Löydät vielä oman kohtalosi – Jokaisella asialla on aikansa, kiirettä ei tarvitse pitää Poliina seurasi vanhaa, hieman omituista perinnettä: joka vuosi ennen uutta vuotta hän kävi ennustajalla. Isossa kaupungissa uutta ennustajaa oli helppo löytää. Syykin oli selvä – Poliina oli yksinäinen, ja kuinka hän yrittikin tutustua kunnollisiin nuoriin miehiin, kaikki yritykset olivat turhia. Kaikki mukavat miehet oli jo viety… – Tänä vuonna kohtaat kohtalosi! – julisti tummaennustaja katsellen kimaltelevaa kristallipalloa. – Missä ja milloin? – Poliina hermostui. – Joka vuosi kuulen saman, vuodet kuluvat ja silti en löydä sitä oikeaa. Sinut on suositeltu kaupungin vahvimpana ennustajana – vaadin tarkkaa paikkaa! Muuten kielteinen palautteeni leviää… Ennustaja pyöritti silmiään ymmärtäen, että ei pääse eroon häiriintyneestä asiakkaasta muuten kuin uskomattomalla tarinalla. – Junassa kohtaat hänet! Näen hänet nyt… pitkä, vaalea ja komea. Melkein kuin satuprinssi… – Oi! – ilahtui Poliina. – Missä junassa ja milloin? – Juuri ennen uutta vuotta! Mene asemalle, sydämesi kyllä neuvoo mihin suuntaan ostat lipun… Kiittäen riemastunut Poliina suuntasi taksilla asemalle. Rautatieaseman lipunmyynnin edessä into kuitenkin laimeni, kun aikataulut eivät auttaneet valitsemaan oikeaa määränpäätä. – No, mihin mennään? – kysyi kärtyisä myyjä. – Tampereelle, kolmantenakymmenentenä joulukuuta, makuuvaunuun… – Poliina sanoi epäröiden. Mielessään hän näki jo itsensä viihtyisässä junakupessa nauttimassa teetä, kun ovi avautuisi ja sisään astuisi – se oikea. Kotona Poliina pakkasi innostuneena, iltajuna odotti. Hän ei miettinyt, mitä tekisi vieraassa kaupungissa uudenvuodenyönä – hän halusi vain, että ennus toteutuisi mahdollisimman pian. Oli kamalaa tuntea olevansa tarpeeton, etenkin juhlapyhinä kun muut viettävät aikaa perheen kesken ja ostavat toisilleen lahjoja – kaikki paitsi hän. Muutaman tunnin päästä Poliina istui kupessa teekuppi kädessään ja odotti, koska ovi avautuisi. Mutta sisään astui vanha mummo suuren matkalaukun kanssa. – Tervehdys! – huikkasi mummo. – Missä on toinen paikka? – Tuossa… – Poliina vastasi hämmentyneenä. – Onko tämä varmasti oikea vaunu? – On, rakas, – mummo nyökkäsi. Poliina tajusi tekevänsä suurta virhettä. – Antaisitteko minun lähteä, olen muuttanut mieleni! – Odotas, laitan laukun paikoilleen… – mummo sanoi. – No niin, nyt juna lähti, – huokaisi Poliina. – Mitäs nyt? – Miksi haluaisit lähteä? Jäikö jotain? – kysyi mummo. Poliina käänsi katseen ikkunaan ja tiesi, ettei mummo ollut syyllinen – hän oli itse asettanut itsensä tähän tilanteeseen. Mummo tarjosi tuoreita lihapiirakoita ja kertoi matkastaan tyttären luo, nyt kiire kotiin, sillä poika ja hänen morsiamensa olivat tulossa uutta vuotta viettämään. – Onni on matkassa… Minä varmaan juhlin vuoden vaihtumista asemalla, – Poliina sanoi surullisesti. Sana vei toiseen, ja hän kertoi koko tarinansa mummolle. – Höpsö, miksi uskot noihin huijareihin? Löydät kyllä kohtalosi, ei ole kiirettä. Kaikki ajallaan… Seuraavana päivänä Poliina auttoi mummoa ulos junasta vieraassa kaupungissa. – Kiitos, Poliina! Hyvää uutta vuotta! – mummo toivotti lämmöllä. – Kiitos samoin, – Poliina hymyili alakuloisesti. Yllättäen mummo kutsui Poliinan kotiinsa: – Tule mukaan, koristellaan kuusi ja laitetaan juhlapöytä! – Ei kai se sovi, – Poliina epäröi. – Sopiiko sitten istua junasemalla? – mummo nauroi. – Tule vain, siitä ei neuvotella! Tuisku yltyi ja Poliina myöntyi. Mummo oli oikeassa – oli turha jäädä asemalle yöksi. – Sashan ja Lisan pitäisi olla jo kotona, – mummo hymyili. Sasha oli jo oven edessä auttamassa äitiään painavan laukun kanssa. – Sasha, hyvä että tulit! Sainkin mukaani vieraan, tämä on vanhan ystäväni tytär, Poliina, – mummo iski silmää. – Tervetuloa, Poliina! – Sasha sanoi. Poliina vilkaisi komeaa vaaleaa miestä ja punastui – juuri tuon hän oli kuvitellut junassa. Kohtalo päätti taas leikitellä hänen kanssaan. – Missä Lisa? – äiti kysyi. – Äiti, Lisa ei ole täällä eikä tule enää – siitä ei puhuta, – Sasha sanoi hiljaa. Illalla istuttiin yhdessä pöydän ääreen, hyvästeltiin vanha vuosi. – Poliina, aiotko olla meillä pitkään? – Sasha hymyili. – En, lähden aamulla… – Poliina sanoi surullisena. Hän ei olisi halunnut lähteä – tuntui kuin olisi aina tuntenut nämä ihmiset. – Minne sulla nyt kiire on? – mummo tuhisi. – Viivy meillä vielä hetki! – Oikeasti, Poliina, jää vielä – meillä on huippu luistinrata, mennään illalla yhdessä. Älä lähde ihan heti, – Sasha pyysi. – Hyvä on, – Poliina hymyili. – Jään mielelläni. Seuraavana uutena vuotena he juhlivat jo neljästään: mummo, Sasha, Poliina ja pikku-Artem… Entä sinä, uskotko uudenvuoden ihmeisiin?

Kyllä sinä vielä kohtaat kohtalosi. Ei ole mitään kiirettä. Kaikella on aikansa.

Annikalla oli vanha, hieman outo tapa. Joka vuosi, juuri ennen vuodenvaihdetta, hän käveli ennustajan luo. Koska hän asui Helsingissä, uuden ennustajan löytäminen oli helppoa niitä riitti kaupungin laidasta laitaan.

Tosiasiassa Annika oli yksinäinen. Hän oli yrittänyt tutustua kunnollisiin nuoriin miehiin, mutta aina turhaan. Oli kuin kaikki rehelliset pojat olisi jo viety käsistä ajat sitten

Tänä vuonna tapaat sinun oman, julisti tumma silmäinen ennustaja ja tuijotti kiiltävää kuulaa.

Missä? Missä hänet kohtaan? Annika kysyi kärsimättömästi. Joka vuosi samaa sanotaan. Vuodet menevät eikä minun kohtaloa näy missään.

Sinua on suositeltu minulle kaupungin parhaana ennustajana. Minä vaadin tarkkaa paikkaa! Muuten puhun huonot puheet sinusta, uhitteli tyttö.

Ennustaja pyöräytti silmänsä. Hän ymmärsi jo, ettei tästä hullusta päästäisi helpolla. Jos ei keksi jotakin nyt, Annika istuu ovenpielessä iltaan asti tukkimassa muita asiakkaita.

Junassa tapaat! päästi ennustaja silmät suljettuina. Näen sen ihan selvästi Pitkä, vaaleahiuksinen ja komea. Ihan kuin suoraan sadusta

Vau! riemastui Annika. Missä junassa ja milloin?

Uudenvuoden aattona! nauroi ennustaja. Mene asemalle. Sydän kyllä kertoo, mille suunnalle kannattaa ostaa lippu

Kiitos! hymyili onnellinen Annika.

Annika astui ulos vanhan kerrostalon rapusta ja nappasi taksin rautatieasemalle. Lippuluukun äärellä ilo oli jo hieman laantunut. Tyttö tuijotti aikatauluja eksyneenä, ei osannut ollenkaan päättää mihin ostaisi lipun

No tokaise jo! ärähti lipunmyyjän ääni ja havahdutti Annikan.

Tampere Kolmantenakymmenentenä joulukuuta. Vaunussa missä on hyttipaikka, sopersi Annika.

Hän näki mielessään, kuinka istuu mukavassa hytissä, juo teetä, ja yhtäkkiä ovi avautuu ja sisään astuu hän, hänen sulhanen

Kotiin päästyä Annika alkoi kerätä mukaan tärkeimmät tavarat, sillä iltajunalla oli lähdettävä.

Hän ei miettinyt seurauksia, ei sitä mitä tekisi uudenvuoden yönä vieraassa kaupungissa. Yksi asia vain mielessä ennustajan sanat oli saatava toteen mahdollisimman pian.

Oli niin kurjaa tuntea itsensä täysin tarpeettomaksi. Erityisesti juhlapyhinä se korosti yksinäisyyttä. Kaikki muut perheineen täyttivät kauppakassit herkuilla ja jakoivat lahjoja toisilleen. Kaikki muut paitsi hän.

Muutaman tunnin päästä Annika istui junan hytissä teelasi kädessä, kuten oli kuvitellutkin. Jäljellä oli vain odottaa milloin salaperäinen prinssi astuisi sisään.

Hyvää iltaa! tervehti vanha rouva, heitti suuren matkalaukun hytin lattialle. Missä toinen paikka on?

Tuossa Annika räpytteli hämmentyneenä silmiään ja osoitti vastapäistä sänkyä. Etkö sinä ole väärässä vaunussa?

Enpä ole, kultaseni, mummo hymyili ja istahti vapaalle sängylle.

Anteeksi, pääsisinkö ohi, änkytti Annika viimein. Tyttö tajusi yhtäkkiä, miten typerästi oli toiminut. Päästäkää minut ulos! En halua olla täällä!

Odota, laitan laukun paikoilleen, mummo ihmetteli, ei ymmärtänyt mitä tapahtui.

No niin Juna lähti, Annika huokaisi raskaasti. Mitäs nyt?

Miksi haluaisit yhtäkkiä pois? Jäikö jotain? kysyi nainen.

Annika ei vastannut, vaan käänsi katseensa ikkunaan. Hän tiesi, ettei vika ollut kenenkään muun kuin hänen itsensä.

Mummo, Irja Lehtonen, kaivoi laukustaan lämpimiä kotipullia ja tarjosi Ainnikalle.

Olin kylässä tyttäreni luona, Irja selitti. Nyt pitää kiiruhtaa kotiin, kun poika ja hänen morsiamensa tulevat uutta vuotta vastaan.

Sinä oletne onnekas Minä varmaan istun uuden vuoden asemalla, totesi Annika alakuloisesti.

Sana johti toiseen ja lopulta Annika kertoi Irjalle koko tarinan ennustajasta ja reissustaan.

Tyhmä tyttö! Miksi uskot huijareihin? moitti Irja. Kyllä sinä oman kohtalosi löydät. Ei tarvi kiirehtiä. Kaikella on aikansa

Seuraavana päivänä Annika astui kylmälle laiturille kaupungissa, jota hän ei ollut koskaan nähnyt aiemmin. Hän auttoi ystävällisesti vanhan rouvan ulos junasta ja jäi seisomaan, ei tiennyt mihin mennä.

Kiitos, Annika! Hyvää uutta vuotta jo etukäteen! kiitteli Irja.

Samoin teille, Annika hymyili surullisesti.

Nainen katsoi Annikaa, ei tiennyt miten piristää nuorta. Hän ymmärsi, että uuden vuoden vietto asemalla ei ollut kummoinen alku vuodelle.

Annika, tule meille! Irja ehdotti yllättäen. Koristellaan kuusi, katetaan juhlapöytä

En kai Tuntuu kiusalliselta, hämmentyi Annika.

Onko se sitten kivaa istua asemalla? Irja naurahti. Tule nyt vain, päätös on tehty!

Annika suostui lopulta kutsuun. Irja oli oikeassa ulkona myrskysi, ei ollut järkeä kulkea aseman ympäristössä.

Johannes ja Milja ovat jo kotona, Irja hymyili.

Johannes näki ikkunasta kun äiti tuli taksilla. Poika ryntäsi hissille auttamaan raskaan laukun kanssa.

Johannes, rakas, moi! En tullut yksin, mukana on yksi vieras. Hän on vanhan ystäväni tytär, Annika, Irja sipaisi silmää Ainnikalle.

Hienoa! vastasi poika. Tulkaa sisään, Annika.

Annika katsoi pitkää ja komeaa vaaleaa miestä, ja punastui. Juuri hänen kuviteltu hahmonsa oli piirtynyt junamatkalla mieleen. Taas kohtalo tuntui pilailevan hänen kustannuksellaan

Missä Milja on? äiti kysyi.

Äiti, Miljaa ei ole, eikä tule enää koskaan. En halua puhua siitä, hyvä? Johannes kurtisti kulmia.

Selvä äiti hämmentyi.

Illalla istuttiin yhdessä pöydän ääressä, hyvästeltiin vanhaa vuotta.

Annika, aiotko olla täällä pitkään? Johannes hymyili, lapioi salaattia lautaselle.

En, aamusta lähden, Annika sanoi, outo suru äänessä.

Hän ei olisi malttanut lähteä lämpimästä kodista. Annikasta tuntui kuin olisi tuntenut Irjan ja Johanneksen aina.

Miksi kiire? Irja protestoi. Annika, jäisit vielä.

Totta, Annika! Meillä on huippu luistinrata, huomenna voidaan mennä sinne. Älä lähde, pyysi Johannes.

Myönnän, Annika naurahti. Jään mielelläni.

Seuraavaa uutta vuotta he viettivät jo neljänä: Irja, Johannes, Annika ja pieni Arttu

Uskotko sinä uudenvuoden ihmeisiin?