Hautausmaa oli niin hiljainen, että tuntui kuin surukin olisi lamaantunut.
Kostea maa oli täynnä ruskeita lehtiä, jotka takertuivat saappaiden pohjaan.
Paljaat oksat raapivat harmaata taivasta.
Kulunut hautakivi seisoi kahden polvistuneen vanhemman välissä, mustavalkoinen kuva kivessä näytti heidän kahden poikansa kasvot ikuisesti nuoria, ikuisesti hymyileviä.
Äiti painoi molemmat kätensä kasvoilleen.
Isä tuijotti kiveä kuin olisi viettänyt aivan liian monta kuukautta yrittäen olla huutamatta sille.
Sitten lehdet rasahtivat ja paljain jaloin kulkeva tyttö ilmestyi haudan toiselle puolelle.
Hänen mekossaan oli repeämiä.
Pellavatukka oli sotkuinen.
Jalat olivat likaiset ja punaiset kylmästä.
Tyttö näytti liian pieneltä, liian vieraalta, liian hiljaiselta paikkaan kuin tämä.
Ennen kuin kumpikaan vanhempi ehti kysyä kuka hän oli, tyttö nosti yhden sormen ja osoitti suoraan valokuvaa.
“He eivät ole poissa.”
Sanat rikkoivat hiljaisuuden kuin elävä olento olisi puskenut siitä läpi.
Äiti vilkaisi ensimmäisenä ylös.
Surun muuttuminen hämmennykseksi oli niin terävä, että se oli melkein tuskaa.
Isä kääntyi nopeasti, nousi puoleksi polviltaan.
“Mitä sanoit?”
Tyttö ei väistänyt.
Sormi pysyi kuvan kohdalla kun hän katsoi vuoroin poikien kasvoja ja vanhempia rauhallinen varmuus, joka tuntui lapselle väärältä.
“He ovat minun kanssani.”
Se oli pahempaa.
Nyt lause ei kuulostanut lohdulta, vaan tiedolta.
Äiti liukui kosteitten lehtien läpi yhden askeleen lähemmäksi, katse tiukasti lapsessa nyt pelko oli asettunut surun sekaan ja jäänyt siihen asumaan.
“Kuka?”
Pieni tyttö osoitti ensin toista poikaa kuvassa.
Sitten toista.
“Molemmat.”
Isä nousi jaloilleen liian nopeasti, lehdet murskaantuivat kenkien alla.
Äiti tarrasi hautakiveen pysyäkseen pystyssä. Käsivarret vapisivat, hengitys katkesi.
Tuuli puski kovempaa puiden halki.
Isän ääni oli matala, karkea ja vaivoin hallittu.
“Missä?”
Tyttö laski vihdoin kätensä.
Hetken hiljaisuus.
Sitten hän vilkaisi ohitseen kohti hautausmaan portin takana kulkevaa tietä ja vastasi viattomuudella, joka kuulosti mahdottomalta:
“Lastenkodissa.”
Äiti valahti vitivalkoiseksi.
Ei vain kalpeaksi.
Valkoiseksi.
Heidän poikansa oli haudattu kuusi kuukautta sitten Pihlajaniemen Lastenkodin tulipalon jälkeen.
Arkku pysyi suljettuna. Savuvahinkoja, ruumiita ei näytetty. Ainoa tunnistettava oli vaatteet ja rannekoru.
Isä astui askeleen eteenpäin.
Ääni petti ensimmäistä kertaa.
“Vietkö meidät sinne?”
Tyttö kääntyi hitaasti kohti hautausmaan porttia.
Äiti hoiperteli jaloilleen.
Isä kurotti kohti tyttöä
mutta juuri ennen kuin kosketti lapsen olkapäätä, hän huomasi tämän ranteeseen sidotun haalistuneen, sinisen ystävännauhan
hänen poikansa.
Isän käsi pysähtyi ilmaan.
Hengitys melkein katkesi kivusta.
Hän tunsi tuon nauhan.
Oli solminut sen itse.
Eräänä kesäpäivänä
kaksi poikaa, naurua, juoksua pihalla, eivät olisi millään malttaneet tulla syömään.
Sininen Eerolle.
Vihreä Niilolle.
“Lupaus veljekset ikuisesti.”
Ja nyt
sininen nauha sidottuna paljasjalkaisen tytön ranteeseen, joka ei voinut tietää mitään tästä.
“Mistä sait tuon?”
Isän ääni ei ollut enää ihmisen kuuloinen.
Tyttö katsoi rannekorua kuin se olisi ollut maailman tavallisin asia.
“Hän antoi sen minulle.”
Äidin polvet notkahtivat.
“Kuka?”
Tyttö katsoi suoraan silmiin.
“Eero.”
Kaikki pysähtyi.
Pienen hetken kumpikaan vanhempi ei liikkunut.
Sitten tyttö kääntyi
ja alkoi kävellä kohti hautausmaan porttia.
Ei juossut.
Ei katsonut taakseen.
Vain käveli
kuin tiesi heidän seuraavan.
Ja he seurasivat.
Raudan portista ulos.
Yli märän tien.
Kuolleiden puiden rivit ohittaen.
Kunnes vanha rakennus ilmestyi sumusta.
Pihlajaniemen Lastenkoti.
Toinen seinä hiiltynyt mustaksi.
Ikkunat laudoilla.
Poliisinauha liehui tuulessa.
Äidin hengitys pysähtyi.
“Sehän on suljettu”
Tyttö jatkoi matkaa.
“Ei ole.”
Hän osoitti rakennuksen taakse.
“He piilottivat meidät sinne.”
Meidät.
Isän veri jäätyi.
Nyt hän juoksi edellä, saappaat tömisten märässä maassa.
Rakennuksen takana
toinen, matala betoninen suojarakennus.
Ei ikkunoita.
Myllertynyt kellari.
Puoliksi oksien ja lehtien peitossa.
Isä takertui ruosteiseen kahvaan.
Lukossa.
Ei epäröinyt.
Yksi potku.
Ei mitään.
Toinen potku
metalli parahti.
Kolmas
ovi repsahti auki.
Hetken vain syvä, luonnottoman musta hiljaisuus.
Kunnes
jostain alhaalta
pieni ääni.
Heikko.
Pelokas.
“Isi?”
Äiti kiljaisi.
Ei pelosta
tunnistamisesta.
Isä melkein kaatui portaita alas.
Pimeää.
Kylmä ilma.
Kännykän valokeila osui lattiaan
peittoja.
Laatikoita.
Vesipulloja.
Lapsia.
Kuusi lasta kääriytyneinä yhteen.
Silmät laajana.
Kalpeina.
Hiljaa.
Ja nurkassa
kaksi poikaa katsoivat ylös.
Vanhempia nyt.
Laihempia.
Mutta elossa.
Sininen nauha puuttui ranteesta.
Vihreä pysyi.
“Äiti?”
Äiti lysähti polvilleen.
Isä ei saanut sanaa suustaan.
Ei pystynyt ajattelemaan.
Vain sulki pojat syliin kun koko maailma hajosi ja rakentui samassa hengähdyksessä uudelleen.
Minuutteja myöhemmin
sireenit kaikuivat tiellä.
Siniset valot välähtelivät puiden lomasta.
Ihmiset huusivat.
Mutta isä etsi katseellaan paljasjalkaista tyttöä
ja jähmettyi.
Tyttö oli poissa.
Ei jälkiä.
Ei liikettä.
Vain märkiä lehtiä
ja vanhan kellarin oven vierellä
toinen nauha.
Vihreä.
Sen ympärille sidottu pieni lappu,
lapsen käsialalla:
Löysit ne, joita en voinut jättää tänne.
—
Kirjoittaessani tätä yötä myöhemmin muistan vain, miten toivo joskus pukeutuu outoihin hahmoihin ja hiipii meille juuri silloin, kun ajattelemme kaiken olevan ohi. Olkoon tämä päivä muistutus siitä, ettei mikään lopullinen ole aina sitä miltä näyttää, ja että toivo vaikka sen muoto olisi kummallinen on silti toivoa.
