Tyttöseni, antaisitko edes neljäsosan leivästä? Huomenna maksan takaisin. Minulla pyörii pää nälästä.
Ei se käy, vastasi minulle myyjä, tämä on leipäkoju, ei pullojen vastaanottopiste. Osaatko lukea? Tuossa lukee selvästi: pullot kuuluu palauttaa palautuspisteelle, ja siitä saa sitten rahaa leipään. Mitä sinä haluat?
En tiennyt, että palautuspiste on auki vain kahteentoista. Myöhästyin. En ollut koskaan aiemmin kerännyt pulloja. Epätoivo valtasi, ja lähdin pois tietämättä, mistä saisin rahaa.
No, pitää nousta aiemmin. Huomenna jätä pulloja palautukseen aikaisemmin ja tule sitten käymään takaisin.
Tyttöseni, antaisit nyt edes neljäsosan leivästä, maksan huomenna. Nälkä huimaa jo päätä.
Oli selvää, että vanhaa naista hävetti pyytää, mutta hän seistä jökötti arvokkaasti.
Ei, vastasi myyjätär, en pysty hyväntekeväisyyteen, minullakin rahat on tiukilla. Täällä on monta kerjäläistä, älä jää tähän pidemmäksi aikaa.
Hyvää päivää, kääntyi myyjätär mieheen, joka seisoi kojun vieressä. Tuo sinun suosikkileipäsi tuli taas tänään. Aprikoosileivonnaiset ovat tuoreita, kirsikkapullat eilisiä.
Päivää, vastasi mies syviin mietteisiin uppoutuneena. Otan pähkinä-hedelmäleipää ja kuusi kirsikkapullaa.
Aprikoosia, myyjätär toisti. Otetaan sitten aprikoosilla.
Mies katsoi hetken syrjään, huomaamatta vanhaa rouvaa, joka seisoi vieressä ja katseli häntä.
Myyjätär ojensi miehelle ostokset kojun ikkunasta. Mies kaivoi esiin paksun lompakon ja maksoi isolla setelillä. Katse viipyili naisen kasvoilla ja pysähtyi vihreään rintaneulaan tämän takissa.
Vanha nainen ei vaikuttanut kerjäläiseltä. Hänellä oli kunnioitusta herättävä olemus ja siisti, vaikkakin vanha, villatakki.
Pekka istahti autonsa penkille, nosti ostoksensa etuistuimelle ja kaarsi kohti töitään.
Toimistonsa oli lähellä.
Sisään astuttuaan häntä tervehti sihteeri Heli.
Pekka Tapio, vaimosi soitti, pyysi soittamaan takaisin.
Helikin, onko sattunut jotain? Pekka huolestui.
Pekka Nieminen omisti kodinkoneliikkeen. Hän perusti yrityksensä 90-luvun alussa. Älyllä ja ahkeruudella firma kasvoi nopeasti.
Pekan toimisto oli kaupungin laidalla. Keskustatoimisto olisi ollut mahdollinen, mutta Pekka ei halunnut tuhlata turhaan.
Hän oli rakentanut hienon omakotitalon, jossa asui vaimonsa ja kahden poikansa kanssa.
Parin viikon kuluttua heidän odotettiin saavan lisää perheenlisäystä, mikä teki vaimon soitosta erityisen huolestuttavan.
Elina, mikä hätänä? Pekka kysyi.
Pekka, meidät kutsuttiin taas koululle. Oskari tappeli jälleen luokkatoverin kanssa.
Rakas, en tiedä ehdinkö, töitä on valtavasti. Yritän sopia ison hankinnan tänään.
Pekka, minulle olisi kamalan vaikeaa mennä yksin.
Ei, sinä et mene mihinkään, lepää vain rauhassa. Minä järjestän ajan, lupaan.
Oskari saa kunnolla siitä, jos ei opi sanoilla. Anteeksi, minun täytyy tehdä töitä. En ehdi illalliselle.
Voi kulta, et ole kotona milloinkaan. Lapset eivät sinua näe, tulet vasta kun he jo nukkuvat ja lähdet ennen kuin ovat heränneet. Minä olen jo huolissani. Et saa lainkaan lepoa.
Tämä on vain nyt sellaista. Toivon, ettei tarvitse enää viikkoa paahtaa näin. Kun sitten menemme synnyttämään, kuka jää lasten kanssa?
Kyllä me keksimme jotakin. Otetaan vaikka hoitaja.
En kyllä koko päivää tahdo jättää lapsia vieraan kanssa.
Elina, jatketaan myöhemmin. Nyt täytyy mennä ja sinulla on myös omat rauhasi.
Minusta tuntuu, ettei sinua kiinnosta enää minäkään eikä lapset.
Älä ajattele noin. Kaikki minkä teen, teen perheeni hyväksi sinulle, Oskarille, Lauri-pojalle ja pienelle tytölle, joka pian syntyy.
Anteeksi, ei olisi pitänyt sanoa niin. Minulla on vain ikävä sinua, haluaisin nähdä useammin.
Pekka viihtyi myöhään toimistossa. Kotiin tullessa lapset jo nukkuivat, vaimo odotti olohuoneessa.
Voi rakas, tänään sanoin pahasti.
Ei se mitään, sinun täytyy säästää itseäsi, ei kannattanut odottaa. Mennään keittiöön, lämmitän sinulle ruokaa.
Ei kiitos, ei ole nälkä. Söin toimistolla, toin muuten niitä aprikoosileivonnaisia. Niitä ei saa mistään muualta yhtä hyviä kuin siellä kojulla. Ja se pähkinäleipä…
Pullat olivat hyviä, mutta leipä ei meidän lasten makuun sopinut.
Pekka jäi mietteisiinsä ja muisti vanhan naisen leipäkojulla.
Menehän nukkumaan. Aamulla taas aikaisin töihin. Pekka, vaimo yritti jatkaa. Mikä sinua oikeastaan painaa? Onko firmassa hankaluuksia?
Ei siellä ongelmia ole. Jos saan sovittua yhden toimittajan kanssa, kaikki järjestyy hyvin.
Näytät väsyneeltä.
En tiedä… Tänään näin vanhan rouvan siellä kojulla. Olin niin omissa ajatuksissani, etten kuunnellut myyjän ja hänen keskusteluaan kunnolla. Muistan nyt irrallisia pätkiä. Mutta se nainen tuntui tutulta, vaikka en saanut millään mieleeni mistä. Ja se suuri rintaneula…
Pekka oli sydämellinen mies, aina valmis auttamaan.
Vanhus leipäkojulla ei lakannut pyörimästä mielessä. Hän soimasi itseään, ettei auttanut, kun olisi pitänyt. Kasvot tuntuivat tutuilta, muttei saanut päähänsä mistä.
Aamulla Pekka meni toimistolle varhain ja ryhtyi laskemaan, mutta ajatus harhaili.
Kai se on vain väsymystä, hän hymähti.
Yhtäkkiä hän henkäisi: Elkää nyt… Se oli Tarja-Maija! Hän muisti heti rintaneulan ja villatakin. Ei ollut nähnyt häntä seitsemäätoista vuoteen, nainen oli paljon vanhentunut.
Tarja-Maija oli matematiikan opettaja, pidetty ja arvostettu koko koulussa. Vanhemmillekin hän oli neuvojen antaja.
Tarja-Maija meni naimisiin vasta 38-vuotiaana. Hän sai tyttären, joka oli heikko ja sairaalloinen. Lapsi kuoli vain kolmen vuoden ikäisenä.
Tämän jälkeen Tarja-Maija erosi miehestään.
Hän antoi kaiken rakkautensa oppilaille.
Pekan lapsuus oli raskas, mummo kasvatti, vanhemmat kuolivat peltotöissä kuorma-auton suistuttua.
Pekka oli ahkera ja ymmärsi, että elämässä pärjää vain töitä tekemällä. Opettajat kehuivat tarmokkuutta, Tarja-Maija erityisesti.
Teini-ikäisenä Pekka kävi usein hänen luonaan auttelemassa askareissa pientalossa.
Tarja-Maija tiesi, että Pekka asui mummonsa kanssa niukasti. Hän kutsui välillä syömään, mutta poika ujosteli.
Sitten Tarja-Maija keksi tarjota pientä pihatyötä, jonka jälkeen pöytä notkui kotiruoasta.
Tarja-Maija leipoi itse leivän puu-uunissa, ylpeänä siitä, että sai vanhan vuoan isoäidiltään.
Leipä oli pehmeää ja kuohkeaa. Pekka sanoi, ettei ollut sellaista saanut koskaan.
Jos kerran pidät niin paljon, vie kotiin iso pala mummollesi, Tarja-Maija sanoi ja leikkasi ison siivun.
Pekka vaipui muistoihin niin, ettei kuullut työpaikan ääniä.
Hän tiesi, että Tarja-Maijan talon paikalla oli nyt kerrostaloja, ja pyysi vanhaa tuttua poliisista avustamaan uuden osoitteen löytämisessä. Tunnissa Pekan kädessä oli vanhan opettajansa osoite.
Töiden takia vierailu lykkääntyi muutamalla päivällä.
Illemmalla Pekka kertoi Elinalle Tarja-Maijasta.
Ajattelin, että sinä huolehdin siitä kuka lapsiamme valvoo sinun synnytysmatkallasi. Tarja-Maija on kunnollinen ja viisas nainen, häneltä olen oppinut paljon. Ehkä en olisi tässä ilman hänen sanojaan. En voi jättää häntä yksin, Pekka sanoi.
Hienoa, rakas. Hae hänet meille. Hänestä voisi olla oikea apu Oskarillekin. Elina myötäili.
Sinä et tunne vielä Tarja-Maijaa hän on vakuuttava, Pekka naurahti.
Heillä oli vaimon kanssa yhteinen ymmärrys.
Vasta sunnuntaina Pekka ehti käydä opettajan luona, mukanaan kukkakimppu.
Jännitys vatsassa hän painoi ovikelloa. Tarja-Maija avasi oven. Hän näytti paljon riutuneemmalta kuin ennen; kasvot laihat, silmät väsyneet.
Hyvää päivää, Tarja-Maija, minä olen Pekka Nieminen. Et välttämättä muista olen sinun oppilaitasi seitsemäntoista vuoden takaa.
Hei Pekka. Tokihan sinut tunnen, yhdellä vilkaisulla siellä kojulla huomasin.
Anteeksi kun en heti tunnistanut. Olin ajatuksissani. Luulitko, että vältin sinua?
Vanha opettaja liikuttui kyyneliin.
Ei, minä etsin sinua ja olen niin iloinen, että löysin.
Pekka ojensi kimppunsa kömpelösti.
Kiitos. Edellisen kerran sain kukkia neljä vuotta sitten, ensimmäisen koulupäivän aattona, jolloin jäin eläkkeelle, tai oikeastaan pyydettiin pois.
En voi edes tarjota teetä; eläke tulee vasta kahden päivän päästä.
Minä tulin hakemaan sinua meille. Meillä on iso talo, vaimo ja kaksi poikaa, pian syntyy tyttö.
En minä Pekka voi muuttaa teille, en halua olla taakka teille. Varmasti perheesi ei ilahdu outoa vanhusta kotiin.
Tarja-Maija, tarjoan sinulle työtä. Elinakin on pelkkää myötämieltä. Lapset tarvitsevat viisaan aikuisen ja opettajan. Kuka olisi parempi kuin sinä? Oskari on ollut vaikea, käy käsiksi koulussa taas. Pysytkö mukana?
Ensi vuonna täytän seitsemänkymmentä, mutta pärjään kyllä.
Kerää tavarasi, Tarja-Maija, lähdetään meille.
Siitä päivästä lähtien Tarja-Maija asui Niemisen perheessä, jättäen taakseen huolet.
Elina nautti suuresti Tarja-Maijan kanssa juttelemisesta; viisas ja rauhallinen nainen, kokenut opettaja, ja pian hänestä tuli perheen aarre.
Puolentoista viikon kuluttua heidän kauan odotettu pikkutyttö syntyi. Hän sai nimekseen Aila kaunis suomalainen tytön nimi. Elinan ollessa sairaalassa pojat viettivät mielellään aikaa Tarja-Maijan kanssa. Hän laittoi heille hyvää ruokaa ja auttoi läksyissä.
Pekka ja Elina saivat olla levollisin mielin, lapset olivat varmasti hyvissä käsissä.
Oskari, yleensä temperamenttinen, rauhoittui Tarja-Maijan seurassa. Hän ei korottanut koskaan ääntä pojalle. Ehkä Tarja-Maijalla tosiaan oli kyky vaikuttaa lapseen, ja pian Oskari unohti tappelut.
Lopulta koitti päivä, jolloin Pekka haki vaimon ja vastasyntyneen tyttären kotiin.
Voi miten ikävöin teitä! Elina syleili poikia.
Kaikki hyvin, äiti! nuorempi Lauri hymyili.
Me paistettiin leipää Tarja-Maijan kanssa! Oskari ylpeili.
Hyvää tuli, vaikka Tarja-Maija sanoo, ettei sähköuunissa tule samanlaista kuin oikeassa leivinuunissa. Siellä tuli paljon parempaa, poika totesi.
