Päiväkirjamerkintä 2. syyskuuta 2023
En malta olla palaamatta ajatuksissani viiden vuoden taakse, vuoteen 2018. Silloin minulla, 34-vuotiaalla miehellä nimeltä Matti Salonen, oli suuri unelma jättää taakseni jatkuvan rahapulan kierre. Päätin vuokrata pusikon peittämän rinteen Iitin kylän laitamilla ja perustaa sinne pienen sikalan.
Laitoin peliin kaikki säästöni ja vielä lisää, sillä jouduin ottamaan lainaa Osuuspankista. Rakensin aitaukset vanerista ja peltilatoista, kaivoin porakaivon, ja ostin kolmekymmentä porsasta. Kun hiehoautolla toin ensimmäisen satsi possuja ylös mäelle, sanoin ylpeänä vaimolleni, 31-vuotiaalle Maijalle:
Odotahan kun vuosi on mennyt pystytämme oman talon tien varteen.
Mutta elämä ei ollutkaan kuten rikkaista sikafoneista kertovissa YleDocs-dokumenteissa.
Kolmessa kuukaudessa afrikkalainen sikarutto levisi Etelä-Suomessa. Ympärillä olevat pientilat lopettivat yksi toisensa jälkeen. Naapurit polttivat kokonaisia sikaloitaan, etteivät tartunnat leviäisi. Metsän yllä leijui tumma savuverho monta viikkoa.
Maija pelkäsi.
Eiköhän myydä nämä nyt kun vielä voidaan, hän pyysi.
Minä en suostunut, käänsin vain päätäni.
Kyllä tämä tästä vielä. Koitetaan kestää.
Valvotut yöt ja jatkuvat huolet imivät voimani. Lopulta jouduin sairaalaan Lahdessa väsymyksen ja stressin takia. Lepäsin kuukauden päivät appivanhempien luona Savossa.
Kun vihdoin palasin mäelle, puolet sioista oli poissa. Rehun hinta oli lähes kaksinkertaistunut. Pankista soitettiin päivittäin lainanhoitomaksujen perässä.
Iltaisin, kun sade hakkasi aaltopeltiä sikalan katolla, tunsin, miten kaikki mihin olin tarttunut mureni hiljalleen käsistä.
Yhtenä yönä, taas yhden perintäpuhelun jälkeen, istuin maahan ja sanoin hiljaa itselleni:
Se oli tässä.
Aamulla suljin sikalan. Ojensin avaimet maanomistaja Pekka Kallioiselle ja lähdin rinnettä alas. En halunnut nähdä, milloin kaikki hajosi lopullisesti. Olin jo kuopannut kaiken mielessäni.
Viiteen vuoteen en palannut paikalle.
Minä ja Maija muutimme Vantaalle, teimme töitä varastolla. Elämä oli yksinkertaista ei ylellistä, mutta rauhallista.
Aina kun joku ohimennen mainitsi sikafarmeista, hymyilin katkerasti.
Söin rahani mäelle, tokaisin.
Mutta tänä keväänä Pekka Kallioinen soitti yllättäen. Ääni värisi.
Matti tule käymään täällä. Sulla on katsottavaa vanhalla sikalalla.
Aamulla hyppäsin junaan, kymmenien kilometrien päähän Kymenlaakson metsiin. Vanha soratie oli kasvanut umpeen pajuista ja leppäversonista, kuin sinne ei olisi astuttu vuosikymmeneen.
Kiivetessäni rinnettä, sydän hakkasi rinnassa pelosta ja odotuksesta.
Olivatko aidat lahonneet kokonaan pois?
Tai oliko koko ansaittu unelmani enää lainkaan näkyvissä?
Mutkan takana pysähdyin äkisti.
Paikka, jonka olin jättänyt eli.
Entisestä sikalasta ei ollut juuri mitään jäljellä. Kattoa peittivät köynnökset ja paksut sammalkasvustot. Mutainen aitaus oli peittynyt metsän uumeniin. Puiden latvukset varjostivat polkua, jota tuskin enää erotti.
Mutta se ei pysäyttänyt minua.
Kuulin ääniä.
Röh, röh…
Jähmetyin paikoilleni.
Varovaisesti talsin pusikkoon hautautuneen aidan viereen ja kurkkasin sisään ja peräännyin hämmentyneenä.
Sikoja.
Ei vain yksi tai kaksi vaan useita.
Isoja, rotevia, selvästi viihtyneitä. Ja useita pieniä porsaita kirmaamassa niiden jaloissa.
Ne kolme kymmentä pientä porsasta, jotka jätin sinne vuosia sitten olivat muuttuneet valtavaksi sikalaumaksi.
Eihän se voi olla totta kuiskasin.
Pekka astui viereeni.
Niin minä sanoin. Ne eivät kadonneetkaan.
Mutta miten ne selvisivät? En meinannut uskoa silmiäni.
Pekka istui kivelle.
Kun lähdit, muutama porsas jäi aitaukseen. Ne repivät aidan hajalle ja karkasivat metsään. Luulin niiden kuolevan, mutta eivät ne kuolleetkaan.
Katselin ympärille.
Sikalan takana solisi puro, jota en ollut koskaan huomannut. Rinteellä kasvoi villiintyneitä perunoita ja omenia, pihlajanmarjoja, puolukoita.
Ne oppivat pärjäämään omillaan, Pekka totesi. Ja lisääntyivät vuosi vuodelta.
Katsoin sikalaumaa. Osa sioista nosti päätään, kuin ne olisivat tunnistaneet minut vuosienkin jälkeen.
Yksi iso possu lampsi aidan viereen. Sillä oli punertava nahka ja repaleinen korva se sama arpi, jonka tunsin ensimmäisellä porsaallani.
Tuossa se on, kuiskasin.
Se ensimmäinen, jonka koskaan kasvatin.
Rintaa puristi oudolla tavalla.
Kaikki, minkä luulin menettäneeni oli yhä siellä.
Ei vain elossa, vaan kasvanut suuremmaksi.
Mitä aiot nyt tehdä? Pekka kysyi.
Olin hetken hiljaa.
Katselin rinnettä, sikalaa, ja sitä villiintynyttä laumaa vihertävän ruohon keskellä kuin viisi vuotta olisi hävinnyt tuuleen.
Hitaasti hymy nousi huulille ensimmäistä kertaa vuosiin.
Ehkä, sanoin matalalla äänellä,
ehkä tämä unelma ei olekaan vielä ohi.
Ymmärsin, että joskus, vaikka unohtaisit haaveesi
on olemassa hetkiä, jolloin ne silti odottavat sinun palaavan.
