Poika ja leluprätkä
Pihamaalla oli hiljaista vain lapsen itku kantautui ilmassa.
Heinä taipui pienten juoksuaskelten alla.
Moottoripyörät seisoivat rivissä puisen aidan vieressä, tummina ja liikkumattomina, kuin kivikasvoiset todistajat.
Muutama roteva motoristi kääntyi äänen suuntaan, ilmeissä ensin hämmentynyt huvittuneisuus.
Sitten he näkivät hänet.
Pieni poika mustassa, minikokoisessa nahkaliivissä pelmahti pihan yli, puristaen leikkipräikkää kuin se olisi ainoa asia, mikä piti hänet kasassa.
Poika näytti pelästyneeltä.
Onnettomalta.
Ja siltä kuin olisi jo itkenyt pitkään ennemmin.
Sit hän kompastui.
Tömisti nurmelle niin että tuntui.
Mutta otettaan leluprätkästä se ei päästänyt.
Yhä nyyhkyttäen poika työnsi itsensä polvilleen ja ojensi pientä moottoripyörää pihan suurimmalle moottorimiehelle jättiläismäiselle, parrakkaalle karpaasille, jonka musta nahkaliivi näytti pelottavammalta kuin susilauma keskellä Korvatunturin yötä. Sellainen mies, jonka lähelle kenenkään lapsen ei pitäisi uskaltaa.
“Voitteko ostaa tämän, herra?”
Motoristi rypisti kulmiaan ja laskeutui kyykkysille.
“Kuka tämän on tehnyt?”
Poika pyyhki nenäänsä hihaan, yrittäen rauhoittua.
“Isä teki.”
Motoristi otti lelun hitaasti käteensä.
Ja sillä hetkellä, kun hän katsoi tarkemmin, hänen ilmeensä muuttui.
Se ei ollut vain käsintehty se oli hänen kädenjälkeään.
Kaarevat ohjaustangot.
Pieni kaiverrettu bensatankki.
Mustaksi maalattu viiva kyljessä.
Hän tunsi jokaisen yksityiskohdan.
Sellaisia leluja hän veisti silloin, kun elämässä oli vielä tilaa lempeydelle ja hän antoi niitä vain yhdelle naiselle.
Vain yhdelle.
Kurkkua kiristi.
Hän kumartui lähemmäs.
“Mikä hänen nimensä oli?”
Poika katsoi suoraan silmiin, kyyneleet juoksivat uudella innolla.
“Hän sanoi, että jos hän kuolee minun pitää löytää isä, se prätkäjätkä.”
Koko piha hiljeni. Kukaan takana ei liikkunut.
Partainen mies jähmettyi lelu kädessään.
Pojan huuli väpätti.
Sitten pikkukätönen kaivoi nahkaliivin taskusta taitellun valokuvan.
Poika ojensi sen vavisten.
Motoristi otti valokuvan.
Yksi vilkaisu
ja hänen kasvonsa menivät harmaiksi kuin suomalainen marraskuu.
Kuvassa oli nuori nainen, jota hän oli rakastanut kaksikymmentä vuotta sitten.
Ja hänen vieressään
Vastasyntynyt vauva,
peittoon käärittynä, sama vanha ajoklubin kangasmerkki ommeltuna kulmaan,
Juuri se, jonka hän oli repinyt takistaan ja jättänyt jälkeensä.
Motoristi unohti hengittää.
Lelupyörä lipsahti melkein hänen käsistään.
Nelikymmenhenkinen nahkaliivikööri seisoi paikallaan kuin patsaat.
Ei moottorin murinaa.
Ei naurua.
Ei kettinkien kilinää.
Ei mitään.
Koska kukaan siinä pihassa ei ollut ikinä nähnyt Harri Tankki Meriniemeä kalpeana.
Ei pyssyjen takia.
Ei puukkojen takia.
Ei edes putkareissun johdosta.
Mutta nyt
Kaikki väri oli kadonnut hänen kasvoiltaan.
Kourat puristuivat kiinni valokuvaan.
Koska nainen siinä
Väsynyt, hymyilevä, sylissä vastasyntynyt ja vanha prätkäkerhon huopa
Oli Kaisa Kuronen.
Ainoa, jonka vuoksi hän oikeasti olisi ollut valmis jättämään kaiken.
Ainoa, joka hävisi juuri sinä yönä, kun Harri jätti klubiportin taakseen.
Harri katsoi poikaa.
Nyt oikeasti katsoi.
Samat tummat silmät.
Sama jääräleuka.
Sama tapa pidätellä itkua, vaikka pieni rinta nytkähteli.
Harrin ääni oli käheä ja säpäleinen.
Kuinka vanha sinä olet?
Poika pyyhki poskia likaisella hihalla.
Kahdeksan.
Harri sulki silmät.
Kahdeksan vuotta.
Tasan kahdeksan siitä, kun Kaisa katosi.
Juuri kahdeksan siitä, kun hän hautasi viimeisetkin pehmeytensä järvenpohjaan.
Joku takanaan kuiskasi
Pomo
Mutta Harri ei kuullut.
Ei voinutkaan.
Hän katsoi kuvaa.
Sitten lelua.
Ja poikaa.
Mikä sinun nimesi on, poju?
Poika niiskutti.
Onni.
Harrin jalat horjahtivat.
Koska Kaisa oli aina sanonut
Jos heillä olisi poika,
Hän nimeäisi tämän Onniksi.
Harri lyyhistyi toiselle polvelle.
Kädet tärisivät.
“Kuka käski sinun tulla tänne?”
Onni vilkaisi lelua, sitten miestä.
“Isä pyysi.”
Hiljaisuus.
Jäistä, purevaa.
Harrin leuka kiristyi.
Isäsi?
Poika nyökkäsi.
Uudet kyyneleet.
“Hän teki minusta lupauksen.”
Harrin ääni laski matalaksi.
“Minkä lupauksen?”
Poika kaivoi liivintaskusta uudelleen.
Tällä kertaa
Hän ojensi pienen, jo haalistuneen rannekkeen.
Vauvankokoinen.
Harrin silmät lukivat siinä nimen.
Onni Meriniemi. Miespuolinen.
Koko piha pysyi vaiti.
Yksi motoristi otti aurinkolasit pois päästä.
Toinen kääntyi pois.
Koska nyt tämä ei ollut enää mikään prätkäjuttu.
Tämä oli verta.
Harri katsoi Onnia.
Missä isäsi nyt on?
Poika nieleskeli.
Ojensi sormi aidan takana olevalle tielle.
Siellä seisoi vanha Toyota Hiace, auringonlaskun viime hehkussa.
Harri kääntyi hitaasti.
Ja jähmettyi.
Ratin takana,
laiha,
kalpea,
Toinen käsi painettuna kylkeen,
Oli Kaisa.
Hengissä.
Mutta verinen.
Harri unohti hengittää.
Ei
Onnin ääni särkyi.
“Hän sanoi: jos sinulla on yhä se merkki rinnassa…”
Harri vilkaisi alas.
Siihen vanhaan patchiin, joka sydämen päällä roikkui kiinni sinnillä.
Sitten takaisin autolle.
Onnin itku pärähti valloilleen.
“…hän kertoisi viimein, miksi joutui valehtelemaan.”
Siinä kohtaa
Mustat katumaasturit kaartuivat soratielle.
Kovaa.
Liian kovaa.
Kaikki prätkäjätkät kääntyivät kuin yhdestä koneesta.
Moottorit räjähtivät käyntiin.
Ketjut kiristyivät.
Puukot helähtivät vyössä.
Harri nousi hitaasti ylös.
Katse suoraan lähestyviin ajoneuvoihin.
Sitten siihen naiseen, jota ei koskaan lakannut rakastamasta.
Kaisa nojautui auki olevasta ikkunasta ja huusi sanat, joiden jälkeen yksikään motoristi ei epäillyt mitä pitäisi tehdä:
“He eivät halunneet poikaasi…”
Hän pysähtyi, silmissä kyynelten valkea kiilto.
“…vaan Meriniemen verenperintöä.”
