Ilman oikeutta heikkouteen
“Tulethan, ole hyvä… Olen sairaalassa.”
Merja ei edes pysähtynyt vaihtamaan vaatteita. Hän kiskaisi takin suoraan pehmeän villapaitansa päälle, eikä edes huomannut, miten helma nousi ylös kiireessä. Ajatus peilistä ei käynyt mielessä kaikki huomio kiinnittyi Albaan tulleeseen lyhyeen viestiin, joka oli tullut puoli tuntia aiemmin.
Viesti pelästytti Merjan toden teolla. Hän jähmettyi hetkeksi, yrittäen arvata, mitä oli tapahtunut, mutta ravisti sitten päätään nyt tärkeintä oli olla paikalla, ei arvailla. Hän nappasi avaimet ja puhelimen yöpöydältä, veti nopeasti saapikkaat jalkaan ja suuntasi ovea kohti, harppoen ripeästi tuulikaappiin.
Matka sairaalaan tuntui kestävän ikuisuuden. Tuttu reitti oli nyt loputtoman oloinen: liikennevalot tuntuivat vaihtuvat tahallaan punaisiksi, bussit junnasivat hitaasti pitkin Hämeenkatua ja vastaantulijat eivät huomanneet hänen kiirettään. Merja vilkuili puhelinta olisiko uusi viesti tullut mutta näyttö pysyi hiljaisena. Kysymykset pyörivät mielessä mitä on tapahtunut, onko vakavaa, miksi juuri sairaala mutta vastauksia ei tullut, ja se vain lisäsi levottomuutta.
Hän saapui oikean osaston ovelle ja avasi sen varovasti. Katse osui heti Albaan, joka makasi sairaalan kapealla sängyllä. Alba tuijotti tyhjää kattoa katseella, joka harhaili kaukana tästä maailmasta. Yleensä tummat hiukset olivat siististi ponnarilla, mutta nyt ne olivat sotkussa, levinneet tyynylle kuin niitä ei olisi harjattu päiviin.
Lähempää Merja huomasi muutkin surulliset merkit: Alba oli harvinaisen kalpea, silmien alla oli tummat varjot ja poskilla kuivuneet kyyneleet. Näky sai Merjan sydämen puristumaan kasaan.
Varovasti Merja istahti sängyn laidalle, pitäen äänen matalana, kuin peläten liian kovien sanojen satuttavan.
Alba, mikä on hätänä?
Alba käänsi päätään hitaasti. Kuivat silmät olivat täynnä yksinäistä surua niin syvää, että Merja tunsi levottomuuden virtaavan kauttaan. Nyt hän tajusi, miten hauras hänen ystävänsä oli juuri siinä hetkessä.
Hän lähti, Alba kuiskasi niin hiljaa, että tuskin kuului. Sormet puristuivat lakanaan niin tiukasti, että rystyt kalpenivat. Pakannut tavaransa ja sanoi, ettei enää jaksa.
Kuka? Timo? Merja kyyristyi lähemmäs, tarttuen automaattisesti Albaa kädestä. Hän ei tajunnut itseään, vain halusi jotenkin vetää ystävänsä pois siitä pimeästä paikasta, mihin ajatukset olivat vieneet.
Alba nyökkäsi sanomatta mitään. Silloin yksi kyynel lopulta karkasi ja vieri poskelle, jätti kostean juovan muuten niin kalpealle iholle. Alba ei pyyhkinyt sitä pois ei tuntunut jaksavan enää sitäkään.
Merja nielaisi, tuntematta miten kurkku kiristyi. Hän yritti keksiä lohduttavia sanoja, mutta pää oli tyhjä. Miten niin, hän joka vielä vähän aikaa sitten puhui lasten toivosta, olisi voinut tehdä näin?
Huoneeseen laskeutui hiljaisuus, jota rikkoi vain seinäkellon tykyttely. Alban hartiat värisivät, sormet nykertäytyneet yhteen niin että suonet pullistuivat. Sitten Alba nosti kädet kasvoilleen, piiloutuen koko maailmalta. Niin väsynyt ele, että Merja olisi halunnut itkeä hänen puolestaan.
Hetket kuluivat, tummina, eri tavalla kuin tavallisesti. Värinä hartioissa vaimeni, hengitys tasaantui varovasti. Lopulta Alba pyyhki kyyneleet kämmenen selällä, ja katsoi Merjaa vieläkin tuskaa silmissä, mutta nyt mukana oli katkera kirkkaus. Kuin hyväksyminen.
Syy? Merja sanoi matalalla, varovaisella äänellä, peläten repivänsä haavan uudelleen auki, mutta tietäen että ymmärtääkseen piti kysyä. Hän varmaan ainakin jotain selitti?
Alba vetäisi suun epätoivoiseen hymyyn.
Lapset, ääni värisi. Hän on väsynyt valvomaan, meteliin, jatkuvaan huoleen. Ajatella hän, joka halusi tätä, tsemppasi ja vakuutti, että tässä onnistuisi. Hän sanoi meillä on voimaa, tämä on meidän onnemme me kamppaillaan yhdessä.
Hän pysyi hetken hiljaa, muistellen noita sanoja, jotka joskus olivat olleet lupaus ja nyt vain pilkan kaiku.
Me käytiin lääkäreillä, kokeissa, hoidoissa… Miten paljon kipua ja pelkoa vain voidaksemme yrittää… Minä ajattelin, että tämän kaiken jälkeen pysytään yhdessä, mitä tahansa tapahtuu. Mutta olin väärässä.
Hän katsoi ikkunasta ulos, miten illan varjot laskeutuivat hiljalleen.
Kaksitoista vuotta. Kahdeksan yritystä. Oliko se kaikki turhaa?
************************
Heidän tarinansa alkoi kuin elokuvassa kevyesti, kirkkaasti, ensisilmäyksellä. Elina ja Timo tapasivat ystäväporukan illanistujaisissa. Oli naurua ja puheensorinaa, musiikki soi taustalla. Timo seisoi ikkunan äärellä juomassa mehua, kun Elina lennähti huoneeseen, vilkkaasti selittäen ystävälleen. Kun hän huomasi Timon katseen, Elina nauroi heleästi ja juuri silloin Timo huomasi pisamat tytön nenällä ja sen, miten katse lämpeni hymyn myötä.
He alkoivat jutella, puhuivat kaikesta elokuvista, matkoista, oudoksista tavoista. Aika kului kuin siivillä, ja illan päättyessä Timo ei halunnut hyvästellä. Hän ehdotti kävelyä, ja he vaelsivat yön yli pitkin Tammerkosken rantoja, kertoen unelmiaan.
Kolmen kuukauden päästä he asuivat yhdessä. Koti täyttyi yhteisistä asioista: Timon kirjat Elinan hyllyissä, Elinan kosmetiikka Timon yöpöydällä, kaksi kenkäparia eteisessä. Kaikki tuntui luontevalta oikealta. Puolen vuoden jälkeen pidettiin pienet häät, lähellä vain perhe ja ystävät, mutkatonta iloa, tanssia, naurua.
Ensimmäinen hääpäivä vietettiin parvekkeella, teetä ja leivoksia syöden, muistellen ensitapaamista. Timo tarttui Elinaa kädestä ja sanoi vakavana:
Haluan lapsia, monta. Kokonaisen joukkueen.
Elina nauroi, halasi Timon niskaa.
Tottakai. Meille tulee iso, eloisa perhe.
Silloin kaikki tuntui helpolta, selvältä: rakkaus, arki, lapset. He vain odottivat oikeaa aikaa.
Kaksi vuotta kului rauhassa. Kumpikin teki töitä: Elina työskenteli suunnittelijana mainostoimistossa, Timo eteni IT-alalla. Kesät vietettiin mökillä Saimaalla, talvisin matkustettiin Lappiin, viikonloppuisin piipahdettiin eri kaupungeissa. Oli hyvä olla yhdessä.
Sitten päätettiin yrittää lasta. Aluksi kaikki tuntui normaalilta, lääkäri vain totesi:
Älkää huolehtiko, tämä on tavallista. Monilla kestää.
Kokeiltiin. Kuukaudet menivät, eivätkä tuoneet iloa. Sitten alkoi tutkimusten ja hoitojen kierre verikokeita, vastaanottoja, hoitosuunnitelmia. Lääkäri ehdotti lopulta hoitoa.
Elina yritti pysyä positiivisena: seurasi ravintoa, luki kokemuksia. Timo oli mukana, tuli vastaanotoille, yritti kannustaa.
Sitten tuli ensimmäinen suru kuuden viikon raskaus keskeytyi pian ilouutisen jälkeen. Elina muisti kaiken: kylmä ultraäänilaite, lääkärin nimettömät sanat, Timon käsi puristamassa kättä niin että ihoon jäi jälki.
Vuoden päästä historia toistui. Yhtä kipeä kokemus, mutta lisänä epäoikeudenmukaisuus mitä ovat tehneet väärin?
He eivät luovuttaneet. Taas kokeita, tutkimuksia, uusia lääkkeitä. Joka kuukausi odotuksia, joiden jälkeen negatiivinen testi piilotettiin laatikkoon. Timo tunsi avuttomuutensa, yritti olla tukena: teki teetä, oli hiljaa silloin kun piti.
Vuodet kuluivat toivo pysyi. Lopulta lääkäri totesi rauhallisesti: Lapsettomuus. Sana löi ilmat pihalle. He istuivat vastaanotolla eivätkä kuulleet muuta. Tyhjä tunne sisimmässä, kun toisen käsi puristui toisen käteen.
Mutta päätös oli tehty, he yrittäisivät vielä kerran, IVF-hoidolla. Yksi yritys, sitten toinen, kolmas toivo ja pettymys vuorottelivat. Jokaisen yrityksen jälkeen Elina väsyi enemmän, nauru väheni, iltaisin tullut hiljaisuus painoi. Timo teki parhaansa, yritti vitsailla, silitti selkää. Ymmärsi kuitenkin voimat olivat vähissä.
Taas uusi yritys, lisää tutkimuksia, lisää työpaineita. Elina piti tarkkaa päiväkirjaa, Timo kulki mukana vastaanotoilla. Elämä yritettiin pitää koossa töitä, ystäviä, pieniä matkoja mutta ajatukset pyörivät lapsenkaipuun ympärillä.
Eräänä iltana Elina istui pitkään kylpyhuoneessa. Timo koputti oveen Elina istui ammeen laidalla, testipakkaus kädessään, ilme tyhjä.
En jaksa enää, hän sanoi hiljaa. Olen uupunut. Henkisesti, fyysisesti.
Timo istui hänen viereensä, halasi hiljaa. Ei sanonut mitään, ei lupaillut. Vain piti lujasti kiinni, kun Elina vapisi itkusta.
Vielä yksi kerta, Timo pyysi lopulta. Yksi yritys, viimeinen. Pyydän.
Elina sulki silmänsä. Hän tiesi, että ei olisi helppoa. Mutta hän suostui rakastihan Timoa, ja halusi uskoa.
Alkoi kahdeksannen yrityksen valmistelu tutkimuksia, tarkkoja aikatauluja. Elina ei halunnut ajatella pidemmälle. Vain mennä eteenpäin, päivä kerrallaan.
Sitten se tapahtui testi näytti plussaa.
Ultraäänellä Elina puristi Timon kättä niin että se varmasti sattui. Kun lääkäri hymyili ja sanoi:
Katsokaa kaksi sydäntä.
Elina nielaisi kyyneleitä. Kaikki se yrittäminen, kaikki ne vuodet. Nyt kaksi uutta elämää.
Tämä on ihme, hän kuiskasi katsomatta pois ruudusta.
Timo sipaisi kasvojaan silmät täynnä onnea ja kyyneleitä, samalla tavalla kuin hääpäivänä.
Ja sitten…
Kaikki muuttui tavallisena iltana. Lapset oli pesty, syötetty, puettu yöpuvuun. Alba asetteli tyttöjä sänkyihin, lauloi rauhallista kehtolaulua; makuuhuoneessa leijui lämmin maidon ja kosteusvoiteen tuoksu, pienessä yövalossa tähtiprojektori piirsi kattoon kuvioita.
Timo tuli kotiin myöhään. Alba ei ihmetellyt Timo oli usein viime aikoina viipynyt töissä. Ovensarana narahti, sitten hetken hiljaisuus. Alba ajatteli, että Timo tulisi lastenhuoneeseen, niin kuin oli tapana, mutta nyt tämä vain seisoi ovella ja katsoi sanomatta mitään.
Alba aisti hänen katseensa, kääntyi. Timo oli väsynyt tavallistakin väsyneempi, kasvot kalpeat, silmien alla varjot. Alba hymyili, mutta Timo ehti ensin.
Lähden, hän sanoi hiljaa, oudolla äänellä.
Alba jäi paikoilleen. Vauva sylissä liikkui, mutta äiti vain piti kiinni.
Mitä? hän päästi yllättävän äänen. Sano uudestaan.
Olen väsynyt, Timo toisti matalalla äänellä. Valvomiseen, meteliin, siihen että itselle ei jää mitään aikaa. En jaksa enää.
Alba laski lapsen varovasti sänkyyn, etteivät lapset heräisi, ja kääntyi kunnolla miestään kohti. Hän ei voinut ymmärtää miten näin voi sanoa? He olivat nähneet niin paljon vaivaa tätä varten! Lapset olivat yhteinen onni.
Mehän sovittiin… Sinä halusit, sinä jaksoit aina innostaa, sinä olit mukana joka vaiheessa. Muistatko, kun itkusta naurettiin, kun tiedettiin tulevan kaksoset ja mietittiin nimiä?
Timo käänsi katseensa alas.
Luulin, että jaksan. Mutta tämä on liikaa… En pysty.
Alba otti askeleen toivoen näkevänsä miehensä silmissä edes hetken epäröintiä.
Jätätkö meidät vain näin? hän kuiskasi hiljaa, elottomasti.
Timo huokaisi syvään, hieraisi kasvojaan.
Tarvitsen aikaa, hän sanoi, katsoen muualle. En tiedä, tuleeko minusta enää isää.
Se oli kuin toteamus, ilman vihaa tai kovia ääniä. Alba seisoi paikoillaan, jääkylmät aallot sisimmässä. Hän olisi halunnut kysyä entä me?, huutaa et saa mennä näin! mutta sanat katosivat.
Takanapäin nukkui kaksi pientä, tietämättä, että heidän maailmansa oli juuri murtunut.
Timo lähti. Ulko-ovi napsahti hiljaa. Kotiin jäi hiljaista jopa liian hiljaista. Alba kiersi olohuoneeseen, siirsi verhon syrjään, palasi lasten luo. Lapset nukkuivat rauhallisesti, pienet kädet unessa heiluen. Alba kosketti tyttöjen käsiä, pehmeää ihoa. Se rauhoitti, mutta nyt tuntui myös tyhjältä.
Ensimmäistä kertaa vuosikausiin hän oli täysin yksin. Ei vain väsynyt oikeasti, pohjiaan myöten yksin. Aiemmin, kun arki kaatui päälle, hän tiesi, että Timo oli siellä osasi ottaa vauvan syliin, keittää teetä, sanoa lämpimän sanan. Nyt häntä ei ollut.
Hiljaisuuden rikkoi vain lasten tasainen hengitys. Alba katsoi lapsiaan pitkään, yrittäen koota voimiaan. Mitä nyt? Miten tästä eteenpäin?
Kyyneleet tulivat kuin itsestään. Ensin yksi, sitten toinen ja kohta ne valuivat hiljalleen alas poskille, kastellen lapsen yöpuvun. Alba ei yrittänyt pysäyttää hän vain itki, kerrankin, sallien itselleen sen heikkouden.
Ikkunan takana ilta tummeni. Yö laskeutui. Alba istui lattialla, liikkumatta pelkäsi rikkovansa hiljaisuuden, joka oli hänen ja lasten yhteinen suojakupla…
******************************
Alba istui sairaalan ikkunan äärellä, polvet halattuna rintaansa kohti. Ulkona pyöri lumihiutaleita hämärää asvalttia vasten. Hän näki niiden taakse vuosien taakse; yrityksiä, toiveita, pieniä iloja ja suuria pettymyksiä. Päässä kaikui yhä Timon viimeiset sanat.
En ymmärrä… miten voi noin vaan lähteä lapsista, meistä, kaiken jälkeen?
Ääni värisi, muttei enää tullut kyyneliä. Jäljellä oli vain kysymyksiä, joihin ei saanut vastausta.
Merja nousi nojatuolistaan ja halasi ystäväänsä. Hänelläkään ei ollut sanoja Timo oli ulospäin ollut hyvä mies ja isä mutta kaikki ei ollutkaan niin selvää. Nyt tämä jätti vaimon ja lapset yksin…
Alba nojasi Merjaan, hartiat vavahtelivat hitaasti.
En tiedä, miten tulen pärjäämään, hän kuiskasi. Mutta on pakko. Heidän takiaan.
Tuossa ei ollut suuria puheita vain päättäväinen tyyneys. Alba tiesi, että vastassa oli unettomia öitä ja huolta, mutta lasten luona, tuplakelpissä, oli kaksi pientä syytä yrittää.
Merja puristi hänen kättään. Hänkään ei tiennyt, miten auttaa, mutta lupaus piili siinä kädenpidossa et jää yksin, minä autan.
***********************
Muutaman päivän kuluttua huoneeseen asteli, koputtamatta, Timon äiti. Kädessään hänellä oli muovipussi täynnä omenoita pieni ele, joka tuntui melkein irvokkaalta hänen ilmeettömässä olemuksessaan. Hän silmäili huonetta ja käänsi sitten katseensa Albaan.
No niin, nainen aloitti tulematta lähemmäs, sinä oletkin jo kotiutunut.
Ääni oli etäinen, kuin vieraan ihmisen. Alba katsoi, ei vastannut heti. Hän odotti, mitä seuraavaksi sanottaisiin.
Timon äiti asetteli ostokset pöydälle, jääden seisomaan huoneen nurkkaan.
Sinun olisi pitänyt ymmärtää, että tämä oli vääjäämätöntä, hän jatkoi. Timo tarvitsee omaa rauhaa. Kaksi lasta, pelkkiä valvottuja öitä, meteliä… Ei hän kestänyt sitä.
Alba veti henkeä. Hän olisi voinut muistuttaa Timon toiveista, innosta ja nimien mietinnästä, mutta hän oli väsynyt tiesi ettei tästä keskustelusta olisi apua.
Hän nousi hitaasti sängyltä, nojaten kyynärvarteensa, koska heikkous tuntui vielä kehossa. Sitten hän tiivisti katseensa vierailijaansa. Jäävuori painoi rintaa.
Sinun pitäisi ymmärtää… Timon äiti jatkoi. Timo ei halua kasvattaa lapsia. Mutta hän on valmis auttamaan rahallisesti.
Alba tunsi sormien puristuvan lakanan kulmaan. Hän ei oikein ymmärtänyt.
Mitä tarkoitatte? Alba kysyi harvinaisen vakaalla äänellä.
Nainen käänsi katseensa ikkunaan.
Hän jättää puolikkaan talosta sinulle, hän sanoi mietitysti. Lasketaan osaksi elatusta. Hän ei palaa, mutta ei halua teidän kärsivän puutteesta.
Huoneeseen laskeutui raskas hiljaisuus. Käytävältä kuului hoitajien, ehkä jonkun potilaan ääniä mutta niillä ei ollut enää merkitystä.
Alba puristi lakanaa.
Hän haluaa siis vain maksaa itsensä irti? Alba sanoi hiljaa, ei kiukkuisena, vaan pettyneenä.
Ei tarvitse olla tuollainen. Hän tekee parhaansa, Timon äiti tiukkeni. Ei kieltäydy vastuusta, mutta ei pysty olemaan isä. Niin joskus vain käy.
Hän puhui kuin se olisi päivänselvää että raha riitti.
Oikeasti ajatteletko, että näin ratkaistaan asiat? Alba kysyi hiljaa, luopumatta katsekontaktista. Että voi antaa vain avaimet ja lähteä pois?
Nainen nyökkäsi välinpitämättömästi.
Parempi sekin kuin ei mitään. Timo ei hylkää teitä, hän vain ei jaksanut. Sellaista se elämä on!
Oletko varma, että minä jaksan? kysyi Alba, tuijottaen ikkunasta ulos. Kahdentoista vuoden jälkeen?
Sanoihin jäi leijuva varjo kaikki hoitokäynnit, itkunpurskahdukset, uupuneet yöt vauvansängyn äärellä. Kaikki se oli nyt yhtä lähellä kuin kaukana.
Se on oma valinta, Timon äiti lausui tylyn napakasti. Mutta sanon yhden asian: älä tee skandaaleja, älä soittele turhaan, älä hankaloita eroa. Tai…
Hän jätti lopun ilmaan, uhkaavana.
Alba kohtasi hänen katseensa.
Tai mitä?
Nainen kohotti leukaa, kuin mitaten kuinka pitkälle Alba kuvitteli jaksavansa.
Tai menetät kaiken avun jopa… hän piti tauon, jopa lapset. Timo hankkii hyvän lakimiehen. Hän ei halua riitaa, mutta jos pakotat…
Viimeiset sanat iskeytyivät kuin vasara. Alba jäi yksin ajatustensa kanssa, mutta jostain nousi voimaa.
Välitän vain hänen näkemyksensä, Timon äiti pehmeni hetkeksi, mutta vähääkään heltynyt katse ei pehmentynyt. Hän ojensi vielä omenapussin laukusta yöpöydälle ja suoristi sitä turhan tärkeänä. Mieti. Se on paras, mihin hän pystyy.
Nainen lähti, ja hänen hajuvetensä väreili ilmassa vielä hetken. Alba istui yksin, odotti hetken että ilta putosi ikkunan taakse.
Hän tuijotti ikkunasta ulos, mietti menneitä ja tulevia, antoi ajatusten pyöriä tietäen, että nyt kaikki oli muuttunut.
Hän otti kännykkänsä ja soitti Merjalle. Kädet tärisivät hiukan, mutta ääni oli rauhallinen.
Merja, tule. Minä en halua olla nyt yksin.
Merja tuli pian ilmiselvästi lopetti kaiken ja tuli. Kun Merja tuli huoneeseen, Alba istui sängyn laidalla, selkä suorana, hartiat rentoina, silmät kuivina. Ei yrittänyt olla reipas, vaan istui juuri niin vankkana kuin pystyi.
Merja istui viereen, kosketti varovasti hänen kättään. Alba kääntyi katsomaan ystäväänsä ja puhui, ilman murtumista, vain vakaasti:
Yhden asian tiedän. Minä en anna heidän pelotella. Olen kokenut liikaa, että nyt voisin luovuttaa. Jos Timo antaa talon, jos maksaa. Sitä vastaan lapset eivät vaihtoa. Minä selviän. Lasten vuoksi.
Ei ollut uhmaa, ei vihaa vain harkittu lujuus. Nyt Alba ei kyennyt enää kysymään miksi eikä mitä meiltä puuttui, vaan antoi kaiken menneen jäädä taakse.
Merja nyökkäsi, puristi kättä.
Totta kai selviät. Minä autan. Me yhdessä.
Alba katsoi silmiin ja siellä ei näkynyt enää kyyneleitä, vain päättäväisyys. Hän tiesi: edessä olisi vaikeita öitä, väsymystä ja ratkaisuja. Mutta jossain, kotona mummon kanssa, odotti kaksi pientä ihmistä, joiden vuoksi kamppailu oli ollut kaiken arvoista. He olivat hänen turvansa, motivaationsa, perheensä.
Nyt Alba tiesi varmasti: onni säilyy, niin kauan kuin hän itse uskoo ja seisoo paikallaan. Mikään uhkaus, mikään sana, mikään olosuhde ei vie sitä pois.
Koska hän on äiti. Ja se teki hänestä vahvimman kaikista.
