Tänä aamuna 18-vuotias tyttö, jonka nimi oli Aulikki, synnytti tyttölapsen keskellä valkoisia, sumuisiin koivuihin hukkuneita maisemia. Sairaalan ikkunasta järvi kimalsi kuin särkynyt peili. Aulikki kirjoitti jotain viralliselle lomakkeelle harmaa, veteen liukeneva käsiala ja tilasi taksin. Hän astui ulos kallionharmaalta synnytysosastolta Vantaan laitakaupungilla, katsomatta taakseen, vaikka tuuli kuljetti mukanaan oudon kevyen lupauksen. Hän ei pystynyt edes kuvittelemaan millaisen salaperäisen yllätyksen elämä oli pienelle tytölle valmistellut.
Kun minä ja puolisoni, Tapio, illansuussa saavuimme synnytyssairaalalle, olo oli samanlainen kuin lumessa vaeltavan hirven vähän pelokas mutta toiveikas. Odotimme jo neljättä lastamme. Meidän jo valmiiksi äänekäs ja eloisa perhe oli elämä, jossa leivinuunin lämpö ei koskaan sammua.
Toiset ja kolmannet lapset, Viljami ja Lassi, olivat identtiset kaksoset kuin kaksi sammalta kiven kyljessä. Se yllätti meidät täysin, sillä suvussamme eivät kaksoiset aiemmin ole kulkeneet villinä. Niinpä kun seuraava raskaus alkoi, leikitteli Tapio usein: Entäs jos sieltä taas ilmestyy kaksi kuin peilikuva Kilpisjärven pinnasta?
Vanhempamme olivat yhtä hämmentyneitä kuin ensimmäisen jäälyhdyn syttyessä, ja he auttoivat meitä suurella sydämellä. Toisessa ultraäänitutkimuksessa meille kuitenkin vakuutettiin ei kaksosia tällä kertaa.
Neljäs lapsemme, Salli, putkahti maailmaan yllättäen hiljaisena metsän ninja yksinäinen, pieni. Huolemme jäivät sinne synnytysosaston käytäville, kuin vanhat villasukat. Pääsimme mukavaan, Tapion etukäteen maksamaan huoneeseen, jonka hämärässä ikkunoista näkyivät himmeät katulamput ja ohitse vilistävät ratikat.
Parin tunnin kuluttua tuotiin pieni Salli syliini, juuri kun lehmus tuoksui käytävältä. Silloin osastonhoitaja, Irmeli Mäkinen, ilmestyi ovelle, kasvot huolesta raskaat, ja sanoi: Nyt meille on ilmaantunut arvoituksellinen pulma.”
Aamulla Aulikki oli lähtenyt tyttärensä synnyttyä, jättänyt paperit ja istunut taksiin oudon päätös, kuin joku valitsisi järveen heitetyn kiven sijaan hypätä jäiseen veteen itse.
Aulikki oli niin heikko, ettei meinannut pysyä pystyssä, mutta sisukkuutta riitti. Hän ei halunnut jäädä hetkeäkään enempää sairaalan valoloisteeseen. Meidän oli pakko päästää hänet menemään.
Tyttövauva, jonka nimesimme mielessämme Kirsikaksi, syntyi terveenä ja kauniina sellaisella hiljaisella tavalla, kuin kuutamo, joka peittää koko Lapin yön. Ajattelin: Olit aina toivonut kaksosia… pitäisikö sinun ottaa tämä lapsi syliin, kuin oman? Irmeli kuiskasi: Voimme kirjoittaa syntymäpaperiin, että hän on omasi… Mutta vastasin, että en tahdo vauvan joutuvan laitokseen miten sellainen elämä voisi olla? Ajatus särki sydämeni kuin pakkaspäivän jäisen oksan. Eihän tällainen olisi sallittua.
Virallinen adoptio kestäisi kuukausia, ehkä vuosia ja sillä aikaa Kirsikka siirtyisi kodilta seuraavaan, laitoksen laimeisiin huoneisiin.
Kaikki tämä tuntui surulliselta. Olin tuntenut Irmelin jo kauan lempeä, lämminsydäminen ihminen, joka osasi kuunnella. Ehkä siksi hän ehdotti näin arvoituksellista ratkaisua, kuin jokin salainen polku olisi auennut juuri minulle.
Aulikki oli valinnut itsenäisen, sumuisen reitin suoraan synnytyksestä kotiinsa; Kirsikka-vauva odotti lempeää syliä. Adoption tie oli pitkä ja täynnä sumuisia välipysäkkejä, eikä kukaan luvannut onnea perille. Irmeli, tuo sydämenhoitaja, koetti lohduttaa lempeä sana oli kuin lämmin villapaita hyytävässä tuulessa.
Lopulta tätä kaikkea miettiessäni ymmärsin: elämä ja sen syntymät ovat aina täynnä odotuksia, pieniä pelkoja, ja usein polut mutkittelevat kuin poron jäljet tunturin rinteessä. Tällaisissa hetkissä meiltä vaaditaan armeliaisuutta, lämpöä ja ihmisyyttä silloinkin, kun kaikki muu tuntuu epäselvältä ja unen logiikka ohjaa askelia. Tämä surumielisen kaunis tarina palauttaa mieleen, miten jokaisen uuden alun keskellä ihmisen sydän punnitaan hiljaisuudessa.
