Mitä ihmettä sinä siinä huudat?! tokaisin, kun varis rääkäisi minulle suoraan vasten kasvoja. Minä tässä hoidan ja ruokkin sun rouvaasi, ja siitä hyvästä vielä korotat mulle ääntä? Mitä touhua tämä muka on?! Me huusimme toisillemme hyvän puoli tuntia, kunnes variksen ääni sortui ja itsekin olin aivan poikki.
Olin palaamassa kotiin yötöistä Valmetin tehtaalla. Viikonloppu odotti edessä, ja jo pelkkä vapaus piristi mieltä. Mutta kyse ei ollut pelkästään levosta. Lauantai-iltana minulla oli vihdoin edessä tapaaminen naisen kanssa, johon olin tutustunut netissä.
Olimme kirjoitelleet kuukausikaupalla: juttelimme työasioista, harrastuksista, ja elämästä yleensä. Kaikki meni juuri niin kuin näissä tilanteissa usein menee. Nyt vihdoin oli sovittu treffit. Enää piti soittaa pieneen ravintolaan Hakaniemessä, varata pöytä, ja miettiä mitä pukea päälle.
Haahuillessani näissä mukavissa ajatuksissa olin jo melkein kotipeltiä tavallinen kerrostalo Vallilassa, yksiössä neljännessä kerroksessa. Alaovelle oli ehkä viitisenkymmentä metriä. Ajattelin, että kun ottaa vielä askeleen, elämä saattaisi kääntyä kokonaan toiseen suuntaan, mutta
Se kuuluisa mutta.
Aivan ulko-oven edessä, puusta jota en ollut koskaan aiemmin edes huomannut, putosi yhtäkkiä varis suoraan jalkoihini. Lintu räpisteli ja rääkyi niin, että tuntui kuin katastrofi olisi lähellä. Yläpuolella oksilla säntäili kokonainen lauma variksia melu kohosi talon kattoa korkeammalle.
No niin, mutisin itsekseni. Tätä enää puuttuikin.
Varis yritti nousta, mutta rojahti aina uudelleen. Huomasin, että sen oikea jalka oli pahasti vääntynyt.
Mitä mä nyt sun kanssas teen? pohdiskelin ääneen.
En pystynyt kävelemään ohi. Riisuin takkini, peitin sillä linnun ja nostin sen varovasti syliin. Lauman huudot kaikuivat takanani kuin hautajaismarssi.
Kotona kaivoin variksen takin alta ja yritin vilkaista jalkaa. Se nappasi heti kiinni sormiini nokallaan.
Perhana sentään! purin hammasta ja kiedoin rätin nokan ympäri.
Soitin eläinlääkärille, eikä siellä osattu auttaa lintuja ei otettu vastaan. Ystävätkään eivät olleet avuksi. Päätin, että minäpä olen sentään kunnon asentaja, kyllä mä ratkaisun keksin.
Tuunasin varikselle pesän pahvilaatikkoon, pehmustin sen pyyhkeillä ja nostin ikkunalaudalle. Ja nimeksi laitoin heti: Linnea.
Tunnin askaroin variksen jalan kanssa. Leikkasin puupalat, viilsin urat, ja sidoin kevyen lastan eristysteipillä. Sitten avasin nokan siteen.
Heti Linnea alkoi rähistä ja nokkia minua uudelleen.
Rauhoitu nyt, sanoin. Yritän vaan auttaa. Mutta ruokkii ja juottaa sun silti pitää.
Googlaamalla selvisi kaksi osoitetta: Vapaa-ajankalastajien liike ja apteekki. Ensimmäisestä ostin matoja ja toukkia, toisesta pinsetit ja ruiskun. Kotiin päästyäni aloin syöttää lintua.
Avasin nokkaa väkisin ja ujutin toukkia sisään, vettä ruiskulla perään. Linnea rääkyi, sylki ja yritti purra. Minä mutisin kirosanoja, mutta jatkoin sitkeästi.
Lopulta molemmat olivat rättiväsyneitä. Linnea söi ja joi, tuskastui ja nukahti. Itsekin sammuin sänkyyn.
Aamulla kaikki alkoi uudestaan: ruokinta, rääyntä, kummankin vastarinta. Silloin huomasin, että ulkona ikkunalaudalla istui komea varisuros seuraamassa meitä.
En tiedä miksi, mutta avasin ikkunan.
Taidat olla Linnean puoliso? Tule nyt katsomaan itse. En minä mitään pahaa tahdo.
Varis kallisti päätään, mulkaisi puolisoa ja astui varovasti sisään.
Linnea narahti hiljaa. Suurvaris kääntyi minuun, levitti siivet ja rääkäisi äänekkäästi.
Mitä sinä siinä huudat?! puuskahdin. Hoidan sun vaimoasi ja saat vaan nalkutusta päälle! Mikäs meno tämä on?
Me sitten huusimme toisillemme mies ja varis niin että molemmat uuvuimme. Sitten työnsin hiljaa variksen eteen kaksi rasiaa toinen toukkia, toinen matoja.
Varis katsoi eväitä, maisteli ja söi sitten.
No sehän kelpaa. Tietenkin. Tuli siis ostettua sullekin sapuskaa, naurahdin.
Kuin kiitokseksi lintu meni Linnean luo ja setvi varovasti sen sulkia.
Että tuollaista se on liikutuin. Perhe on perhe. Älä huoli, teen kaikkeni Linnean puolesta. Kunpa vaan uskois etteivät kättäni tarvitse nokkia.
Yöllä varis lensi pois ja palasi aamulla, koputti ikkunaan, tarkisti Linnean ja aamupalasti rauhassa.
Huomenta vaan, hymähdin. Taitaa yhteinen sävel löytyä…
Linnea oppi pikkuhiljaa luottamaan ja söi jo itse. Uros seurasi ruokailua paikallaan.
Yhtäkkiä muistin: hitsi! Minunhan piti soittaa sinne ravintolaan ja varata pöytä treffejä varten!
Tartuin luuriin ja soitin.
Anteeksi aloitin ja kerroin rehellisesti varis-episodin ja miksi pöytä jäi varaamatta.
Eli joku varis on siis tärkeämpi kuin yhteinen iltamme? nainen tokaisi loukkaantuneena.
Ei, ei se niin ollut Tämä nyt vaan tuli eteeni.
Asustele sitten varistesi kanssa! nainen ärähti ja sulki puhelimen.
Siinäpä se, sanoin varikselle. Treffit päättyivät ennen kuin alkoikaan.
Silloin iso varis hyppäsi pöydälle, levitti siipensä, nosti rintaa ja asteli ylpeänä.
En voinut olla hymyilemättä:
Ehkä ymmärrät enemmän kuin arvaankaan. Pitääkö tässä vain jatkaa eteenpäin, olla reipas?
Samassa ovikello soi. Olin oven takana naapuri viidennestä: Terhi, iloinen nainen, joka aina tervehti hississä.
Anteeksi kun häiritsen, hän aloitti. Mutta ikkunasi alla pyörii varisparvi. Onhan kaikki kunnossa?
Sitä on vähän vaikea selittää Tule katsomaan itse, sanoin ujosti.
Terhi astui sisään ja hämmästyi.
Sinä hoidat varista?
Linnea, täsmensin.
Entä tuo? Sehän on sitten Kalevi, naurahti Terhi.
Hänen naurunsa kuulosti ihan hopeisilta kulkusilta. Tajusin etten ollut pitkään aikaan kuullut mitään yhtä mukavaa. Katselin häntä ja ajattelin, että mitäpä tuosta menetetystä treffistä.
Kalevi käveli pöydällä pöyhkeänä, Terhi kikatti taas.
Siitä lähti uusi vaihe. Kalevista tuli selvästi Terhin ihailija: heti kun hän tuli kylään, varis alkoi koreilla. Terhi punasteli ja nauroi.
Linnea toipui nopeasti. Jätin Terhille vara-avaimen, ja hän tuli auttamaan, kun olin töissä.
Aloin pitää Terhistä päivä päivältä enemmän. Olin jo päättänyt kysyä häntä ulos, kun sattui eräs ilta.
Palasin myöhään töistä, ja olin lounastauolla käynyt ostamassa Terhille hopeisen kettinkiin pienen punaisen sydämen. Kuljin kotiin hymyissä suin, miettien, miten antaisin lahjan.
Mutta porttikongin alla kaksi tyyppiä loikkasi eteeni.
Lompakko, kännykkä ja kello tänne! toinen karjaisi ja heilutti puukkoa.
Ja takki myös, toinen komensi.
En ehtinyt kunnolla pelästyä.
Yhtäkkiä yllätti musta myrskypilvi. Kuului huutoa, paniikkia, parkaisuja parvi variksia syöksyi väkivahvana alas ja ajoi miehet tiehensä.
Juoksin kotiin. Aamulla…
Ovella seisoi kalpea Terhi, järkytyksestä täristen.
Voi Luoja hän sanoi ja puristi minua. Sinä olet elossa! Luulin, että jotakin pahaa sattui…
Mitä tapahtui? kysyin silittäen Terhiä hiuksista.
Yöllä varisparvi hyökkäsi kahden miehen kimppuun. Ne melkein nokittiin hengiltä. Nyt ovat sairaalassa.
Hymähdin ja muistin lahjan.
Toin sulle pienen jutun.
Voi, ei olisi tarvinnut Terhi punastui.
Kun näytin sydänkaulakorua, hän hymyili ja antoi poskisuukon.
Niin kaunis, kiitos, Terhi sanoi ja ojensi kätensä.
Mutta taas se tuttu mutta!
Kalevi syöksyi mustana salamana, nappasi korun miehen kädestä ja laski sen parantuneen Linnean jalkoihin.
Naureskelimme Terhin kanssa.
Minä ostan sinulle uuden, lupasin.
Kalevi röyhisteli rintaansa, karjaisi riemuissaan, ja Linnea piilotti korun laatikkoonsa.
Me Terhin kanssa pussailimme ovella.
Ja missäpä se ero onkaan?
Tällein perheellä on väliä ja joskus ihan erilaisella perheellä kuin on ensin kuvitellut.
Tästä opin, että vaikka suunnitelmat kaatuvat ja elämä tekee temppuja, joskus kohtalo tarjoilee parempaa kuin itse olisi osannut ajatella. Pitää vain osata olla mukana, kun varikset ottavat ohjat.
