Anteeksi, aloittaa toinen poliiseista. Mutta tämä rouva väittää, että teidän kissanne loikkasi hänen parvekkeelleen, hyökkäsi hänen kimppuunsa ja sitten varasti hänen kissanpentunsa
Tiedättehän, on olemassa sellaisia rakennuksia, joita kutsutaan kulmataloiksi. Se on, kun kaksi rappua yhdistyvät ja muodostavat rakennuksen, joka tekee täydellisen kulman tarkalleen 90 astetta.
Jos sisäpihalla on parvekkeet, kulmassa ne melkein kohtaavat toisensa.
Se “melkein” tarkoittaa korkeintaan puolentoista metrin väliä.
No niin
Viidennessä kerroksessa asui mies ja nainen Oskari ja Marja jotka palasivat töistä kotiin kuten aina. He työskentelivät samassa yrityksessä ja kulkivat töihin ja kotiin samalla autolla.
Kun he kulkivat pihan poikki, he näkivät, kuinka kulkukoirat hyökkäsivät kodittoman kissan kimppuun sama kissaparka, jota naapurit, he mukaan lukien, olivat ruokineet.
Oskari ajoi koirat pois, mutta kissalle oli käynyt huonosti. Ei onneksi kuolettavasti. He ottivat arka kissan mukaansa autolle.
Eläinlääkärissä haavat putsattiin, ommeltiin, laitettiin tiputus fysiologisella suolaliuoksella ja vitamiineilla, annettiin antibioottipistos, ja käskettiin tuoda kissa tarkastukseen ja piikkeihin joka päivä viikon ajan.
Näin Väinö saapui heidän kotiinsa.
Miksi Väinö? kysyt ehkä. Sanoista “väinämöinen” ja vanha. Se näytti pelottavalta. Mutta pian selvisi…
Hurjan näköinen Väinö sopeutui hämmästyttävän nopeasti lämpöön ja huolenpitoon. Vain parissa päivässä se kehräsi tyytyväisenä pehmeällä pedillään sohvalla, silmät puolitangossa, kun Marja silitti sitä.
Katsopas mikä lellikki siitä tuli, Marja nauroi ja rapsutti Väinön mahaa.
Väinö tuhisi haavat vielä viiltelivät mutta kehräsi edelleen. Selvästi piti siitä.
Se toipui nopeasti, peseytyi puhtaaksi, söi vatsansa pyöreäksi, turkki alkoi kiiltää, ja pian se nukkui jo polvilla murehtimatta maailmaa.
Vanha elämä kylmä, nälkä, tappelut, pelko haihtui hiljalleen pois, kuin paha uni.
Nyt Väinö halusi lähinnä istua parvekkeen reunalla ja tarkkailla pihalla tapahtuvaa maailmanmenoa. Ulkoilma ei vetänyt enää puoleensa se tiesi liian hyvin, mitä se vapaus maksoi.
Naapuriparvekkeet eivät Väinöä kiinnostaneet, ennen kuin
Ennen kuin, melkein kiinni olevalla parvekkeella, ilmestyi kissanpentu. Ihan pieni, pörröinen ja hyvin hoidettu.
Rotukissa kai, varmaan ihan lellitty mistäpä tuo mihinkään osaa, päätti Väinö ja tuhahti halveksuvasti, häntänsä kääntäen.
Mutta seuraavana päivänä outo ääni herätti hänen huomionsa. Väinö tarkensi kuuloaan ääni tuli juuri “elämän lellikin” suunnalta.
Väinö meni lähemmäs.
Kissanpentu oli painautunut parvekkeen nurkkaan ja nyyhkytti hiljaa.
Hei! huikkasi Väinö. Mikäs sua itkettää? Ruokakupissa väärä ruoka?
Pentu säpsähti ja painautui tiukemmin seinään, hiljeni ja tuijotti Väinöä pelokkaana.
Miksi itket? toisti Väinö.
Silloin kissa pentu, yhä piilossaan, kuiskasi:
Se löi minua tossulla Tiedätkö miltä se tuntuu?
Väinö ei tiennyt, miltä tossun isku tuntuu nyt sitä rakastettiin ja hemmoteltiin, annettiin anteeksi kaikki. Mutta kipu, sen hän muisti hyvin.
Tossulla? ihmetteli Väinö. Mistä hyvästä?
Minä miukuin aikaisin aamulla. Olin nälkäinen
Ja? ihmetteli Väinö.
Hän löi siitä. Ja huusi
Väinö jäi hiljaiseksi. Pikkuinen harmaa pentu tärisi kulmassa, ei uskaltanut edes äännellä.
Jokin Väinössä muistutti häntä omasta, entisestä kadun elämästä kylmästä, nälästä, pelosta.
Lyökö se sua usein? kysyi Väinö hiljaa.
Melkein aina, nyyhkäisi pentu. Jos liikun tai häiritsen. Ei se tykkää minusta
Mutta puhelimessa se kehuskelee ystävilleen, kuinka kallis olen. Että maksoin paljon euroja. En tiedä, mitä “kallis” tarkoittaa
Väinö tiesi. Hänen omistajansa sanoi usein:
Olet mun rakas kissa.
Mutta nyt sana kuulosti erilaiselta.
Väinö synkistyi. Tilanne oli outo. Pentua kävi sääliksi. Kadulla Väinö olisi tiennyt, mitä tehdä. Mutta nyt
Nyt hän oli kumminkin rakastettu lemmikkikissa. Mitä tällaisessa tilanteessa pitäisi muka tehdä?
Kissanpentu huudettiin asunnosta sisään. Se painoi korvat ja hännän alas ja pelosta pissasi alleen. Se livahti varovaisesti avonaisesta ovesta.
Väinö jäi katsomaan märkää kohtaa. Muisti, kuinka itse pennumpana oli pelosta pissannut suuren koiran edessä
Sen jälkeen Väinö vietti suurimman osan ajastaan parvekkeella. Uusi pikkuystävä totuttiin kutsumaan Markuksi.
Väinön mielestä parempi nimi olisi ollut Pikku-Nälkä.
Pikku-Nälkäkin tottui Väinöön ja tuli usein valittamaan tälle parvekkeenraatilla:
Se uhkasi tänään, niiskutti Markku, että jos vielä pidän ääntä, heittää parvekkeelta alas. Väsyy siivoamaan jälkiäni…
Väinön selkäkarvat nousivat pystyyn ja hampaat paljastuivat vaistomaisesti.
Hän kuuli usein Markun omistajan huutoa ja rumaa kieltä, ja joskus
Joskus värähti, kun kuuli tossun osuvan pikku ruumiiseen.
Väinö oli tehnyt päätöksen jo aiemmin, mutta häntä pelotti.
Heittäisi ulos, ajatteli hän. Tuollaisesta tempusta varmasti heittäisi.
Hän ei halunnut palata kadulle kylmään, nälkään ja yksinäisyyteen. Eihän voinut menettää niitä, jotka olivat hänet pelastaneet.
Mutta ajatus, että nainen voisi tappaa pennun, vaivasi häntä yötä päivää.
Kaikki tapahtui pari päivää myöhemmin.
Väinö istui parvekkeellaan ja kuunteli. Naapuriasunnosta kuului rääkyntä. Nainen sängyssä huusi taas Markulle.
Väinö näki kaiken parvekelasin heijastuksesta.
Nainen kumartui, nappasi tossun, kohotti sen ja karjaisi parvekkeen lattiaan painautuneelle pennulle:
Tapan sut, senkin hirvitys!
Väinö ei tiennyt, kuinka päätyi naapuriparvekkeelle. Hän vain loikkasi puolitoista metriä.
Nainen ei ehtinyt heittää tossua. Yhtäkkiä hänen sängyllään seisoi…
Ei. Se ei ollut kissa.
Hirviö. Varjo yön syvyyksistä.
Suuri, arpisennäköinen kissa sähisi, murisi, huusi. Naista pelotti niin, että hänen silmissään kissasta leimusi liekkiä, silmistä sinkoili kipinöitä.
Näin hän sen näki.
Nainen kiljaisi, pudotti tossun, ja yhtäkkiä hänen ylleen lainehti lämmintä…
Hän näki paholaisen.
“Paholainen” nosti käpälän, kynnet paljastettuina. Nainen kiljaisi lisää, suojasi päänsä käsillä ja pyörtyi.
Kymmenen minuutin kuluttua Oskarin ja Marjan ovikello soi. Oven takana seisoi sekava, hiukset hajallaan oleva naapurirouva.
Teidän kissanne hyökkäsi kimppuuni!!! hän huusi. Hän raapi minut ja varasti minun rakkaan kissanpentuni! Soitan poliisille!
Hyvä rouva, Marja vastasi rauhallisesti. Kissamme ei poistu kotoa. Eikä meillä ole teidän kissanpentuanne.
Naapuri irvisti. Hän aikoi sanoa vielä jotain, mutta tilalle tuli vain vihaista sähinää, ja hän paukautti oven kiinni.
Vielä kymmenen minuutin kuluttua poliisi tuli. Poliisien perässä naapurirouva selitti hermostuneesti tapahtumia.
Anteeksi, sanoi toinen poliiseista. Tämä nainen väittää, että teidän kissanne hyppäsi hänen parvekkeelleen, hyökkäsi hänen kimppuunsa ja varasti hänen kissanpentunsa
Mitä ihmettä? Oskari ja Marja sanovat yhteen ääneen.
Heidän kasvoiltaan paistaa aito hämmästys.
Tulkaa sisään, hyvät poliisit, Oskari ehdottaa. Näette itse: kissamme nukkuu sohvalla. Kissaa ei ole kadoksissa.
Kaikki menevät sisälle. Väinö todella nukkuu levollisesti sohvalla.
Se se oli! Juuri tuo! naapurirouva kiljahtaa. Tuo hyökkäsi kimppuuni, raapi ja varasti Markun!
Anteeksi, mitä se varasti? poliisit kysyvät hämmentyneenä. Teidän kissanne varasti Markun?
Oletteko te tyhmiä?! nainen kiehuu. Mun kissani on Markku!
Poliisit vilkaisevat parvekkeelle.
Melkein kaksi metriä, toinen toteaa.
Ja väitätte, että kissa hyppäsi tällaisen matkan ja vielä pentu hampaissa? toinen jatkaa.
Ettehän te usko minua?! nainen karjuu. Hän touhottaa ympäri asuntoa, huutaa: Markku! Markku! Markku!
Avaa kaapit, kaivelee laatikot, viskoo lakanat lattialle ja pudottaa pyyhepinoja.
Poliisit joutuvat lopulta istuttamaan hänet tietoisesti alas.
Rouva, toinen sanoo tiukasti. Nyt rikotte lakia. Tällaisesta remontista omistajilla on oikeus vaatia korvauksia.
Minäkö?! Minua… heidän kissansa pahoinpiteli ja varasti kissani!
Muuten, toinen sanoo. Missä kohtaa kissanne raapi tai puri teitä? Voitteko näyttää?
Nainen hämmentyy ja alkaa yhtäkkiä karjua:
Minä kyllä vielä näytän teille! Teille kaikille!
Anteeksi, mutta aika voimakas virtsan haju leijailee… Voisitteko nousta tuolilta? Marja kysyy kohteliaasti.
Naapurin silmät laajenevat, hän punastuu, vihertyy ja lopulta kalpenee.
Hän ryntää ulos ovesta ja paiskaa oman ovensa kannen.
Aiotteko tehdä rikosilmoituksen? poliisi kysyy.
Ei, sanovat Oskari ja Marja yhtä aikaa.
Taitaa olla vähän ongelmia päässä, Marja sanoo lempeästi.
Pahoittelemme häiriötä, poliisit sanovat ja lähtevät.
Oskari ja Marja katsovat Väinöä, joka on jo herännyt ja istuu sohvalla.
No nyt… sanoo Oskari.
No nyt… toistaa Marja.
Väinö katsoo heitä syyllisenä, loikkaa alas ja tassuttelee vaatekaapille.
Sormilla kätevästi avatun oven takaa Väinö kiipeää hyllylle ja kaivaa pyyhepinojen välistä kissanpennun.
Voi hyvä tavaton… Oskari ja Marja huokaisevat yhdestä suusta.
He istuvat alas sohvalle.
Väinö tuo varovasti heille tärisevän, harmaan pennun, joka kyyhöttää pelosta.
Mitä me nyt tehdään? Marja kysyy, sylissä pieni pentu.
Markku värähtää ja painautuu tiukemmin Marjan lämpimään käteen.
Älä pelkää, pikkuinen, Oskari sanoo pehmeästi.
Meillä ei kissoja satuteta, Marja jatkaa, silittää varovasti pientä selkää. Ja sinä, Väinö rakas… Joudut kyllä nyt “rangaistavaksi”. Näin ei voi tehdä. Ei saa pitää keksiä toinen tapa…
No mutta mitäs muuta se olisi voinut tehdä? Oskari ihmettelee. Hän pelasti pennun noidan kynsistä. Siitäkö pitäisi rangaista?
Eihän meillä mitään pentua edes ole. Kuulit, mitä poliisit sanoivat.
Aina sama! Marja huokaa Markulle. Miespuolinen solidaarisuus. Aiotko palkita Väinön?
Tietenkin! Palkita pitää! Oskari virnistää. Tulehan, Väinö, saat broileria.
Katso nyt tuota, Marja naurahtaa ja vilkuilee Markkua, kuin tukea hakien.
Mutta pentu venyttelee varovasti, tarttuu Marjan lämpimään käteen ja painautuu kiinni.
Marja hymyilee ja sanoo myöntävästi:
No hyvä on Annan anteeksi näin ensimmäisellä kerralla.
Oskari ja Väinö menevät keittiöön, Markku jää Marjan syliin ja kehrää hiljaa. Nyt hänkin ymmärtää, että silittäminen tuntuu hyvältä.
Lisäksi Markku miettii sanan “rakas” merkitystä.
Se kuulostaa kumman erilaiselta tämän lempeän naisen suussa.
