Vuonna 2018, olin 34-vuotias mies nimeltä Matti Virtanen, kotoisin Savonlinnasta. Unelmoin köyhyydestä pois pääsemisestä ja päätin ryhtyä sikojen kasvattajaksi. Vuokrasin aution palan metsärinnettä Rautalammilta ja aloin rakentaa pientä sikalaa.
Käytin kaikki säästöni, otin vielä lainaa OP-pankista, rakensin sikakarsinat, porautin syvän kaivon, sekä ostin 30 pikkupossua.
Kun ensimmäinen satsi possuja vietiin mäelle, sanoin ylpeänä vaimolleni Sannille, silloin 31-vuotiaalle:
Odotappa vain. Vuoden päästä meillä on varaa rakentaa oma talo.
Mutta elämä ei ollutkaan niin mutkatonta, kuin tv:n menestystarinat vaurastumisesta antoivat ymmärtää.
Alle kolmessa kuukaudessa afrikkalainen sikarutto levisi halki Etelä-Suomen. Sikalat yksi toisensa jälkeen joutuivat nöyrtymään. Jotkut naapureista joutuivat polttamaan koko karjan, etteivät taudit leviäisi. Rinteillä leijaili monta viikkoa raskas savu.
Sanni pelkäsi.
Voitaisiinko myydä nämä, ennen kuin ne kuolevat? hän pyysi hiljaa.
Mutta minä olin itsepäinen.
Kyllä tämä vielä helpottaa. Täytyy vain jaksaa hetki pidempään.
Alituinen huoli ja unettomat yöt rasittivat minut loppuun. Lopulta jouduin Kuopion keskussairaalaan uupumuksen ja stressin takia. Vietin yli kuukauden maaten appivanhempien maalaismökillä Pieksämäellä.
Kun palasin mäelle, puolet sioista oli jo kadonnut. Rehun hinta oli tuplaantunut. Pankista alettiin soitella ja periä lainaa.
Jokainen yö, kun sade ropisi karsinan peltikattoon, tuntui kuin kaikki tekemäni työ olisi valumassa hukkaan.
Eräänä iltana, kun lainanantaja taas soitti, istuin lattialle ja kuiskasin:
Nyt tämä on ohi.
Seuraavana aamuna suljin sikalan. Ojensin avaimet maanomistajalle, vanhalle Arvo Salmiselle, ja kävelin alas mäeltä. En pystynyt jäämään katsomaan unelmani täydellistä romahdusta.
Viisi vuotta en koskaan palannut mäelle.
Minä ja Sanni muutimme Helsinkiin tehtaalle töihin. Elämä oli yksinkertaista ei rikasta, mutta rauhallista.
Joskus, kun joku puhui sikataloudesta, minä vain irvistin.
Söivät rahat suohon koko mäki.
Mutta aikaisemmin tänä vuonna Arvo soitti yllättäen. Hänen äänensä värisi.
Matti tuu käymään täällä. Sun vanhalla sikalalla on tapahtunut jotain suurta.
Seuraavana päivänä ajoin yli 200 kilometriä pitkin syrjäistä hiekkatietä mäelle. Polku oli kasvanut umpeen, heinää ja nuoria puita, ihan kuin se olisi ollut hylättynä vuosikymmenen.
Kapusin rinnettä pelonsekaisin tuntein.
Oliko sikala jo rauniolla?
Oliko kaikki unelmastani jäljellä enää haalistuneita muistoja?
Viimeisen mutkan jälkeen pysähdyin äkisti.
Paikka, jonka olin jättänyt taakseni näytti elävältä.
Se ei ollut enää entinen sikala. Ruosteinen peltikatto oli köynnöksen ja lehtien peitossa. Mutaiset karsinat olivat sulautuneet metsään. Ympärillä kohosivat korkeiksi kasvaneet puut, reitti oli tuskin erottuva.
Mutta se ei ollut vielä suurin yllätys.
Kuulin ääniä.
Snork snork
Pysähdyin, jäin hievahtamatta.
Lähestyin aitaan, joka jo hautautui heinien alle. Kun kurkkasin sisään, hätkähdin.
Sikoja.
Ei vain yksi tai kaksi, vaan kokonainen lauma.
Isoja, paksuja possuja ja lukuisia pikkupossuja juoksemassa.
Viisi vuotta sitten tuomani kolmekymmentä porsasta olivat selvästi muuttuneet kokonaiseksi villisikalaumaksi.
Ei Ei voi olla totta henkäisin.
Arvo tuli lähemmäs vierelleni.
Tätä minä tarkoitin, hän sanoi hiljaa. Ne eivät kadonneet mihinkään.
Mutta miten ne selvisivät hengissä? kysyin, yhä ymmälläni.
Arvo istahti kivelle.
Kun lähdit, muutama sika jäi aitaan. Ne rikkoivat aidan ja pääsivät metsään. Luulin niiden kuolevan. Mutta eivät kuolleetkaan.
Katselin ympärilleni.
Takana virtasi pieni puro, jota en ollut koskaan huomannut. Rinteessä kasvoi banaanin sijasta pihlajia, villivadelmia ja metsämansikkaa. Löytyi myös haapoja ja jäkälää, villiyrttiä ja muuta ruokaa.
Ne oppivat elämään metsässä, Arvo selitti. Ja lisääntyivät.
Katsoin laumaa. Osa possuista nosti päätään, aivan kuin tunnistivat minut vuosien jälkeen.
Iso urospossu astui aidalle. Sen iho oli punertava ja korvassa oli arpi juuri samanlainen, kuin ensimmäisellä porsaallani.
Tuo siinä kuiskasin.
Se oli se ensimmäinen possu, jonka koskaan hoidin.
Rintaani puristi kummasti.
Kaikki, minkä luulin menettäneeni oli yhä olemassa.
Eikä vain olemassa vaan kasvanut.
Mitä aiot nyt tehdä? Arvo kysyi.
Olin hetken hiljaa.
Katsoin mäkeä. Sikalaa. Porsaita, jotka käyskentelivät ruohikossa kuin viisi vuotta olisi ollut pelkkää unta.
Hitaasti hymähdin ensimmäistä kertaa vuosiin.
Ehkä, sanoin hiljaa,
tämä unelma ei olekaan vielä ohi.
Sillä hetkellä ymmärsin jotain, jonka joskus olin jo ehtinyt kadottaa.
Joskus, vaikka hylkäisit unelman
saattaa käydä niin, että se jääkin kaikessa hiljaisuudessa odottamaan, että palaat.
