3. maaliskuuta
Tänään opin taas sen, kuinka pinnallisuus voi joutua kovaan törmäykseen todellisuuden kanssa, ihan kuten äitini aina sanoi: Ei ihmisistä ulkokuoren perusteella tiedä. Kaikilla on kokemuksia siitä, kuinka katseet kiinnittyvät vaatteisiin mutta tänään näin läheltä, miten väärin voi mennä, jos uskoo pelkkiin pintoihin.
Olin Helsingin keskustan arvostetuimman liikkeen sisällä, missä ilmassa leijui pehmeä nahkan tuoksu ja aito ranskalainen parfyymi. Astelin sisään aivan tavallisessa harmaassa trenssitakissani, ja pysähdyin katselemaan upeaa design-laukkuhyllyä. En ehtinyt kuin hieman ojentaa kättäni, kun eteeni ilmestyi ylimielisen oloinen myyjä.
Eiköhän käydä heti alkuun tämä selväksi; tuo laukku ei ole sinun. Veikkaan, että vuokrasi ei kata edes tuota laukun nahkahihnaa. Ovi on tuolla, hän sanoi, ääni kevyeen halveksuntaan käärittynä. Katsoin häntä hetken hiljaa. Syvä hengitys, tyyni olo eikä häpeää.
Kaivoin rauhallisesti kännykkäni esiin, painoin sormenjälkeä vasten ja käänsin näytön hänen eteensä. Näytöllä välähti yrityksemme luottamuksellinen hallintaohjelma sekä digitaalinen pääsyavain liikkeeseen.
Kiinnostavaa, että ajattelet noin. Tämän sovelluksen tiedon mukaan hyväksyin hetki sitten myymäläpäällikön välittömän irtisanomisen, sanoin hiljaa ja tasaisesti.
Myyjän silmissä pelko syttyi; hän räpytteli katsoen vuorotellen puhelimeni näyttöä ja kasvojani. Ilme vaihtui välittömästi.
Anteeksi, ettekai ole siis oletteko se sama sijoittaja, joka oli aamuisessa kokouksessa?
Laitoin puhelimen taskuun ja astuin puoli askelta lähemmäs. Äänestäni kuului pelkkä varmuus, ei kiukkua.
Olen se, jolle tämä koko rakennus kuuluu. Ja sinä sinä et tänään ole enää osa tätä paikkaa.
Painoin sovelluksesta vartijahälytystä niin yksinkertaista.
Myyjän taakse ilmestyi lähes äänettömästi kaksi jykevää järjestyksenvalvojaa. Näin miten hänen asenteensa mureni, kasvot kalpenivat. Kun vartijoiden kämmenet laskettiin hänen olkapäilleen, ei ollut enää sanoja, jotka olisivat voineet muuttaa tilannetta.
Hän yritti vielä anella, mutista jotain anteeksipyynnön suuntaista, mutta vartijat ohjasivat hänet rauhallisesti, mutta varmasti henkilökunnan ovesta ulos. Siihen päättyi hänen tarinansa luksusliikkeen maailmassa.
Seurasin häntä katseellani hiljaa ja menin sitten sille laukulle, jonka käpälöinti minulta kiellettiin. Suoristin sen hihnaa, hymyilin hieman. Lähistöllä nuori harjoittelija oli nähnyt kaiken, silmät valtavina.
Käännyin hänen puoleensa: Muista, rakas raha ei huuda koskaan, se viihtyy hiljaisuudessa. Mutta kunnioitus, sen kuuluu kaikua kaikille, jotka ovesta astuvat, riippumatta mitä päällään heillä on.
Nyt tuota liikettä johtaa uusi tiimi, ja moni sanoo, ettei missään ole yhtä ystävällistä palvelua koko kaupungissa.
Loppupeleissä oppi on yksinkertainen: älä koskaan päätä, kuinka arvokas joku on vain sen perusteella, mitä ulospäin näkyy. Et koskaan tiedä, kuka sinua oikeasti katsoo takaisin.
– AinoNuori harjoittelija nyökkäsi hitaasti, ja silmissä välähti jotakin ymmärryksen ja toivon väliltä. Jäin hetkeksi katsomaan ympärilleni ylelliset pinnat, loistevalot, mutta nyt tilassa tuntui myös jotakin uutta ja puhdasta: mahdollisuus muutokseen.
Astuin ovesta ulos raikkaaseen kaupunki-ilmaan, jossa kadut olivat täynnä tarinoita vailla pintaa. Tunsin oloni kevyeksi, kuin jokin painava olisi jäänyt sinne takanani ehkä ylimielisyys tai vanhat säännöt, jotka joskus kahlehtivat meitä kaikkia.
Samalla kadulla ohitseni käveli nainen värikkäässä villapaidassa ja leveästi hymyilevä lapsi he tervehtivät, ja minä nyökkäsin hymyillen takaisin. Yhtäkkiä ajatus siitä, kuka omistaa mitä ja miltä kenenkin elämä näyttää, tuntui kaukaiselta. Kaikki me vain kuljimme samaan suuntaan, samoilla kaduilla, yhteisessä kaupungissa.
Ja siinä hetkessä ymmärsin, ettei arvo asu laukussa, takissa eikä nimikyltissä ovella se löytyy katseista, käytöksestä ja tavasta, jolla ihmiset kohdataan.
Se oli oppitunti, joka todella kannatti oppia eikä sitä unohdeta tässä elämässä ihan helposti.
