – Mistä minulle uusi laukku, kun viet kaikki rahani, – lipsahti Varvulta. – Ja laukku sentään, kun kokonaan olet kuin kulunut mummo, epäsopiva ja lihava. Nyt laihdutuskuurille ja katso peiliin, – äiti sanoi ivallisesti. – Häpeän kulkea kanssasi. – Häpeät? – Varpu huusi. – Entä hävetäkö että ryöstät minun rahat, kun en edes kulje kanssasi missään? – hän huusi jo niin lujaa, että juoksi ulos ovesta. Portailla Varpu istui penkille ja itki. Meni aikaa, kunnes naapurin Anna, vanhempi rouva, tuli paikalle ja kysyi, miksi Varpu oli allapäin. Varpu avasi sydämensä Annalle, kertoi kuinka äiti vie kaikki rahat, käyttää ne kalliisiin tuotteisiin ja vaatteisiin, kun Varpu joutuu kulkemaan vanhoissa kamppeissa. Marketta oli määrätietoinen ja kiukkuinen; Varpu soimasi itseään pehmeydestä – ei ollut uskaltanut sanoa vastaan mummolle eikä nyt äidille. Anna ymmärsi ja oli aina katsellut Varvaa säälin ja huolen sekoittamin katsein. – Varpu rakas, nyt sinun on aika itsenäistyä ja ajatella omia tarpeitasi. – Minulla ei ole rakkautta ollut koskaan. Ei kukaan kaipaa minua… – Nyt vaan irti äidistä, – Anna sanoi päättäväisesti. – Mutta miten selviän, lomarahoilla en saa edes omaa asuntoa. – Älä huoli – tuu mun mökille, siellä on tilaa, et maksa mitään, ja pääset hengittämään vapaasti. Varpu otti Annan tarjouksen vastaan, pakkasi vähän evästä ja ajoi junalla Annan kesämökille. Siellä hän istui vanhassa tuolissa ja tajusi: nyt ei ole kukaan vahtimassa ja ilkeilemässä, vaan rauha ja hiljaisuus ympäröi. Varpun elämä oli saanut uuden käänteen. Pian äiti soitti: – Näin, että istuit Annan kanssa penkillä. No, katsotaan, kauanko jaksat olla yksin. Kukaan ei auta sinua, palaat kyllä pian! Varpu ei halunnut kuunnella, vaan sulki puhelimen. Annakin soitti ja varmisti, että kaikki oli hyvin, ja kertoi, että huomenna Annan sisarenpoika Teppo tuo Varpun tavaroita mökille. Seuraavana päivänä Teppo saapui ja heti ovelta hymyili lämpimästi. Hän toi Varpun tavarat ja tarjoutui viemään ostoksille autolla. Ensitapaamisesta lähtien heidän välilleen syntyi lämmin ystävyys, joka pian syveni rakkaudeksi. Tepon kanssa Varpu sai uuden alun: hän laihdutti, sai uudet vaatteet, kävi kauneushoidossa ja muuttui ulkoisesti – ja sisältä. – En olisi uskonut, että voin näyttää tältä, – ajatteli Varpu peilin ääressä. Teppo vei Varpun takaisin kaupunkiin, ja pian he menivät naimisiin. Häät olivat pienet ja lämpimät, Marketta sai vielä piikittelyn lomassa omaa osuuttaan, mutta Anna laittoi tämän nopeasti järjestykseen. Tepon suku ihastui Varpuun, ja pian Varpu odotti lasta – myöhäinen onni, mutta sitäkin ihanampi. Varpu unohti entisen elämänsä äidin varjossa. Hän oppi rakastamaan itseään ja löysi tulevaisuuden Tepon rinnalla. Kiitos lukemisesta, pysy mukana ja kaikkea hyvää!

Äidin vallan alta

Oli aika, jolloin kolmekymmentäviisivuotias Aino Lehtinen oli hiljainen ja vaatimaton nuori nainen. Hän ei ollut koskaan seurustellut ja vuosikaudet istunut samassa toimistossa kirjanpitäjänä, kuten heti ammattikoulun jälkeen oli aloittanut.

Aino ei juuri välittänyt ulkonäöstään; hän pukeutui löysiin vaatteisiin, oli hieman pyöreä, ja kasvoillaan usein surumielinen ilme sekä alas kääntyneet suupielet. Hänen äitinsä, Kaarina, oli synnyttänyt Ainon vasta 18-vuotiaana, eikä Aino ollut koskaan tiennyt, kuka hänen isänsä oli. Lapsuutensa hän vietti isoäidin luona pienessä kylässä Hämeen syvissä metsissä. Koulunkin hän kävi siellä ja muutti kaupungissa asuvan äidin luo vasta päästyään opiskelemaan.

Kaarina puolestaan vietti kaupungissa huolettomia vuosia, juhli ja vaihtoi miehiä, vaikkakin töissäkin kävi. Hän pistäytyi kylässä korkeintaan kerran kuussa, ehkä harvemminkin, toi Ainolle jonkin lelun ja katosi taas. Isoäiti oli ankara, eikä Aino saanut rakkautta tai hellyyttä keneltäkään.

Nyt, aikuisena, Aino asui yhä äitinsä kanssa samassa kerrostaloasunnossa Tampereella. Viisikymppinen Kaarina näytti edelleen nuorekkaalta, hoikalta ja huolitellulta käytti kallista kosmetiikkaa, kävi kauneushoitolassa ja silloin tällöin treffeillä. Aino taas oli kaikin tavoin erilainen.

Pitkän työpäivän jälkeen Aino luovutti viimeiset dokumenttinsa työkaverille, joka tuuraisi häntä kesälomalla, ja astui ulos toimistosta.

Taas alkaa loma, mietti Aino, lomarahatkin turvassa laukussa. Mutta kohta äiti ottaa varmasti rahat itselleen. Ei tästä lomasta tule yhtään mitään, taas kotona neljän seinän sisällä. Miksi en voi puhua omasta puolestani, ja äiti pitää minut yhä niin tiukasti luonaan? Vaatimus on aina sama rahat tänne, joka sentti, enkä saa itse käyttää palkkaani. Ei mitään valoa elämässäni…

Kun Aino avasi asunnon oven, äiti odotti jo eteisessä.

Vihdoin tulit, tokaisi Kaarina. Saitko lomarahat? Anna heti tänne.

Sain kyllä, vastasi Aino. Hetki, annan, kun saan riisuttua.

Kyllä ehdit riisua myöhemminkin…

Aino kaivoi laukkuaan etsiäkseen lompakon.

Hyvänen aika, kuljet tuollaisella vanhalla ja nuhruisella laukulla, etkö häpeä yhtään? tokasi Kaarina terävästi.

Aino hämmentyi niin, että silmiin nousivat kyynelkarpalot.

Ei minulla ole varaa uuteen laukkuun, kun otat kaiken rahan itsellesi, lipsahti häneltä, ja Aino itsekin hämmästyi, kuinka oli uskaltanut vastata äidilleen vastaan.

Sinulla ei ole pelkkä laukku kamala, vaan koko olemus ryhdistäydy ja ala laihduttaa! Muuten kanssasi ei kehtaa mennä minnekään.

Kehtaamisesta puhut? huudahti Aino. Eikö sinua hävetä ottaa minun rahat? Enhän minä käy missään kanssasi hän jo korotti ääntään, ennen kuin juoksi ulos asunnosta.

Kyyneleet sumensivat silmät, kun hän ryntäsi portaikkoon, ulos kadulle, ja istuutui läheiselle penkille peittäen kasvot käsillään. Hän ei osannut sanoa, kuinka kauan siinä istui, kun naapurin vanha rouva, Anna-Maija Salonen, huomasi hänet.

No mutta Aino, miksi istut tässä? Anna-Maija kysyi ja asettui ystävällisesti viereen tarttuen Ainon käteen. Mitä on tapahtunut, onko elämä nyt niin raskasta, että täytyy itkeä?

Aino ei enää kestänyt, vaan kertoi rehellisesti Anna-Maijalle kaiken.

Äitini vie kaikki rahani, ostaa itselleen kalliita meikkejä ja vaatteita, minä kuljen nuhruisena. Oon aina ollut kiltti, en ollut vahva isoäidillekaan, ja nyt äidille sama juttu. Äiti on ihan mahdoton, määräilevä ja kovasydäminen… Anna-Maija pudisti päätään, kun Ainoa alkoi hävettää.

No voi, mitähän minä oikein äidistäni puhun… Saat vielä luulla, että olen juorukerhon huono-osainen.

Anna-Maija oli aina säälinyt Ainoa ja ymmärsi, miten tytär painui äidin vahvan otteen alle.

Kuule, Aino, ei sinun pidä enää murehtia ja itkeä. Sinä olet aikuinen ja sinun pitää huolehtia itsestäsi.

Enhän minä ole mikään oikea nainen, Anna-Maija… Kukaan ei ole koskaan rakastanut minua, enkä minä itsekään osaa rakastaa, en ole kenellekään tärkeä…

Sinun pitää nyt lähteä äidin luota, Anna-Maija sanoi tiukasti ja Aino katsoi naapuria pelästyneenä.

Mihin minä muka menisin? Pienellä palkallani en saa vuokrattua asuntoa. Ja äiti suuttuu minun piti viedä lomarahat, mutta nyt vain hävetti ja juoksin ulos…

Sait siis lomarahat, eikä äiti vielä ehtinyt ottaa niitä? Älä huoli, hän kyllä pärjää, mutta nyt ajattelet omaa elämääsi. Minulla olisi idea lähde minun kesämökilleni maalle hetkeksi. Mökki on hyvässä kunnossa, mieheni rakensi sen itse. Kun olet kuitenkin lomalla, voisit olla siellä, en ota sinulta rahaa.

Et kai pelkää päästää minua mökillesi? Aino kysyi varovasti.

Älä puhu hullutuksia, olen tuntenut sinut kauan. Odota hetki, haen sinulle mökin avaimen, kirjoitan osoitteen ja puhelinnumeroni.

Aino matkusti Nokian asemalle, osti Kupittaan junasta lipun, ja istui ikkunapaikalle tarkkaillen muita matkustajia. Hän ei ollut koskaan lähtenyt pois Tampereelta. Kukaan ei kiinnittänyt häneen huomiota, ja Ainon mieli rauhoittui, kun hän katseli ohikiitäviä peltoja ja järviä. Hän nousi oikealla pysäkillä, käveli mökille, avasi oven ja astui sisään.

Mökillä oli hiljaista, hän istahti vanhaan kiikkutuoliin.

Hyvänen aika, mikä rauha miten ihanaa olla yksin, omaan tahtiin, uusien asioiden äärellä, hän mietti.

Äiti ei ollut enää hengittämässä niskaan eikä ilkeilemässä. Aino löysi kaukosäätimen ja avasi television siellä oli joku ohjelma, mitä hän ei ollut koskaan saanut katsella kotona.

Oletkin yhtä kamalan tylsä kuin ohjelmasikin, oli äiti nauranut, ja alkanut heti pilkata.

Aino ei ollut koskaan uskaltanut vastata äidille; aina antoi pään painua. Ei tullut mieleenkään asettaa rajaa.

Pian Aino kiersi mökin, laittoi sähköjohdon kylmälaitteisiin, ja asetti jääkaappiin paketillisen kalakukkoa, juustoa ja viiliä, jotka oli ostanut ennen junaan hyppäämistä.

Hän keitti kalakukkoa söi vatsansa täyteen ja rauhoittui.

Kylläpä on mukavaa olla yksin, hän huokasi.

Jonkin ajan kuluttua puhelin soi, äiti soitti.

Mitä, karasit? Näin kun istuit Anna-Maijan kanssa penkillä. Katsotaan, kauan jaksat olla yksin. Ystäväsi on turha kuunnella, kukaan ei auta sinua. Olet avuton, tulet kyllä pian pyytämään anteeksi…

Aino katkesi puhelun, tietäen että pian tulisi loukkaavia sanoja lisää. Kumma kyllä, hän ei enää edes hätkähtänyt. Illalla Anna-Maija soitti.

No Aino, miten asettauduit mökille?

Kiitos, oikein hyvin.

Huomenna tulee minun veljenpoikani, Olavi. Hän tuo sinulle tavarasi.

Mitkä tavarat?

Kaarina toi minulle ison kassillisen sinun vaatteitasi ja sanoi: “Kun kerran viet minun tyttären, vie kaikki hänen tavaratkin!”

Selvä, Anna-Maija. Miten tunnistan Olavin?

Hän tulee minun vanhalla Volvolla, on pitkä ja käyttää silmälaseja…

Onko varmasti sopivaa?

Aino, älä kysy outoja. Sinä olet aikuinen elä jo omassa elämässä! Tanttake itsestäsi huolta ja pidä itsestäsi. Pistä itsesi kuntoon ja osta uutta vaatetta. Olet oikeasti kaunis, olet vain antanut itsesi mennä. Nyt, hyvää yötä!

Ruoho oli aamukasteen peitossa, kauempana haukkui koira, linnut lauloivat. Aino mietti naapurin sanoja ja katsoi itseään peilistä.

Olenhan minä päästänyt itseni vähän hunningolle silmät ovat kuitenkin kauniit, joskin surulliset, hiuksetkin ovat paksut, vaikka pidän ne aina nutturalla kuin vanha mummo. Kyllä pitää laihduttaa, ehkä äiti on siinä oikeassa.

Aino nukkui ensi yönsä mökillä ihmeen hyvin. Kukaan ei häirinnyt, ja aamun auringon säteet hiipivät puhtaan verhon takaa. Hän avasi ikkunan aamukaste kiilsi maassa, koira haukkui jossain kauempana ja linnut lauloivat.

Voi, mikä ihana aamu, hän ajatteli ja venytteli.

Hetken päästä hän istui jo kuistilla juoden kahvia, katseli televisiota. Ajatus alkoi kyteä pitäisi hakea uusi työ, hankkia asunto. Täältä mökiltä oli hankala käydä kaupungissa. Äiti ei enää tullut edes mieleen. Uusi elämä kutitti sydäntä.

Vihdoin voin elää omaa elämääni, unelmoi Aino, kun varovainen koputus kuului ovelle.

Kuka ihme siellä? hän hätkähti ja avasi oven.

Kynnyksellä seisoi pitkä mies silmälaseissa, iso kassillinen tavaraa kainalossa.

Päivää, Olavi tervehti lempeästi, minä olen Olavi, sinä varmaan Aino?

Kyllä vain tervetuloa sisään, hän siirtyi sivuun ja päästi miehen peremmälle.

Täti Anna-Maija pyysi minua tuomaan tavarasi ja auttamaan sinua. Jos pitää kuljettaa johonkin, auto on portin takana. Älä ujostele, Aino, Olavi turvallisesti hymyili. Täti kertoi, että olet aika ujo ja vaatimaton. Olen kuullut vähän elämästäsi… anteeksi… siitä mitä täti sanoi.

Näin Aino tutustui tulevaan aviomieheensä. Olavi ihastui häneen aidosti hänen ensimmäinen liittonsa oli ollut onneton. Rakastuttuaan Aino muuttui äkkiä; arka olemus ja pelokas katsekin katosivat, hän laihtui ja halusi olla kaunis rakkaalleen. Hän kävi kauneushoitolassa ja muuttui niin, ettei itsekään uskonut:

Olenko tämä oikeasti minä? hän iloitsi peilistä katsoen silkkaa iloa silmissään.

Olavi vei hänet kaupunkiin omaan asuntoon.

Rakas Aino, olen haaveillut juuri kaltaisestasi naisesta lempeä, aito, huolehtivainen. Ei pidä enää viivytellä, menisitkö kanssani naimisiin?

Aino suostui, tiesi olevansa onnekas Olavin kanssa he olivat henkiheimolaisia. Häät järjestettiin pienissä ja hiljaisissa merkeissä, mutta Kaarina äiti kutsuttiin. Hän menikin heti ivailun linjalle, mutta Anna-Maija osasi antaa vastauksen ja Kaarina lähti pian. Kukaan ei edes huomannut, eikä tytär edes pahoittanut mieltään.

Olavin sukulaiset ihastuivat Ainoon. Olavi katsoi häntä rakastunein silmin ja ajatteli:

Ennemmin tai myöhemmin, onni löytää ihmisen niin kävi meillekin Ainon kanssa.

Ja pian Aino odotti jo lasta, kaksin verroin onnellisena. Myöhäinen onni on joskus paras. Hän oli jo unohtanut, miten eli pelokkaana äidin varjossa, ja löysi rohkeuden muuttaa elämäänsä. Hän ei vain kaunistunut ulkoisesti, vaan sai uuden loiston elämäänsä koska oli oppinut rakastamaan itseään ja Olavia.

Kiitos kun luit onnea ja valoisaa elämää sinulle!